Vuonna 1660 puritaani saarnaaja Richard Alleine kirjoitti kirjan ”Jumalisuuden puolustuspuhe”. Alleinen kirja on luonteeltaan varsin hengellinen teos, jossa ihmistä kutsutaan sydämestään sitoutumaan Jumalalle.

Noin sata vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen se osaltaan vaikutti metodistiyhteisöjen tänäkin päivänä viettämän liiton uudistamisen -juhlan syntyyn. Nimittäin maanantaina 11. elokuuta 1755 John Wesley siteerasi ja sovelsi jumalanpalveluksessa tuon kirjan tekstejä ja rukouksia.

Liiton uudistamisen -juhla ei jäänyt ainutkertaiseksi kokeiluksi, vaan siitä tuli vuosittain toistuva perinne. Wesley havaitsi liiton uudistamisen uskonelämää rikastuttavaksi. Hän kirjoitti siitä päiväkirjoissaan useaan otteeseen. Esimerkiksi tammikuussa 1775 – eli 20 vuotta ensimmäisen juhlan viettämisen jälkeen, Wesley kirjoitti kokemuksistaan päivän juhlassa näin:

”En tiedä, olemmeko koskaan aiemmin tulleet näin siunatuiksi. Jälkeenpäin monet janosivat palata uudelleen kiittämään Herraa, koska he ymmärsivät saaneensa niin paljon anteeksi. Se on kiitollisuutta täydellisen pelastuksen vuoksi, kun Herran armon tuore kosketus paljastaa tottelemattomuuden ja parantaa siitä.” (John Wesley, 1. tammikuuta, 1775)

Nykyään liiton uudistamisen -palvelusta vietetään yleensä uudenvuoden päivänä tai sen jälkeisenä sunnuntaina niin kuin tänään. Käyttämämme liturgia periytyy Wesleyn jo 1780 käyttämästä palveluskaavasta, vaikka sitä varsin vapaasti tänään sovellammekin.

Liiton uudistamisen ytimeen

Oleellista liiton uudistamisen -juhlassa ei ole perinteen vaaliminen tai ulkoinen muoto, vaan liiton sisältö. Juhla ei rakennu vanhojen aikojen tuoksahduksesta ajassamme, vaikka juhlassa saamme liittyä mukaan kymmenien sukupolvien katkeamattomaan ketjuun.

Liiton uudistamisen -juhla syntyy nykyhetkessä alati uudelleen, kun ikiaikainen Jumala on tosi ja läsnä meidän keskellämme niin kuin hän oli tosi ja läsnä jo Wesleyn aikana. Samoin Jumala oli läsnä jo kauan ennen Wesleyä Mooseksen aikaan, kun Israel vietti lehtimajajuhlan yhteydessä omaa liiton juhlaansa, missä meidänkin juhlamme juuret ovat.

Oleellisinta juhlassa on se, että Herra on läsnä, ja hän ottaa meidät mukaan juhlaan ja tekee meistäkin läsnä olevat juhlassa. Jumalan puolelta liitto pysyy iäti, koska hän on siihen sitoutunut. Juhlan tarkoitus ei ole muistuttaa Jumalaa vaan meitä ihmisiä liitostamme hänen kanssaan.

Juhlan keskipiste on liittorukous. Se tuo meidät ihmiset Jumalan eteen pohtimaan liittomme arvoa. Se muistuttaa meitä siitä, ettemme liittolaisina tule hänen eteensä vain osittain – me annamme itsemme kokonaan. Liitonrukouksessa sanotaan:

”Isä, Poika ja Pyhä Henki,
sinä olet minun ja minä olen sinun. Olkoon niin.”

Ja tätä me ehdoitta haluamme. Rukous tuo näin rukoilijan koko elämän Herran eteen ja pyytää Jumalaa ottamaan hänet vastaan kokonaan. Se kehottaa omistautumaan ja sitoutumaan Herralle niin juhlassa kuin arjessa. Liittorukouksessa me vahvistamme liiton – ts. muistutamme itseämme liitosta, johon me kuulumme Kristuksen sovitustyön perusteella.

Liittomme arvo Kristuksessa

Herra Jeesus on maksanut liitostamme korkeimman mahdollisen hinnan omasta tahdostaan ilman, että kukaan velvoitti häntä tekemään niin. Tämän liiton arvo on näytetty toteen Kristuksen haavoitetussa ruumiissa ja hänen vuodattamassa sovintoveressä.

Liittomme Kristuksessa on Jumalan silmissä äärettömän arvokas. Siinä piirtyy kuva Jumalan rakkaudesta (1. Joh. 4:8) tämän liiton perustana; se on rakkaus, joka ei kysy hintaa.

Jumala on ollut valmis maksamaan korkeimman mahdollisen hinnan liitosta meidän kanssamme, joten häneltä ei tarvitse kysyä pitääkö hän liittoa arvossa tai kuinka sitoutunut hän on liiton säilyttämiseksi.

Liiton uudistamisessa ja liittorukouksessa ei muistuteta Jumalaa sitoutumista, vaan pohdimme omaa suhtautumistamme. Olemmeko me puolestamme valmiit sitoutumaan häneen niin kuin hän on sitoutunut meihin? Kysymme itseltämme ja toinen toisiltamme: minkä arvoisena pidämme liittoamme juuri tänään?

Voi sitä raukkaa, jonka tämän maailman murheet tai ilot ovat sokaisseet niin, ettei hän enää näe Jumalan liiton arvoa omassa elämässään. Ihminen, jonka katse on juuttunut omaan napaan, kanssaihmisiin tai maailman iloihin tai huoliin, ei enää katso Jumalaan eikä hän täten pysty enää tunnistamaan Jumalan rakkauden suuruutta elämässään. Hän pitää halpana sitä, mikä Jumalan edessä on kallisarvoista.

Onneksi tähän onnettomaan tilaan on mahdollista saada muutos. Muutoksessa ei puhuta ’hokkuspokkus’ -konsteista tai traditioista, vaan kyse on yksinkertaisesti katseen nostamisesta pois itsestä ja sen uudelleen suuntaamisesta Kristukseen ja hänen ristiinsä.

Ja tätä tarkoitusta palvelee myös Wesleyn liiton uudistamisen -juhla ja etenkin sen liittorukous. Se alati muistuttaa meitä liitosta Kristuksessa ja nostaa katseemme pois epäoleellisesta. Jokainen Jumalan oma on kutsuttu riemuitsemaan lahjastaan – liitosta Kristuksessa. Se on meidän aarteemme.

Sukupolvelta toiselle

Kuten jo edellä totesin, liiton uudistamisen -juhla tai liittorukous ei ole Jumalaa varten eikä se ole hänen vaatimuksensa liiton voimassa pitämiseksi. Herra Jeesus Kristus pitää osansa liitosta – sitä ei kenenkään tarvitse epäillä.

Liiton uudistaminen on meitä lyhytmuistisia ihmisiä varten. Se toistuu vuosittain, jotta me muistamme liittomme edes vähän paremmin. Juhlimme liittoa heti vuoden aluksi, jotta voimme korjata elämän suunnan kohti Kristusta koko alkavaksi vuodeksi. Tänään me jälleen kerran muistutamme itseämme ja toinen toisiamme Kristuksen liiton riemusta, jossa meillä on etuoikeus elää.

Liiton uudistamisen ja ihmisen muistuttamisen ’perinne’ juontaa juurensa jo Vanhan testamentin ajoilta. Jumala asetti liitosta muistuttamisen kaltaisen perinteen lehtimajajuhlan yhteyteen jo Mooseksen aikana 5. Mooseksen kirjassa – eli Israelin liitonkirjassa. Siellä hän velvoitti kansan pitämään liittoa esillä vuotuisissa juhlissa.

Liittosopimuksen lukeminen säännöllisesti oli muinainen käytäntö. Arkeologia tuntee vasallisopimuksia, joihin on kirjattu vastaava velvoite lukea liittosopimus kansalle. Lukemisen tarkoitus on varmistaa, että liittolaiset tuntevat oikeutensa ja velvollisuutensa.

Näin Mooseskin kirjoitti liittokirjaan kehotuksen lukea sen kokonaisuudessaan kansalle joka seitsemäs vuosi lehtimajajuhlan aikaan. Luetaanpa tuo säädös 5. Moos. 31. luvusta ja pohditaan hieman sen merkitystä.

”Joka seitsemäs vuosi, velkojen anteeksiantovuonna, kun israelilaiset ovat kokoontuneet lehtimajanjuhlaan Herran, teidän Jumalanne, kasvojen eteen siihen paikkaan, jonka hän valitsee, teidän on luettava tämä laki kaikkien israelilaisten kuullen. Kutsukaa silloin koolle koko kansa, miehet, naiset ja lapset, ja keskuudessanne asuvat muukalaiset, että kaikki kuulisivat ja oppisivat lain, pelkäisivät Herraa, teidän Jumalaanne, ja tarkoin noudattaisivat tämän lain käskyjä. Näin myös teidän lapsenne, jotka eivät lakia ennestään tunne, saavat kuulla sen ja oppivat pelkäämään Herraa, teidän Jumalaanne, eläessään siinä maassa, jonka nyt menette ottamaan haltuunne Jordanin tuolta puolen.’” (5. Moos. 31:10-13)

Säädös annettiin, kun Israelin kansa oli leiriytynyt Jordanin itäpuolelle. Kansa oli nyt ensimmäistä kertaa valmis valtaamaan ja asuttamaan sen maan, jonka Herra Jumala oli heille luvannut.

He tiesivät vihollistensa ”Jordanin tuolla puolen” olevan ylivoimaiset heihin nähden. Mutta se ei silti pelottanut heitä, koska he eivät kohtaisi vastustajiaan yksin, vaan liittolaisensa kanssa. He eivät katsoneet vihollisen väkevyyttä, vaan Herran – liittolaisensa – suuruutta.

He luottivat Herraan. Herra oli tuonut heidät Egyptistä ja pitänyt heistä huolen jopa ne 40 uskottomuuden ja epäuskon vuotta, jotka he olivat kiertäneet erämaassa. Jumala oli osoittanut heille olevansa uskollinen, joten liitosta Jumalan kanssa oli tullut heidän ’kansallinen aarteensa’.

Sen varaan he laskivat tulevaisuutensakin. Kenenkään kansasta tai sen parissa asuvasta ei tullut olla tietämätön liittosopimuksen sisällöstä ja liiton arvosta. Päinvastoin jokaisen tuli tuntea Jumalan liitto ja sen lupaukset, jotta he saattoivat rakentaa jokapäiväisen elämänsä Jumalan tuntemisen varaan.

Israelin suhde liittoon puhutelkoon täten myös meitä Uuden liiton perillisiä. Suhtaudummeko me samalla kunnioituksella ja vakavuudella liittoomme Kristuksessa? Onko liittomme alati läsnäoleva arjessa – ja vaalimmeko me liittoamme kuin kalleinta aarretta?

Liittomme arvo ja sen vaaliminen

Uskallammeko luottaa Israelin ’toisen’ sukupolven tavoin haasteet ”Jordanin tuolla puolen” liiton Jumalalle vai lankeammeko etsimään mieluummin apua jostain muualta? Ymmärrämmekö siis liitomme arvon? Näemmekö sen arvon oikein tässä päivässä?

Muistammeko muistuttaa säännöllisesti itseämme ja toinen toistamme siitä liitosta Kristuksessa, johon meillä on tänä päivänä etuoikeus ja ilo kuulua? Jos emme koskaan puhu liitostamme Kristuksessa, iloitse siitä, vetoa siihen, emme ole todellakaan ymmärtäneet aarteemme arvoa.

Liittolaisuus Herran kanssa oli ”Jordanin tuolle puolen” matkaavalle Israelille heidän elämänsä suurin aarre, ja pitämällä sitä esillä he tahtoivat siirtää sen seuraavalle ja taas seuraavalle sukupolvelle.

Liitonkirja ei siis ollut Israelille pölyttynyt reliikki tai ’hyllytavaraa’. Päinvastoin se oli perusta, jonka varaan jokapäiväinen elämä laskettiin. Kysyn sinulta, mikä asema on liitollamme Kristuksessa tänään meille?

Nauttivatko Jumalan lupaukset ja pyhät kirjoitukset samaa arvoa seurakunnan keskellä, mikä lainkirjalla oli Israelin pyhäkön aarteena? Entä uskallammeko me luottaa elämämme Kristuksen varaan vai tarvitseeko arkemme muita tukijalkoja?

Onko siis liitonkirjamme, liittosopimuksemme ja kokemuksemme liitosta jotain sellaista, minkä me olemme valmiit vahvistamaan, minkä varaan me tahdomme rakentaa alkavan vuoden ja minkä siunauksen me tahdomme myös välittää seuraavalle sukupolvelle?

Tahdon rohkaista nyt sinua pohtimaan näitä kysymyksiä Herrasi kasvojen edessä. Jumala on tosissaan tässä liitossa. Hän ei anna tuumaakaan periksi, vaan pitää kiinni liitostaan.

Pohdittavaa

Hän on uskollinen, mutta uskallatko sinä luottaa häneen?