Talviolympialaiset Etelä-Korean Pyeongchangissa päättyvät tänään, kun kirjoitan tätä tekstiä. Kisoja en tällä kertaa juuri seurannut muutoin kuin sen mitä uutisotsikot kertoivat. Olympialaisten perinne kuitenkin sopii innoittamaan saarnani tekstin sanomaa.

Saarnatekstini pohjalla on varsin raju kertomus Israelin erämaavaelluksen varrelta. Se on leeviläiskäärön, eli pappislain kirjan, kymmenennen luvun ensimmäinen jakso (3. Moos. 10:1-7). Teksti on kertomus Aaronin pojista Nadabista ja Abihusta, jotka isänsä ylipappi Aaronin tavoin olivat Israelin pappeja. Kertomus puhuu Aaronin poikien tottelemattomuudesta.

Kiinnitän huomion tekstissä ’vieraaseen tuleen’ ja sen vaikutukseen, en niinkään niihin surkuteltaviin seuraamuksiin, joihin poikien tottelemattomuus tuoda vierasta tulta alttarille johti.

Lyhyesti olympiaperinteestä

Ennen kuin käyn sisälle raamatuntekstiin, tahdon jakaa muutaman sanan olympiaperinteestä liittyen olympiatuleen. Olet ehkä huomannut, että olympiarenkaiden lisäksi olympiakisojen symboliikkaan kuuluu olympiatuli.

Olympiatuli sytytetään juhlallisesti ennen kisojen alkua. Kisoissa näemme, miten tuli paikan päällä sytytetään, mutta ennen tuota hetkeä se on kulkenut pitkän tien. Tuli sytytetään auringon avulla Olympian lehdossa Kreikassa sijaitsevalla Heran alttarilla jo kuukausia ennen kisoja, ja se kuljetetaan soihtuviestinä kisapaikalle.

Modernissa olympialaisissa olympiatuli esiintyi ensimmäistä kertaa Amsterdamin olympiakisoissa 1928. Tulen kuljettaminen kisoihin ’viestijuoksuna’ puolestaan toteutui ensimmäisen kerran Berliinin olympialaisissa 1936.

Olympialaisten idea – ja myös olympiatulen idea – periytyy kuitenkin jo antiikin ajoilta ’Olympian kisoina’ tunnetusta ”antiikin olympialaisista”. Ne järjestettiin Olympian pyhäkköalueella antiikin Kreikassa Zeus-jumalan kunniaksi. Ensimmäiset tunnetut kisat järjestettiin vuonna 776 eaa.

Olympiatulen ja soihtuviestin tavat periytyvät jo antiikin kisoista. Antiikin Kreikassa tunnettiin ’soihtujuoksuksi’ nimitetty urheilulaji, jossa joukkueet kantoivat palavaa soihtua teitä ja katuja pitkin viestijuoksuna kohti maalia, joka yleensä oli jokin jumaluuden alttari. Soihdun sammuminen johti hylkäykseen, eli nopein tulen säilyttänyt joukkue voitti. Tästä on arveltu syntyneen paitsi nykyaikainen viestijuoksu, myös olympialaisten soihtuviesti.

Kreikkalaisessa mytologiassa tuli miellettiin jumalalliseksi elementiksi siinä, että sen ajateltiin tulleen maailmaan, kun Prometheus varasti tulen jumalilta. Monissa temppeleissä paloikin ’pyhä’ tuli. Zeuksen kunniaksi joka neljäs vuosi järjestettyjen Olympian kisojen perinteeseen kuului tulen kantaminen soihtuviestinä Zeuksen vaimon Heran temppelin alttarilta kisapaikalle.

Tässä vaiheessa riittää, kun ymmärrämme tulen vertauskuvallistavan Jumalan läsnäoloa tai hänen vaikutustaan nykyhetkessä. Edelleen muistamme, että soihtujuoksussa oleellista on siis ’alkuperäisen’ tulen säilyminen sammumatta viestin alkupisteestä loppupisteeseen, niin että alttarilla sytytetty tuli säilyy soihdussa koko kuljetun matkan perille saakka.

Jos tuli sammuu ja sytytetään uudelleen, se ei ole enää tämän ajattelutavan mukaan ’samaa’ tulta alkuperäisen kanssa, vaikka soihtu olisikin lähtöisin sieltä. Itse asiassa soihdut todennäköisesti matkalla vaihtuivatkin, mutta uusi soihtu sytytettiin aina alkuperäisellä tulella, jolloin uusi sytytetty soihtu kantoi samaa alkuperäistä tulta.

Aaronin poikien rikos

Palataan soihtujuoksuun vielä myöhemmin, mutta tarkastellaan ennen sitä lyhyesti raamatuntekstiämme ja ajatusta ’Jumalan tulesta’ ja ’vieraasta tulesta’ Jumalan alttarilla. Luetaanpa teksti; siteeraan tapahtumasta sen viisi ensimmäistä jaetta.

”Aaronin pojat Naadab ja Abihu ottivat kumpikin suitsutusastiansa, virittivät niihin tulen ja panivat tuleen suitsuketta. Näin he toivat Herran eteen vierasta tulta, josta hän ei ollut antanut heille käskyä. Silloin Herran edestä lähti tuli, joka poltti heidät, ja he kuolivat Herran edessä. Mooses sanoi Aaronille: ”Tämä on sitä, mistä Herra on sanonut: ’Minä osoitan pyhyyteni niissä, jotka ovat minua lähellä, ja näytän kunniani koko kansan edessä.'” Mutta Aaron oli vaiti. Mooses kutsui Miisaelin ja Elsafanin, Aaronin sedän Ussielin pojat, ja sanoi heille: ”Tulkaa tänne ja kantakaa sukulaisenne pyhäkön läheisyydestä leirin ulkopuolelle.” He tulivat ja kantoivat Aaronin pojat, riisumatta heidän ihokkaitaan, leirin ulkopuolelle, niin kuin Mooses oli sanonut.” (3. Moos. 10:1-5)

Kertomuksessa Aaronin vanhimmat pojat Nadab ja Abihu häpäisivät Jumalan pyhäkön, kun he veivät alttarille vierasta – ”tavallista, maallista” – tulta. Ilmaus ”vieras tuli” viittaa tulen alkuperään arvottomana tavallisena tulena, jota ei oltu tarkoitettu käytettäväksi ilmestysmajassa. Ilmestysmajan tuli oli alkujaan jumalallista alkuperää (3. Moos. 9:24; 3. Moos. 16:13).

Ajatus ”vieraasta tulesta” vaikuttaa nykyihmiselle kummalliselle, jos sitä ajattelee sen perusteella, miten tunnemme tulen palamisen kemiallisena ilmiönä. Silti ajatus tulen alkuperästä on edelleen olemassa meilläkin. Ja tämä näkyy juurikin olympialaisten olympiatuli käsitteessä. Tänäkin päivänä kisatuli kuljetetaan kaukaa, vaikka se voitaisiin aivan hyvin sytyttää tulitikulla.

Silti se, että olympiatuli tuodaan jostain, yhdistää sen mielessämme alkuperään, mistä tuli on sytytetty. Toisin sanoen vertauskuvallisesti tuli kantaa alkuperää mukanaan. Sama ajatus on Jumalan tulessa Vanhan testamentin ilmestysmajassa. Se oli Jumalan sytyttämä ja sellaisena se oli pyhää tulta, joka kantoi Jumalan pyhyyttä vertauskuvallisesti.

Aaronin poikien rikkomus on inhimillisesti arvioiden ymmärrettävä, koska alttarille pääsy ja tulen hakeminen sieltä oli työlästä. Toisin sanoen pojat ’vain vähän’ oikaisivat Jumalan säädöstä helpoimman kautta. Mutta varsinainen rike ei ollut vain väärä teko, vaan halveksiva asenne.

Aaronin poikien synti ei ollut luonteeltaan kömmähdys, pieni rike tai väärä teko, vaan tuomittavaa siinä oli kelvoton halveksiva asenne. Vieraan tulen tuomisessa oli kyse Jumalan pyhyyden laittamisesta toiselle sijalle ja Jumalan alttarin häpäisemisestä, minkä vuoksi rangaistus oli varsin ankara, kuten myöhemmin Uuden testamentin puolella se oli Ananiakselle ja Safiralle, jotka valitsivat valehdella Jumalan Pyhälle Hengelle (Ap. t. 5).

Nadabin ja Abihun teko ei siis johtunut tietämättömyydestä tai hetken mielijohteesta. Se kumpusi heidän piittaamattomasta asenteestaan, koska he laittoivat etusijalle oman työnsä helppouden Jumalan pyhyyden ja säädösten vaalimisen sijaan. He joko pitivät Jumalan säädöstä halpa-arvoisena tai vaihtoehtoisesti he järkeilivät sen ’kumoon’.

Kyse voi olla myös toisenlaisesta välinpitämättömyydestä. Tekstissä rikkomusta seuraavan säädöksen tekstiyhteys vihjaa vahvasti, että poikien teko olisi johtunut humalatilasta, josta annetaan eri säädös heti tapauksen jälkeen tekstissä (3. Moos. 10:8-11). Siinä kielletään päihtyneenä esiintyminen Jumalan temppelissä. Aaronin poikien rikkomus voi täten johtua heidän humalatilastaan, joka sopii ajatukseen heidän kelvottomasta asenteestaan.

Jumalan tuli

Oleellista tekstin valossa on ymmärtää, miten Jumalan voima ja hänen läsnäolonsa ovat merkittävämmät kuin oikean näköiset puitteet. Eihän ihmissilmä olisi havainnut ulkoista eroa Jumalan tulessa ja alttarille tuodussa vieraassa tulessa.

Kyse ei olekaan siltä, miltä asiat näyttävät, vaan siitä, mitä ne ovat. Jumalan pyhäkköön ei kokoonnuttu palvomaan oikeita puitteita tai tekemään oikean näköistä jumalanpalvelusta. Sinne kokoonnuttiin palvelemaan – ylistämään ja palvomaan – elävää Jumalaa. Tätä Aaronin poikien teko ei tavoittanut – päinvastoin.

Kyse ei ollut silloin tradition vaalimisesta tai sen puutteesta. Kyse ei ollut siitä, että Jumala olisi rangaissut ihmistä siitä, ettei hän toiminut oikein. Pohjimmiltaan oli kyse siitä, mihin ihminen oli sydämensä kiinnittänyt. Oliko hän tullut kohtaamaan pyhää Jumalaa vai ylläpitämään puitteita!

Meillä on tänä päivänä samalla tavalla joukko erilaisia traditioita ja perinteitä. Toki ne poikkeavat melkoisesti Vanhan testamentin ilmestysmajan tai temppelin käytännöistä ulkoisesti. Edelleen seurakuntien käytännöt, symboliikka, tavat palvoa elävää Jumalaa poikkeavat varsin paljon toisistaan. Mutta Vanhan testamentin aikana Jumala ei ollut ulkoisessa – eikä hän ole sitä tänäänkään; hän oli ja on elävä sekä alati läsnäoleva Jumala.

Hän ei asu alttarin kynttilöiden tulessa niin kuin hän ei asunut ilmestysmajan öljylampuissakaan. Hän ei ole siinä, että alttaripöytä on järjestetty tietyllä tavalla tai että pappi on pukeutunut asiallisiin liturgisiin vaatteisiin. Hän ei ole siinäkään, että me kiellämme järkeilyn nimissä symboliikan tai riisumme vertauskuvallisuuden kohtaamisistamme hänen kanssaan.

Oleellista on se, missä meidän sydämemme on silloin, kun tulemme kohtaamaan Jumalaa. Herra Jeesus Kristus on elävä ja läsnäoleva Jumala. Hän on siellä, missä meidän sydämemme on läsnä.

Jeesus Kristus on jumalanpalveluksen keskipiste. Hän on siellä, missä ihmiset etsivät häntä ja tahtovat tulla kohdatuksi. Oleellisinta jumalanpalveluksessa on säilyttää Jeesus Kristus keskipisteenä. Vaikka tulemme yhteen kohtaamaan toinen toisiamme ja monesti myös meille rakkaita puitteita, oleellisinta on se, että olemme tuoneet sydämemme Jumalan eteen alttarille. Oleellista on antaa elämänsä Herran Jeesuksen käsiin ja luottaa hänelle koko ihmisyytemme. Tällöin ’alttarilla’ ei pala ’vieraita tulia’, vaan Jumalan tuli.

Ja vielä takaisin olympiatuleen

Palaan Vanhan testamentin tekstistä vielä takaisin olympiatuleen ja sen kantamiseen alttarilta toiselle. Antiikin Olympian kisoissa ajatus tulen kuljettamisessa oli tuoda Heran temppelin alttarilla soihtuun sytytetty alkuperäinen ’jumalan tuli’ perille kilpailupaikalle – ts. sinne minne ihmiset olivat kokoontuneet kisojen merkeissä kamppailemaan ja seuraamaan atleettien kamppailua.

Alkuperäinen tuli kuljetettiin juosten Heran temppelistä aina siihen kaupunkiin, missä kisat vuorollaan järjestettiin. Alkuperäinen tuli oli autenttinen merkki siitä, että järjestettävät kisat todella olivat ’Olympian kisat’, vaikka ne olisi järjestetty Helsingissä.

Raamatun tekstissä kuva ’Jumalan alttarin’ tulesta tarkoittaa Herran läsnäolon, sanan sekä voiman vertauskuvaa. ’Vieras tuli’ taas tarkoittaa jotain muuta tulta; sellaista tulta, jonka ihminen on itse sytyttänyt ja tahtonut tehdä siitä jumalanpalveluksensa keskipisteen, koska se näyttää samalta. Silti ’vieras tuli’ ei koskaan ole ’alkuperäistä tulta’, vaikka se jäljittelisi kuinka hyvin esikuvaansa. Tässä merkityksessä ihmisen sytyttämät tulet ovat ’vieraita tulia’ ja ’alkuperäinen tuli’ on se, joka on iankaikkisesti palanut Jumalan alttarilla. Se merkitsee hänen läsnäoloansa; se on hänen Sanansa; se on elävä Jumalan sana, jossa vaikuttaa hänen elävä voimansa.

Kun olympiatulta lähdettiin tuomaan kisakaupunkiin, ensisijainen tavoite oli tuoda alkuperäinen tuli sammuttamatta sitä perille. Oleellista oli tulen alkuperä eikä se, että se näyttää oikealta! Vaikka kilpailussa voittajaksi selviytyi nopein joukkue, nopeudella ei ollut mitään arvoa, jos alkuperäinen tuli pääsi sammumaan. Juoksija paitsi pyrki kestävästi tuomaan tulen perille, hän pyrki kaiken keinoin säilyttämään sen sammuttamatta sitä. Tuli oli hänen arvokkain aarteensa.

Ajattelepa nuorta ja innokasta juoksijaa, joka tahtoo tehdä nimen itselleen ja voittaa joukkueelleen tuon juoksun. Hän tahtoo tehdä nimen itselleen kaiken kansan ja joukkuetovereidensa edessä. Hän juoksee parasta vauhtiaan oikaisten jokaisen mahdollisimman kulman ja käänteen säästääkseen sekunnin siellä ja täällä. Mutta kilpailun tiimellyksessä hänen liekkinsä pääsee sammumaan, koska hän ei malttanut suojata sitä tuulelta ja sateelta. Kun hän sitten ojentaa sammuneen soihdun kisakaupungissa, mitkä mahtavat olla vastaanottajien tunnelmat? Odottivatko he juoksijaa vai tulta? Mikä oli heille sammuneen soihdun tuoneen juoksijan arvo? Olisivatko he odottaneet mieluummin ’alkuperäisen tulen’ saapuvaksi?

Entä mitä tuossa tilanteessa juoksija voi tehdä korjatakseen vahingon? Hänen tulee ottaa soihtu käteensä ja lähteä juoksemaan takaisin alkupisteeseen joukkueensa kanssa. Soihtu pitää sytyttää alkuperäisellä oikealla tulella ja tuoda se taas uudestaan perille.

Tässä on suuri kiusaus sytyttää soihtu ’vieraalla tulella’ ja toivoa, ettei kukaan huomaa eroa. Mutta vaikka ’vieras tuli’ otettaisiin vastaan, juoksija tietää itse, ettei se ole sitä tulta, jota kisapaikalla odotettiin. Se on vierasta tulta; väärää tulta, ihmisen tulta. Se on tulta, jonka ihminen on sytyttänyt saadakseen nimen itselleen.

Vertauskuvasta elävään elämään

Ymmärtänet vertauskuvan juoksijasta, ’alkuperäisestä tulesta’ ja ’vieraasta tulesta’. On sangen surullista, jos matkan varrella kadottaa tulen, mutta vielä surullisempaa on se, että sytyttää soihtunsa ’vieraalla tulella’. Tämä on vertauskuva seurakunnasta soihdunkantajana. Ensimmäisenä helluntaina Jumalan Pyhä Henki sytytti Jumalan liekin palamaan alttarille. Seurakunnan tehtävä on viedä tätä alkuperäistä evankeliumin tulta eteenpäin aina oma osuutensa ja luottaa soihdun sen jälkeen seuraavalle sukupolvelle. Seurakunnan tehtävä ei ole antaa seuraavan osuuden soihdunkantajalle vain hyviä puitteita, asemia tai välineitä jatkaa juoksua eteenpäin. Oleellisinta on antaa alkuperäinen ’elävä Jumalan tuli’ kannettavaksi!

Joskus sitä näkee, että kun yritämme sivussa tehdä evankeliumin soihdun kantajina vähän nimeä itsellemme tai seurakunnallemme, niin tuli soihdussa pääsee kovassa vauhdissa sammumaan. Vaikka tuli sammuisi, soihdunkantaja on edelleen soihdunkantaja.

On surkuteltavaa jos tuli sammuu, mutta tiedätkö, että silloinkaan peli ei ole menetetty? Kukapa ei muistaisi Lasse Virenin 10 km juoksua 1972, kun hän voitti olympiakultaa, vaikka kaatui 12. kierroksella. Kompastuminen ei merkitse kaiken loppua. Jos siis soihtu pääsee syystä tai toisesta sammumaan, aina on mahdollista palata sytyttämään soihtu ’oikealla tulella’ ja lähteä liikkeelle uudelleen. Oleellista ei ole vauhti, vaan alkuperäinen tuli. Juoksija, jonka soihtu palaa, tulee maaliin ennemmin tai myöhemmin ja hän saapuu voittajana.

Jos liekki on päässyt sammumaan, vaarallisinta on sytyttää se itse omalla ’vieraalla tulella’. Se on jotain, mitä ei tule tehdä. Jos seurakunnan alttarille sytytetään vieras tuli, se ei enää lämmitä sillä lämmöllä, jolla Jumalan tuli lämmittää. Ihmiskeinoin sytytetty tuli on halpa korvike, joka saattaa oman aikansa näyttää ihmisten silmissä oikealta, mutta muista, että Jumala tuntee tulensa.

Tahdon näiden kahden kertomuksen ajatuksin palauttaa meidät pohtimaan evankeliumin perustotuuksia. Tehkäämme alati parhaamme kaikin tavoin, jotta Kristuksen Jeesuksen evankeliumi löytää tiensä sinne, missä ihmiset sitä odottavat saapuvaksi.

Tehkäämme kaikki niin hyvin kuin taidamme, mutta muistakaamme tärkeimpänä aarteenamme vaalia Jumalan evankeliumin tulta, niin että saapuessamme tulta odottavien keskuuteen, soihdussa todella palaa Kristuksen Jeesuksen alkuperäinen liekki, jossa on elävän Jumalan voima. Se on elävä Sana, jossa on eläväksi tekevä Pyhän Hengen voima.

Jos soihdussamme ei pala Jumalan Sanan voima, meillä ei ole mitään annettavaa heille, ketkä sitä odottivat. Ja vielä pahempaa, jos soihtuumme on matkalla sytytetty ’vieras tuli’, on meistä evankeliumin soihdun kantajina tullut evankeliumin vihollisia.

Koskaan ei ole liian myöhäistä, palata Jumalan evankeliumin lähteelle etsimään alkuperäistä tulta ja lähteä uudelleen liikkeelle taas alusta Jumalan elävän liekin kantajana.

Oleellista ei ole se, että ’tuli näyttää palavan’, vaan se, että tuli on alkuperäisestä lähteestä ja että se löytää ennemmin tai myöhemmin tiensä sitä odottavien luo.

Pohdittavaa

Mikä on minun osuuteni Jeesuksen Kristuksen soihdunkantajana?
Millaisella liekillä minun soihtuni palaa?