Kun lähdemme matkalle, meillä on yleensä määränpää, jota kohti kuljemme. Jokainen, joka on ollut lasten kanssa matkalla samassa autossa, on usein kuullut kysymyksen: Koska ollaan perillä? Matka tuntuu pitkältä ja ajoittain myös ehkä kovin tylsältäkin. Varsinkin jos matkan määränpää on joku tosi kiva paikka, kärsivällisyyttä itse matkan tekemiseen ei tunnu riittävän.

Samoin voi käydä myös meille uskoville elämän matkaa tehdessä yhdessä Kristuksen kanssa. Kun tiedämme määränpään minne olemme matkalla tai kun Jumala antaa meille näyn tulevaisuudessa olevasta tehtävästämme Hänen valtakunnassaan, mekin voimme odottamaan perillepääsyä matkasta nauttimisen sijaan. Unohdamme kokonaan matkan tekemisen tärkeyden. Matkalla me saamme tarpeellisia eväitä tulevaa varten ja saamme aina välillä pysähtyä nauttimaan Kaikkivaltiaan Luojamme luomasta kauneudesta. Pysähtyessämme myös muistamme sen, kenen asioilla liikumme ja kuka ohjastaakaan autoamme. Emmehän täysin tiedä, miltä perillä näyttää ja mitä siellä on vastassa. Meillä on aavistus, mutta Ohjastajamme tietää tarkalleen, millaista reittiä meidän pitää sinne kulkea. Itse matkakin on jo siunaus, ei pelkkä määränpää.

Voimme nauttia jo matka-ajastamme. Meidän ei tarvitse kysellä milloin olemme perillä, koska tätä autoa ohjastaa itse Kristus ja Hänen läsnäolonsa tyydyttää sydämemme. Saamme nauttia pysäkeistä matkan varrella, näemme pysäkeillä myös muita kanssamatkaajia ja saamme rohkaisua muiden matkaajien kokemuksista. Voimme myös rohkaista toinen toisiamme jatkamaan matkaa, jos matka joskus tuntuu liian raskaalta. Välillä voimme vain pysähtyä ihmettelemään Hänen suuruuttaan ja luomakunnan pieniä ihmeitä. Ne jäävät huomaamatta, jos vauhtimme kohti määränpäätä on liian kova. Ja mikä parasta, voimme pysähtyä ottamaan kyytiin myös muita, jotka vielä ovat tien varrella ilman Taivaallista Kyyditsijää. Näin saamme kerran yhdessä isolla joukolla iloita perillepääsystä.

– Elisa