Tänään puhun sellaisesta eteenpäin vievästä voimasta, joka vakuuttaa ihmisen hänelle itselleen tuntemattomasta ja saavuttamattomasta päämäärästä. Hän ei osaa sanoa, mikä häntä oikeastaan vie eteenpäin ja mikä saa hänet ponnistelemaan, mutta se ’jokin’ kutsuu ja vetää puoleensa magneetin tavoin antamatta rauhaa.

Matkan vaikeina hetkinä yrität unohtaa sen ’jonkin’ ja vakuuttaa itsellesi, ettei se ole kaiken uhrauksen ja ponnistelun arvoista. Tahdot ehkä elää ’tavallisen ihmisen helppoa elämää’ – mitä ikinä se tarkoittaakaan. Henkilökohtaisesti ajattelen, että houkutus ’tavallisesta helposta elämästä’ on yksi suuri valhe. Olen ’nauttinut’ sellaisesta aikanaan, mutta halu tuolloin luopua siitä, riittää todisteeksi itselleni tänään siitä, että ’tuntemattomalle päämäärälle’ elävän ’typeryksen’ tie on silti parempi vaihtoehto – kaikesta huolimatta.

Tänäänkin kuljen tuolla viitoittamattomalla tiellä; näen matkan verran eteenpäin. Maastot ja maisemat eivät vakuuta eikä vielä horisontissakaan näy mitään tavoittelemisen arvoista. Väliin kulkemani jo lupaava polku johtaa umpikujaan tai huomaan matkakumppanien tai tielleni ilmestyneiden ’oppaiden’ joko kadonneen tai muuten pitäneen minua pilkkanaan. Siitä huolimatta ’se jokin’ vetää yhä puoleensa. On ’järjetön’ usko siihen, että lukemattomien umpikujien, pettymysten, hyvien nuotiohetkien ja vehreiden laaksojen kautta tie vain jatkuu kohti tuntematonta, mitä ei näe.

Välillä matkaaja saa reppunsa täytteeksi jotain hyvää ja kaunista. Jossain vaiheessa nekin eväät on syöty tai ne ovat muuttuneet painolastiksi, mutta matka jatkuu. Tämä on kutsumustietoisen matkamiehen elämää. Se on uskoa siihen, minne Jumala on kutsunut kulkemaan, mutta samaan aikaan se on epätietoisuutta siitä, miten ja milloin horisonttiin nousee se näkymä, miksi matkaa teet.

Matkamiehen taival kutsumuksessa on uskon ja epäilyn kissahiirileikkiä. Entäpä jos tämä ei johda mihinkään? Onko matka itsessään ollut kyllin arvokas lahja? Nämä ovat niitä matkaajan kysymyksiä.

Abrahamin matkassa ja vähän omassakin

Uskon vastaavien ajatusten olleen myös uskonisä Abrahamin ja hänen puolisonsa Saaran ajatuksia, kun he aikanaan tekivät matkaa Kanaan maassa. Me lukaisemme Abrahamin ja Saaran elämäntarinan nopeasti ’lupausten sarjan ihanuuden’ iltalukemisena, mutta jos ajattelet heidän elämäänsä vuosissa, niin huomaat heillä kummallakin olleen aikaan enemmän kuin tarpeeksi pohtia ’syntyjä syviä’.

Aabraham oli 75 vuoden ikäinen tullessaan Kanaanin maahan. Hän oli 86-vuotias Ismaelin syntyessä, 99 kun Sodoma hävitettiin, 100 Iisakin syntyessä, 137 kun Saara kuoli ja 160 kun Jaakob ja Esau syntyivät. Hän itse kuoli 175-vuotiaana. Tämän matkamiehen tien varsille mahtui aikaa pohtia ’matkansa’ järkevyyttä ja sitä, mitä siellä ’maalissa’ odottaa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja tiivistää lyhyesti patriarkan elämää ja ’uskon’ koetusta, jossa hän matkansa teki. Luetaanpa se.

”Uskon kautta oli Abraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, joka hänen oli määrä saada perinnöksi. Hän lähti tietämättä, minne saapuisi. Uskossa hän eli muukalaisena lupauksen maassa niin kuin vieraassa maassa. Hän asui teltoissa Iisakin ja Jaakobin kanssa, jotka olivat saman lupauksen perillisiä.
Abraham näet odotti sitä kaupunkia, jolla on perustukset ja jonka suunnittelija ja rakentaja on Jumala. Uskon kautta sai Saarakin, vaikka oli hedelmätön, voimaa suvun perustamiseen, vieläpä yli-ikäisenä, koska hän piti lupauksen antajaa luotettavana. Sen tähden syntyikin yhdestä miehestä, jopa kuoleutuneesta, jälkeläisiä niin paljon kuin on taivaalla tähtiä ja meren rannalla hiekkaa, lukematon määrä.
Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä saaneet sitä, mikä oli luvattu. Kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.” (Hepr. 11:8-13)

Kuinka monta hiljaista pohdinnan iltaa tuolle matkalle riittikään? Ja monestiko uskonsankari löysi itsensä tien päästä – umpikujasta? Ja entä kun horisontissa ei näkynyt lohtua – oli vain lupaus, mutta näkyvä ei näyttänyt tukevan sitä. Entäpä jos elämän mittainen retki Kaananin maahan onkin vain yritys, joka on tuomittu epäonnistumaan?

Tätä taustaa vastaan heprealaiskirjeen sanat ”Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä saaneet sitä, mikä oli luvattu.” kertovat siitä, mitä tarkoittaa uskonvarainen vaellus.

Siinä Abraham – ’vaeltajakuningas’ joukkoineen kulki maassa, joka oli luvattu hänelle, mutta ei silti ollut hänen! Voin vain kuvitella, miten harakatkin hänelle nauroivat. Ja kuinka ne todella nauroivat, kun patriarkan jalka horjahti, askel hiipui tai inhimilliset tunteet valtasivat mielen.

Kaikki katsovat, nauravat ja osoittavat sormella. Niillä hetkillä, kun matkamies eniten tukea kaipaisi, paikalle tulevat ne kirotut harakat. Ja ne nauravat ja nauravat. He tuovat mukana myös heidät, jotka huutelevat asiattomuuksia polun varrelta. Kun matkamiehen epätoivo kasvaa, tuntuu siltä, että harakoiden kuorossa nauravat jo naapurit, ystävät ja puolisokin. Nauravat tai ei, niin siltä matkaa taittavasta kutsun kantajasta ainakin tuntuu.

Matkamiehen – tässä Abrahamin ja Saaran – elämä ei ole ruusuista, kun on kaikkensa antanut, tehnyt pitkää päivää ja ottanut riskiä ja silti tulee turpiin. Harvassa ovat he, jotka epäonnistuttuaan nousevat maasta kuin Lasse Virén Münchenissa muinoin.

Päivät kuuntelet harakoiden pilkallista naurua ja kuin siinä ei olisi tarpeeksi, kutsuttu matkamies kohtaa vielä hetkiä, kun huomaat pilkkanaurun tarttuneen itseesi ja naurahdat jo itse uskollesi. Se on se illan yksinäinen hetki, kun harakat ovat painuneet yöpuulle, matkamies sitoo haavojaan ja kerää voimia seuraavan päivän taipaleelle.

Tällöin koittaa hetki, kun on ’Saaran’ vuoro naurahtaa.

Miksi Saara nauroi?

Tämän johdantopuheen tahdon tuovan sinut Abrahamin tässä jo ikääntyneen puolison paikalle, mistä usein kysytään kepeästi heitetty kysymys ”No, miksi Saara nauroi?” Tapahtuma on tämän päivän raamatun lukutekstissä (1. Moos. 18:1-15, 21:1-7). Luetaanpa tekstistä tämä ’naurahdusta’ käsittelevä kohta.

”Silloin yksi heistä sanoi: ”Ensi vuonna minä palaan sinun luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin on vaimollasi Saaralla poika.” Mutta Saara oli hänen takanaan teltan ovella kuuntelemassa. Abraham ja Saara olivat jo vanhoja ja ikääntyneitä, eikä Saara voinut enää saada lasta.
Siksi Saara naurahti itsekseen ja ajatteli: ”Voisiko näin kuihtuneessa naisessa vielä herätä halu? Miehenikin on jo käynyt vanhaksi.” Silloin Herra kysyi Abrahamilta: ”Miksi Saara nauroi? Miksi hän ajatteli: ’Voisinko minä todella vielä synnyttää, vaikka olen näin vanha?’ Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika.”
Saara väitti: ”En minä nauranut”, sillä hän oli peloissaan. Mutta Herra sanoi: ”Saara, kyllä sinä nauroit.”” (1. Moos. 18:9-15)

Ennen kuin ajattelet punnita Saaran uskon köykäiseksi, muistutan sinua vielä kaikista kuluneista vuosista, nauravista harakoista ja haukkuvista koirista. Abrahamin ja Saaran karavaani oli kulkenut vuosikymmenet ja koirat olivat haukkuneet teiden varrella – ja varmasti harakoita oli niitäkin nauramassa riittänyt. Saaran naurahdukselle oli syynsä.

Saaran ’uskontaival’ tähän asti

Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvut 11-22 kertovat Abrahamin ja Saaran tarinan. Tekstimme on kronologisesti pariskunnan elämän – etenkin Saaran – loppupuolelta.

Minusta tuntuu epäreilulta, että Saarasta muistetaan vain hänen naurunsa, vaikka toki ”Miksi Saara nauroi?” on varmaan yksi parhaiten muistettuja Raamatun kohtia. Ennen tekstin ’suurta’ opetusta tahdon kerrata lyhyesti Abrahamin ja Saaran taipaleen tähän saakka – nyt Saaran näkökulmasta.

Jos tekstissä Saara naurahtaakin epäuskoisesti, oli Saara silti myös monien itkujen ihminen, vaikka hän toki lopuksi nauroi onnesta, kun lupauksen lapsi Iisak syntyi vuosi tekstimme kohtaamisen jälkeen (1. Moos. 21:1-7).

Saaran vaiheet liittyvät saumattomasti Abrahamin elämään. Pariskunnan yhteinen taival alkoi Kaldean Urissa. Se on nykyisessä Irakissa Eufrat -joen rannalla. Kaupunki oli asuttu jo 4. vuosituhannella eKr. Sen kukoistusaikana siellä oli jo mm. tavarataloja, kirjastoja jne. Uskonnollisesti se oli kuun palvonnan keskus.

Kertomus Saraista alkaa, kun Abramin sukuklaani oli jo siirtynyt noin 1000 km luoteeseen Eufratin rantoja myötäillen Harranin kaupungin liepeille, joka sijaitsi nykyisen Turkin alueella lähellä Syyrian rajaa (1. Moos. 11:31-32). Abram oli tuolloin 75 ja Sarai 65 vuoden ikäinen. Heillä ei ollut lasta. Harranissa Abram sai Jumalalta kehotuksen ja lupauksen:

”Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” (1. Moos. 12:1)

Abram lähti vaeltamaan karjoineen lounasta kohti. Sarai lähti luonnollisesti mukana. Sarai oli varmasti tietoinen Herran lupauksesta. Puolisot kaiketi keskustelivat siitä paljonkin. Sarai oli älykäs, kyvykäs ja hyvin kaunis.

Abram oli saanut rinnalleen puolison, joka seisoi miehensä rinnalla myös tämän uskontaistelussa, luottamisessa siihen, että Jumala antaisi lupaamansa maan ja lapsen. Kaikilla ei ole sellaista vaimoa, ei ollut profeetoillakaan.

Sarailla ei ollut helppoa. Iän karttuessa kuusiinkymmeniin alkavat lapsensaamistoiveet olla vähissä. Ja lähteminen kodista oli sekin tapahtunut miehensä saaman Jumalan lupauksen varassa. Sarailla täytyi olla suuret sisäiset ahdistukset, kun näytti siltä, että hänen hedelmättömyytensä nousisi esteeksi lupauksen toteutumiselle. Lupaus lapsesta tuli Saraille uskon asiaksi.

Paitsi, että Saraita painoi huoli jälkeläisen puutteesta, ei matkanteko Abramin seurassa ollut sekään tasaisilla ’ennalta valmistetuilla helpoilla’ poluilla kulkemista. Nälänhätä pakotti Abramin heimon siirtymään Egyptiin viljaville Niilin alueille, missä Sarain kauneus huomattiin aina faraon hovissa (1. Moos. 12). Siellä Abramin pelonsekaisen puolivalheen myötä Sarai joutui faraon haaremiin.

Jumala ei ollut Abramin ratkaisuun tyytyväinen. Sarai kuului Jumalan suunnitelmiin, eikä niihin kuulunut Sarain joutuminen faraon vaimoksi. Missä Abram osoittautui pelokkaaksi ja saamattomaksi, siinä Jumala toimi vahvasti. Faraon hoviväki sairastui, ja farao joutui etsimään vitsausten syytä. Ei aikaakaan, kun Abram joutui tunnustamaan valheensa että Sarai oli hänen vaimonsa.

Niin Jumalan mies kuin Abram olikin, hänkin erehtyi. Tässä hänen uskonsa petti. Hän turvautui viekkauteensa eikä jaksanut uskoa, että Jumala varjelisi hänet ja Sarain muutenkin. Unohtiko Sarai milloinkaan näitä Egyptin -kokemuksia? Tuskin, eikä kokemus jäänyt lajissaan viimeiseksi, koska Abraham toisti valheensa myöhemmin toisessa tilanteessa (1. Moos. 20) vielä ennen lupauksen lapsen syntymää.

Abram ja Sarai siirtyivät Egyptistä Beteliin ja sieltä Hebroniin, josta tuli heille kotipaikka pitkäksi aikaa. Hebronissa Jumala ilmestyi uudelleen Abramille ja antoi lupauksen jälkeläisestä (1. Moos. 15:4). Ei ole kerrottu, että Sarai olisi saanut vastaavanlaisen ilmestyksen, mutta varmasti Abram kertoi hänelle omastaan, ja Sarai pysyi miehensä tukena.

Ajan myötä uskoa kuitenkin koeteltiin aina vain enemmän. Kului kymmenen vuotta. Lapsettomuuden taakka painoi Saraita. Nähtävästi hän rupesi ajattelemaan, että lapsi oli luvattu Abramille, mutta ei hänelle itselleen. Ehkä hänen miehensä saisi lapsen jonkun toisen naisen kanssa. Sarailla oli egyptiläinen orjatar, jonka nimi oli Hagar.

Sisäisessä taistelussa 75-vuotias Sarai päätyi ehdottamaan, että Abram hankkisi lapsen hänen orjattarensa kanssa, mikä oli tavallista. Orjattaren lapset kuuluivat isäntäväelle, ja perinnöstä isäntäväki sai määrätä haluamallaan tavalla. Päätös orjattaren ’vuokrakohdun’ käyttämisestä on täytynyt olla Saraille vaikea. Se kysyi nöyrtymistä, ja Sarai teki sen tukeakseen miehensä uskontaistelua luvatun lapsen saamiseksi (1. Moos. 16). Siihen turvautuminen Jumalan lupauksen edellä kertoo epätoivosta, johon lupauksen täyttymisen viipyminen oli pariskunnan vienyt.

Sarai ei ehkä olisi antanut orjatartaan miehelleen sivuvaimoksi, jos hän olisi tiennyt, millaisia vaikeuksia hän tuli hankkineeksi vanhuutensa päiviin. Kun Hagar huomasi odottavansa lasta, hän alkoi väheksyä emäntäänsä. Sarai vetosi mieheensä ja Jumalaan riidan ratkaisemiseksi, mutta Abram pesi kätensä naisten riidoista.

Lopulta Sarai kuritti Hagaria, kenties kovalla työllä, niin että tämä pakeni hänen luotaan autiomaahan. Sarai jäi taistelutantereelle mutta tuskin piti itseään voittajana. Jumalan väliintulon vaikutuksesta Hagar palasi Sarain luo ja synnytti Ismaelin Aabrahamin ollessa 86-vuotias.

Sarai oli edelleen lapseton ja läheni iältään jo 90 vuotta. Saraita ei kuitenkaan ollut hylätty. Sarain usko oli horjahdellut. Inhimilliset mahdollisuuden lapsen saamiseksi olivat menneet. Jumalan valinta ja lupaus pitivät. Herra vahvisti lupauksen. Abram sai Jumalalta uuden nimen Abraham, joka merkitsee ”kansojen paljouden isä”. Uusi nimi muistutti Herran lupauksesta ja vahvisti uskoa siihen. Myös Sarai sai uuden nimen: Saara. Siinäkin oli viesti. Sarai merkitsi ”minun ruhtinattareni”. Samassa Herra täsmensi antamansa lupauksen lapsesta:

”Minä siunaan häntä ja annan hänen synnyttää sinulle pojan.” (1. Moos. 17:16)

Koko tämän taipaleen Saara oli siis kulkenut miehensä rinnalla ennen jo lukemaamme kohtausta, missä 89-vuotiaan Saaran huulilta lipsahti epäilevä naurahdus, kun hän kuuli vielä synnyttävänsä miehelleen jälkeläisen.

Tekstissä Saara jäi kiinni epäilevästä naurahduksestaan: ”Miksi Saara nauroi?” Samalla Saara sai uskolleen vahvistusta, kun enkeli sanoi: ”Onko Herralle mikään mahdotonta?” Siitä Saara pelästyi. Jumalan antama ilmoitus, vieläpä kaksinkertainen, antoi Saaralle lisää uskoa.

Vuoden kuluttua Saaralla oli todella poika, Iisak, kuten Jumala oli luvannut. Lapsi oli iäkkäille vanhemmille suuren ilon aihe. Jumala oli jo edeltä määrännyt, että Abrahamin tuli antaa syntyvälle pojalleen nimeksi Iisak, joka merkitsee ”hän nauraa” (1. Moos. 17:19).

Saaran pitkät itkut ja kauan kestänyt odotus oli päättynyt voittoon. Samalla Abraham ja Saara olivat oppineet, että Jumalan lupaukset pitävät ja yltävät kaikkien mahdottomuuksien yläpuolelle. Jumalan lahjat otetaan uskolla vastaan sitten, kun omat inhimilliset mahdollisuudet ovat tyystin loppuneet.

Miksi Saarat nauravat?

Luetaanpa nyt vielä kerran uudelleen tekstimme. Ajattele samalla tietä, mitä Saara oli tähän tilanteeseen kulkenut.

”Siksi Saara naurahti itsekseen ja ajatteli: ”Voisiko näin kuihtuneessa naisessa vielä herätä halu? Miehenikin on jo käynyt vanhaksi.” Silloin Herra kysyi Abrahamilta: ”Miksi Saara nauroi? Miksi hän ajatteli: ’Voisinko minä todella vielä synnyttää, vaikka olen näin vanha?’ ” (1. Moos. 18:12-13)

Saaran naurahdus on varmasti tuttu mielenliikahdus jokaiselle, joka on pitkään tehnyt matkaa näkemättä uskonsa muuttumasta näkemiseksi. Se on niitä hiljaisia hetkiä, kun aurinko laskee horisontin taakse ja koirien haukku vaihtuu susien ulvonnaksi. Se on niitä hetkiä kuin pilkallisesti nauravat harakat asettuvat yöksi lepäämään nauraakseen taas auringon noustua matkamiehen taivalta.

Puhutaan niistä hetkestä, kun maailma hetkeksi pysähtyy, kyynel etsii paikkansa silmäkulmaan ja huulille kohoaa lähes huomaamaton epätoivoinen naurahdus. Se on naurahdus kyynelten läpi. Se on hetki, kun epätoivo valtaa mielen. Se on hetki, kun ajattelet, että ehkä ne harakat nauravatkin ihan aiheesta. Enää en kuuntele koirien haukkua – tämä karavaani pysähtyy tälle pysäkille. Se on hetki, jolloin uskolliset Saaratkin alkavat nauraa.

Kuinkahan moni Jumalan ’Saara’ on nauranut tänäänkin? Se ei ole ivallista eikä epäuskosta nousevaa naurua. Se on naurahdus, joka nousee siitä, kun mikään näkyvä ei näytä tukevan uskossa omistettua näkymää. Se on pilkkanauruun ja arvosteluun kyllästyneen ihmisen väsyminen matkaan, jolla ei näytä olevan loppua.

Tänäänkin monet uskolliset Saarat nauravat kyynelten lomasta. Se on samaa naurua, joka viipyi hetken 89-vuotiaan Saaran huulilla, kun hän saattoi hyvinkin naurahtaa typeryydelleen. Enhän minä voi saada lasta! Olisiko aika lopettaa itsensä pettäminen – me olemme tuon jo ikääntynen ukon kanssa varmasti ymmärtäneet väärin Jumalan lupaukset. Kuinka moni ’Saara’ löytää itsensä tänään tästä?

On vain niin, että Jumalan mahdollisuudet alkavat monesti vasta siitä, kun ’Saarat’ nauravat. Ne ovat niitä hetkiä, kun horisontissa ei näy mitään lupaavaa. Siinä missä ihmisen mahdollisuudet ovat loppuneet ja uskokin on vaarassa antautua epäilyksen edessä, tulee esiin Jumalan suuruus.

”Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika.”” (1. Moos. 18:14)

Meillä ihmisillä on taipumus tehdä Jumalasta naurunalainen silloin, kun hän haluaa tehdä elämässämme jotain todella suurta. Me emme jaksa uskoa häneen – emmekä liioin luottaa häneen – ja nauramme hänet ulos elämästämme. Näin asian voi pukea sanoiksi – ja se on totta.

Näin sanottuna tulkinta ei kuitenkaan tee oikeutta tekstin Saaralle sen enempää kuin oman aikamme ’Saaroille’. Naurahdus nousee enemmän väsymyksestä ja siitä, ettei mikään näytä tukevan uskoa Jumalan lupaukseen. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, että me käymme nauramaan Herralle, kun peli on meidän näkökulmasta ohi eikä maaliin ole enää mitään asiaa.

Naurahdus ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi Jumalan työtä Saaran elämässä. Jumala vei ’maaliin’ ne etapit, jotka Saaran ja Abrahamin elämän aikana oli määrä toteutua. Koko suunnitelmaa he eivät tulleet näkemään toteutuneena. Ei yksi Iisak tai edes Abrahamin lisäksi näkemät Jaakob ja Esau vielä kansan paljoutta olleet. Heissä oli kuitenkin nähtävissä siemen siitä, mitä Jumala teki Abrahamin ja Saaran viestiosuuden jälkeen.

Olkoon teksti Saaran naurahduksesta rohkaisuksi meille oman aikamme Saaroille siitä, että Jumalan suunnitelman toteutuminen ei ole meidän uskonlujuutemme varassa. Jatkakaamme eteenpäin siitä huolimatta, että epätoivoinen naurahdus valtaa välillä meidänkin mielemme.

Pohdittavaa

Miksi Saara nauroi?