Takaisin alkuun


Brander-blogi

- "Ehkä onkin niin, että elän vain kerran..."

Kategoria: Kynästäni

Elisan tekstejä.

Oma polkuni seurakuntatyöntekijäksi

Tullessani uskoon vuonna 1993 sain Jumalan kutsun valtakunnan työhönsä. En varmastikaan vielä silloin tiennyt, että kyseessä todellakin on JUMALAN kutsu eikä vain oma halu palvella Herraa.

Vuodet kuluivat, ensin syntyi kaksi lasta, joiden jälkeen menin töihin, kauppaan myyjäksi. Kolme ja puoli vuotta ehdin olla töissä, kunnes kolmas lapsemme syntyi. Hoidin ystäväni lasta omien lasteni ohessa pari vuotta, kunnes neljäs ja viides lapsemme syntyivät. Viimeisen synnyttyä tiesin, että tämä on se lapsiluku, jonka Jumala on meille tarkoittanut. Niinpä aika oli jonkun muun..

Jumala oli alkanut vetämään minua entistä läheisempään suhteeseen kanssansa jo ennen viidennen lapsemme syntymistä. Olin löytänyt oman tapani olla Jumalaa lähellä ja palvoa Häntä, nimittäin ylistyksen ja palvomisen. Hän sai huomioni ja kiitokseni, ja koin, että kaikki mitä minulla on, kuuluu Hänelle: koko elämäni, …

Lisää...

Kasvu yhteyteen

Paljon kuulemme puhuttuvan siitä, että meidän tulisi olla yhtä ja yhdessä rakentua seurakuntana kohti Kristusta. Joskus tuo yhteys voi olla hankalaa ja sivuun jääminen tuntuu helpommalta vaihtoehdolta kuin yhdessäoleminen muiden uskovien kanssa. Totta on, että yhteys Kristukseen on meidän elämämme kaikista tärkein asia, mutta myös yhteys on toinen toisiimme sisarina ja veljinä Kristuksessa, on sekin kasvumme kannalta erittäin tärkeää.

Nimittäin ilman rakentavaa yhteyttä toinen toisiimme, saatamme alkaa kasvamaan vinoon tai kasvumme saattaa pysähtyä täysin. Kutsumuksestamme tuleekin omaa itseä varten täytetty tehtävä, tai emme löydä ollenkaan omaa paikkaamme Jumalan valtakunnan työssä. Alkaa vertailu, kateus, huonommuuden tunne, masennus, ylpeys nostaa päätään ja vihollinen alkaa iskemään näitä kaikkia apuna käyttäen. Ja mikä surullisinta, olemme otollisia kohteita, koska yhteyttä toisiin uskoviin ei ole. Yksinäinen sotilas on helposti saarrettavissa verrattuna …

Lisää...

Kuljetettavana

Kuluvan syksyn aikana olen elänyt muutoksen aikaa. Isoin muutos, joka elämääni on tullut, ei ole lähtöisin itsestäni enkä voi sanoa sitä koskaan tavoitelleenikaan. Kuitenkin tiedän, että juuri tämä muutos on se, johon Herrani Jeesus Kristus on minut nyt kutsunut. Hän on sitonut minut entistä tiukemmalla otteella itseensä ja enää ei olekaan aika toteuttaa niitä omia päämääriä ja valintoja, jotka ehkä luonnostani itselleni valitsisin. Ei, vaan nyt on tullut aika kulkea sinne, minne Herra tahtoo minut viedä; sinne, missä tie on välillä pelottavakin. Ja viimeistään nyt oman tahdon tieni on kulkenut päätökseen ja minusta on tullut kokonaisvaltaisesti Kristuksen tahdon toteuttaja; kulkipa tie sitten minne vain.

Muutos seurakuntatyöntekijästä paikallispastoriksi ei tavallaan muuttanut elämässäni mitään, mutta kuitenkin kaikki on toisin. Näen omat vajavaisuuteni yhä selvemmin. Lisäksi introverttinä ja …

Lisää...

Sydämen hiljaisuus

Näin joulun lähestyessä on hyvä pysähtyä ja jäädä miettimään oman sydämen tilaa suhteessa Herraan Jeesukseen Kristukseen. On niin helppoa mennä ja touhuta ympäriinsä, ja joulunaika antaa siihen ns.”virallisen luvankin”. Kaikki muut tekevät myös niin ja varsinkin jouluna. Jouluun ikäänkuin kuuluu kiire ja kaiken valmiiksi saaminen täydellistä aattoiltaa varten. Valmistamme kyllä ulkoisesti asioita: hankimme kaiken tarvittavan jouluateriaa varten, ostamme lahjat läheisillemme, varaudumme kynttilöillä hautuumaalla käynteihin yms. Mutta osaammeko me tämän ajan ihmiset valmistaa sydämiämme vastaanottamaan joulun Sanomaa, joulun todellista Herraa sydämiimme ja kuunnella Hänen ääntään hiljaisuudessa?

Joulun Herra on Jeesus Kristus, joka syntyi pienenä vauvana reilut 2000 vuotta sitten halpaan seimeen. Betlehemissä ei ollut nykyajan mukavuuksia, mutta ei myöskään sitä ääntä ja meteliä, mitä tänä päivänä kuulemme ehkä jo välillä liikaakin autojen ym.yleistyttyä kaiken kansan kulkuneuvoiksi. …

Lisää...

Kategoria Elisa, Kynästäni | Avainsanat , , , , , |

Suuri pala taivasta ja pieni pala maata

Ihmettelen.
Miten joku niin pitkään salassa ollut asia voi aueta kuin aivan yllättäen?
Kuin jumiinmennyt kaivonkansi, jota itse olin koittanut avata:
välillä kangella vääntäen, välillä päällä hyppien.
Toisinaan taas unohtaen
ja antaen kannen hautautua mullan peittoon,
aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Ja kuitenkin
se on aina ollut siellä,
maan alla, piilossa,
aivan kuin odottamassa, että tulisi löydetyksi.

Eräänä päivänä
eräs minua voimakkaampi
tuli, katkoi ruohon, repi juurineen rikkaruohot,
lakaisi mullankin kannen päältä pois
ja sanoi:

Nyt saa riittää!

Hän raotti hiljaa kantta,
ja kuin aivan hymyillen,
Hän aivan kuin riuhtaisi kannen kokonaan auki ja sanoi:

Minä olen maailman valo,
jotta ne, jotka Minua seuraavat,
saisivat vaeltaa valkeudessa ja vapaudessa,
vailla kiinni jumittuneita kaivonkansia,
jotka eivät halua tulla valkeuteen.

– Elisa

Kategoria Elisa, Kynästäni | Avainsanat , , |