Jumala ilmoittaa itsensä Raamatussa eri nimillä ja määreillä, jotta lukija tavoittaa enemmän hänen persoonansa ja tahtonsa eri ulottuvuuksia. Erityisesti evankeliumeissa korostuu Jeesuksen puheiden kautta Jumalan itse-ilmoitus Taivaallisena Isänä. Jumalaa kuvaavana käsitteenä ’isä’ ei ole vieras Vanhalle testamentillekaan. Siellä Jumalaan viitataan ihmissuvun isänä, koska hän on luonut ihmisen ja pitää huolen hänestä (Jes. 64:8; Mal. 2:10; 5. Moos. 32:6).

Uudessa testamentissa käsite ’isä’ saa Jumalasta käytettynä syvemmän sisällön ja laajuuden. Jeesuksen puhe Jumalasta Isänä paljastaa Jumalasta tutut isälliset ominaisuudet, kuten Jumalan lempeys, armo ja rakkaus ihmistä kohtaan. Paavalin teologiassa suhteemme isään tekee meistä Jumalan perheen jäseniä, minkä perustella me kaikki uskovat olemme ”saman Isän lapsia(Gal. 4:1-7).

Aivan niin kuin lapset ovat ihmisperheissä, me uskovat olemme Jumalan perheessä kukin erilaisia ainutlaatuisia yksilöitä, mutta siitä huolimatta olemme yhtä perhettä, koska kaikkien meidän suonissamme virtaa ’sama veri’ tunnustuskuntaan tai muuhun ulkoiseen seikkaan tai ominaisuuteen katsomatta.

Siinä missä ihmisperheen lapsia yhdistää veriside biologisen äidin ja isän kautta, meitä uskovia yhdistää veriside Kristuksessa. Uskovia yhdistävä veriside on vuodatettu puolestamme Golgatan keskimmäisellä ristillä. Kristuksen veren perusteella, me tänä päivänä kuulumme Jumalan perheeseen, olemme hänen lapsiaan ja näin ollen sisaria ja veljiä keskenämme:

Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ’Abba! Isä!’ Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.(Gal. 4:6-7)

Tässä Jumalan kuninkaallisessa perheessä meillä on etuoikeus tuntea Isä, jonka eteen hänen lapsinaan saamme käydä rohkeudella ja ilolla. Tahdonkin seuraavassa vähän laajentaa sitä, mitä suhteemme Isään voisi pitää sisällään. Nimittäin kovin usein yhteydenpito Jumalaan jää elämässämme kovin alkeelliselle kommunikaation tasolle. Väitän, että tarkastelemalla suhdettamme Isään laajemmin, voisimme oppia myös kommunikoimaan hänen kanssaan luonnollisemmin.

Puhetta isälle ja isän kanssa

Kun tulemme Isän eteen ja käymme hänen puheilleen, me nimitämme tätä puhetta rukoukseksi. Olen ajatellut, että jos emme käyttäisi Jumalalle puhumisesta tätä erityistä sanaa ’rukous’, olisiko kanssakäymisemme Isän kanssa vapaampaa ja monivivahteisempaa. Mietipä miten toimit, kun kuulet kehotuksen käydä rukoukseen. Todennäköisesti otan tutun ’rukousasennon’ ja jos rukoilet ääneen, tarttuu puheeseesi ’rukousnuotti’. Hyvä niin, mutta voisiko rukous olla enemmän? Mietipä kuinka paljon vähemmän kirjoittamattomia sääntöjä toteutuu siinä, jos kehotus kuuluu käydä keskustelemaan Taivaallisen Isän kanssa.

Otan muutaman esimerkin asiasta peilaamalla rukousta kommunikointiin oman ajallisen isäni kanssa, kun olin vielä lapsi.

Lapsuuden kodissa minä tulin isän tykö monesti tarpeineni. Oli tarpeeni sitten voileipä tai pieni apu vaikka aina niin vaikean haalarin vetoketjun kanssa, tulin isän luo luottaen ja odottaen, että hän auttaa minua. Ja niin kävi – isä onnistui aina korjaamaan jumiutuneen vetoketjun.

Pyysin isältä toki sellaisia isompia asioita, kuten leluja tai urheiluvälineitä, kuten uudet sukset. Ne olivat sen mittaluokan asioita, joita ei isä voinut loihtia tuosta vain. Olen lähtöisin köyhästä perheestä, joten harvemmin isä pystyi suorilta käsin minulle lelua tai suksia antamaan, mutta voi sitä riemua, kun jouluaattona paketista löytyi vaikkapa ne ’Jussi luistavat’. Ne eivät olleet ne sukset, joita olin ajatellut, mutta ne oli isän valitsemat ja luotin, että isä osasi ostaa vieläkin paremmat sukset, mitä olin toivonut.

Suhteeni isään ei kuitenkaan ollut pelkästään tavarata tai tarveperustainen. Vähintään yhtä tärkeää oli yhdessä oleminen. Pyysin isää iltaisin pelaamaan pihatielle pallolla jääkiekkoa. Aina isä ei ehtinyt, mutta voi sitä riemua, kun isä tuli pelaamaan. Ei meidän peli varmaan mitään tasokasta ollut, mutta se täytti tarkoituksen.

Joskus kävi niinkin, että olin itse omissa oloissani ja puuhissani, kun Isä tulikin minun luokseni. Joskus hänellä oli jotain asiaa, joskus hän tuli muuten vain katsomaan, mitä pojalle kuuluu, kun hän siellä vintillä on yksin leikkinyt jo tunteja.

Kävipä niinkin, että silloin tällöin tuli koulusta muistutus kotiin, kun olin tehnyt kolttosia. Tällöin isä kyllä tiesi, mistä oli kyse, mutta usein hän tuli ensin minun puheilleni ja kysyi minulta, että onko minulla jotain kerrottavaa. Isä tahtoi kuulla asian minun suustani.

Harvoin sitä tuli kuitenkaan Isälle kiitollisuutta osoitettua – oikeastaan kiittämättömyyttä vain. No, nyt isänä itse, tiedän, ettemme me maalliset isät odota lasten vuolasta kiitosta, vaan meille riittää se hiljainen kiitos, mitä ei kukaan tohdi sanoiksi pukea. Ollakseni rehellinen, minua on kyllä jälkikäteen kaivellut kovin, etten osannut kiitosta isälle kertoa, kun hän oli vielä elossa. Sitten kun hänet yllättäen ja traagisesti otettiin minulta pois, jäi hänen osakseen minun suustani vain se hiljainen sanomaton kiitos.

Tohdinko Isää häiritä?

Jos nyt mietit vaikka edellisten esimerkkien ja oman kokemuksesi kautta sitä, millä tavoin me ihmiset olemme tekemisissä toistemme ja erityisesti isiemme kanssa, niin kysyn, voisiko myös rukouselämämme olla samanlailla monipuolisempaa? Voisimmeko kuulla Taivaallisen Isän ja puhua hänelle myös sellaisessa kontekstissa, jossa emme ole tottuneet ’rukoilemaan’.

Toki siinä on iso ero, kun puhumme isästä pienellä alkukirjaimella, tai sitten, kun käytämme hänestä isoa alkukirjainta. Mieleen hiipii ajatus, että eihän nyt kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken maanpiiriin Luojaa ja hallitsijaa tohdi lähestyä kovin tuttavallisesti? Ja onko ollenkaan soveliasta esittää hänelle omia mitättömiä ongelmia? Puhumattakaan siitä, että haaskaisimme hänen resurssejaan siihen, että joutuu kuuntelemaan meidän jaarituksiamme tai että hän lähtisi matkaan, kun häntä pyydämme tulemaan?

Ja toisaalta Jumala kuitenkin tietää kaiken – tietää vielä paremmin, mitä me tiedämme – joten eikö loppuviimeksi ole vallan typerää, että me rukouksissa kerromme hänelle, mitä tarvitsemme tai mitä hänen pitäisi tehdä? Eikö loppuviimeksi sanat ”tapahtukoon sinun tahtosi” – kuittaa täysin kaiken sen, mitä me voimme Jumalan suuntaan sanoa. Pohjimmiltaan oleellisin oivallus ihmisen näkökulmasta suhteessa Jumalaan on kuuliaisuus hänen tahdolleen. Eikö siis kaikki muu rukous ole pelkkä ’muistilista’ meille ihmisille itsellemme? Kyllähän Jumala näkee ja tietää silloinkin, kun me olemme sokeat ja tietämättömät.

Edellä kuvattu näkymä Jumalasta johtaa pian kovin fatalistiseen jumalakäsitykseen. En näet usko, että Jumalan valinta nimetä itsensä ’isäksi’ ei ole pelkkä teologinen nyanssi, vaan sillä on vissi merkitys myös käytännössä. Jos Jumalan lähtökohta suhteessa ihmiseen ei olisi olla lähestyttävä, tuntuisi perin merkilliseltä, että Kaikkivaltias Luoja tahtoo Raamatussa esittäytyä meille Isänä. Ja vieläpä sellaisena lähestyttävänä Isänä, jona Jeesus Uuden testamentin puolella hänet meille esittelee.

Uskon lapsenomaisesti, että huolimatta Jumalan pyhyydestä ja valtasuuruudesta, minun lapseuteni Jumalan lapsena ei ole vain metafora tai perintöoikeudellinen asema, vaan todellakin jotain läheistä ja konkreettista. Näin ollen uskallan voittaa pelkoni lähestyä Luojaa, koska hän on valtasuuruudesta huolimatta myös Isäni.

Puhetta Isälle ja Isän kanssa

Jumala on Isä. Se merkitsee, että Jumala tahtoo kuulla lastensa äänen ja väitän, että hän tahtoo edelleen olla enemmän yhteydessä meihin, mitä me arvaammekaan.

Samanlailla kuin maallisia isiä, Taivaallista Isää kiinnostaa paitsi meidän huolemme ja murheemme, myös se, mitä meille lapsille oikeasti kuuluu. Hän toki tuntee sen, mitä me sydämessämme kannamme, vaikka suumme puhuisi jotain aivan muuta. Siitä huolimatta Taivaallinen Isä tahtoo kuulla asiat ne sinun sanomana.

Muista, että Taivaallinen Isä ei ole heikkoa tekoa. Hän ei mene rikki tai ala itkemään sen tähden, että me sanomme jotain syvää tai vaikeaa. Hän ei myöskään pahastu siitä, jos tulemme hänen luokseen kertomaan jotain iloista tapahtumaa, vaikka samaan aikaan maailman toisella laidalla ihmisiä kuolee nälkään. Niin, tämänkin tekstin kirjoittamisen aikana heitä on kuollut melkoinen joukko. Mutta siitä huolimatta Taivaallinen Isä kestää kuulla meidän vähäpätöisetkin kuulumisemme. Kysynpä vain, että milloin viimeksi olet kertonut Jumalalle avoimesti sen, mitä sinulle kuuluu tai jopa sen, miltä sinusta tuntuu? Koska olet itkenyt hänelle tuskaasi, jota et välttämättä osaa edes sanoiksi pukea? Entä milloin viimeksi, olet jakanut hänelle jonkin arkisen ilon?

Kaikkivaltias Taivaallinen Isä ei myöskään ole virasto. Hän ei edellytä, että ’rukous hakemus’ on täytetty asiallisesti kohta kohdalta oikein ja että olemme muistaneet kerätä hakemukseen tarpeelliset leimat ja liittää tarkentavat tiedot liitteinä mukaan. Taivaallinen Isä ei ole byrokraatti. Rukouksemme ei tarvitse olla ’muodollisesti oikeita’ tai taidokkaasti sanailtuja. Toki ne saavat olla, mutta ei tarvitse, jos emme osaa tai jaksa tehdä niin. Puheemme hänelle olkoon luonnollista. Joskus sitä ihminen on niin väsynyt, että hän jaksa sanoa muuta kuin ”Herra, armahda minua” ja se riittää. Jos taas tuntuu siltä, että meillä on kovin paljon jaettavaa, antaa mennä vain eikä sitä rukousta tarvitse edes ’auktorisoida’ kummallisilla hengellisillä sanankäänteillä.

Taivaallinen Isä ei myöskään ole kuuro tai tapojen orja. Rukoilijan ei tarvitse hokea hänelle tyhjiä rukouksia vain sen tähden, että niin kuuluu tehdä. Mitä merkitystä rukoilijalle on sellaisella rukouksella, jota sanaillessa hän miettii samalla jotain aivan muuta. Isä ei ole kuuro kuulemaan, joten maltahan sinäkin kuunnella rukouksesi ja todella sisäistää sen mitä sanot. Mikään ei ole sen ikävämpää, kun huomata puhuvansa jonninjoutavia ja samaan aikaan miettiä muita asioita.

Taivaallinen Isä tahtoo kuulla sinut – hän ei laita sinua ’pitoon’ eikä lyö ’luuria’ korvaan. Hän tahtoo kuulla rukoukset. Hän on aina valmis vastaamaan. Kun ’soitat’ hänelle, hänen ’matkapuhelimestaan’ ei koskaan kuulu viestiä, että ”Tavoittelemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Olkaa hyvä ja yrittää myöhemmin uudelleen.” Hänelle soittaessa ei myöskään kuulu ”Tavoittelemanne henkilö puhuu juuri nyt toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta.” Linja Isän luokse on avoinna 24/7. Tämä muuten on niitä harvoja asioita, joiden yhteydessä Raamattu on 24/7 eikä 24/6 kannalla.

Ja vieläpä Taivaallinen Isä tahtoo hänkin puhua meille. Joskus emme huomaa kuunnella, mitä asiaa hänellä on, kun huudamme omaa rukoustamme hänen suuntaansa. Olisi jo paljon, jos edes rukoushetkissä malttaisimme jäädä hetkeksi kuuntelemaan hänen puhettaan. Niin usein hän vain jää ilman ’suunvuoroa’.

Ja mitäpä Taivaallinen Isä kuulee ’kännykästään’, kun hän puolestaan on oma-aloitteisesti yhteydessä meihin – arjessamme ja askareissamme. Taitaapa kovin usein jäädä Taivaallinen isä ’jonoon’ tai ”odottamaan sulkematta puhelinta”.

Ehkäpä voisimme alkaa miettiä rukouselämää laajemmin, mitä se on meillä ollut perinteisesti ’rituaalisessa käytössä’. Tällöin myöskään seuraava Jeesuksen opetus ei sekään tunnu niin vaikealta toteuttaa. Jeesus näet kehottaa, että ”aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta”. Katsotaanpa vielä Jeesuksen vertausta.

Rukoilkaa aina – koskaan lannistumatta

Jumalan pyhyyden ja suuruuden korostaminen oli tehnyt Isästä kovin etäisen ja vieraan Jeesuksen ajan hurskaille juutalaisille. Toki he rukoilivat ja kuuntelivat Jumalan puhetta, mutta Jeesus tahtoi opettaa opetuslapsilleen aavistuksen kärsivällisyyttä rukouksessa. Heidän näkemys rukouksesta oli enemmän ’byrokratiarukouksen’ ja tyhjien hokemisen suuntainen.

Luukkaan evankeliumin 18. luvun alussa on kaksi vertausta rukouksesta. Ensimmäisessä (Luuk. 18:1-8) Jeesus kuvaa rukoilijan sinnikkyyttä ja luottamusta siihen, että voimallinen Jumala kuulee rukouksen ja on halukas vastaamaan rukoilijalle. Jälkimmäisessä (Luuk. 18:9-14) taas vertaillaan kahden rukoilijan, fariseuksen ja publikaanin, rukouksia verraten rukoilijoiden lähtökohtaista asennetta toisiinsa.

Katsotaanpa ensimmäistä vertausta, jonka Jeesus esitti opetuslapsille ”opettaakseen, että aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta(Luuk. 18:1). Se kuuluu näin:

Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei pelännyt Jumalaa eikä piitannut ihmisistä. Samassa kaupungissa eli myös leskivaimo, joka tavan takaa tuli tuomarin luo pyytämään: ’Ratkaise jo asiani, tuomitse riitapuoleni.’ Pitkään aikaan tuomari ei suostunut. Sitten hän kuitenkin ajatteli: ’Kaukana siitä, että pelkäisin Jumalaa tai piittaisin ihmisistä, mutta tästä leskestä on minulle vaivaa. Minä autan häntä saamaan oikeuden, muuten hän ennen pitkää repii minulta silmät päästä.’(Luuk. 18:2-5)

Vertaus on rakenteeltaan tyypillinen juutalainen ’qal vahomer’ -argumentti eli nk. ’kuinka paljon enemmän’ -vertaus. Siinä täydellistä Jumalaa korotetaan vastakohtaisen epätäydellisen hahmon tekemisten kautta. Vertauksen tarkoitus on näyttää kuulijalle äärimmäisyyksien kautta, miten absurdia on ajatella, etteikö täydellinen Jumala tekisi oikein niin kuin vertauksen epätäydellinen hahmo teki.

Vertauksessa on kaksi toisilleen vastakohtaista hahmoa. Jumalan vertauskuva on väärämielinen tuomari. Rukoilijaa kuvaa leskivaimo. Vertaus kääntää ’rukouksen roolit’ tietoisesti päälaelleen. Kertomuksen antisankari kuvaa reaalimaailman täydellistä Jumalaa, kun taas hyveellinen hahmo kuvaa joka suhteessa epätäydellistä rukoilijaa.

Vertauksen leskivaimo etsii oikeutta ilmeisen elintärkeään, riita-asiaan. Todennäköisesti on kyse hänen vastustajansa uhkailusta lunastaa viekkaudella lesken perintömaat maksuna vanhasta velasta (2. Kun. 4:1), mitä lainoppineet harjoittivat häikäilemättä Jeesuksen aikaan.

Leskivaimo on metafora vähäpätöisestä, avuttomasta ja haavoittuvasta ihmisestä. Vanhassa testamentissa yksinäinen leskivaimo on äärimmäinen esimerkki yhteiskunnallisesti arvottamasta ja sorretusta henkilöstä (2. Moos. 22:22-24; Ps. 146:9). Vertauksen lesken ongelma oli, ettei hänellä ollut ketään miespuoleista edustajaa, joka olisi saattanut edustaa häntä oikeudessa. Hän tiesi tuomarin joutuvan ratkaisemaan riidan hänen edukseen, jos se vain saadaan käsittelyyn. Ikävä kyllä tuomaria ei hänen ahdinkonsa kiinnostanut, joten vain lesken sinnikkyys tuomarin hiostamisessa saattoi auttaa asiaa eteenpäin.

Vertauksen tuomari puolestaan oli röyhkeä mies, sillä hän ”ei pelännyt Jumalaa eikä piitannut ihmisistä”. Hän on Jumalan, oikeamielisen tuomarin (Ps. 9:5) moraalinen vastakohta. Tuomaria ei kiinnostanut muiden ihmisten hätä eikä liioin tilivelvollisuus Jumalan edessä. Hän eli itseään varten, joten lopulta ainoa asia, joka sai hänet liikkeelle, oli huoli omasta hyvinvoinnista (Luuk. 18:4-5).

Tuomari on äärimmilleen karrikoitu jumalaton hahmo, jota käyttäen Jeesus korostaa, kuinka absurdia on luulla etteikö oikeamielinen Jumala vastaisi rukoilijan hätään. Jos kerran vertauksessa hyveellisen Jumalan irvikuvana esiintynyt tuomari lopulta vastasi vähäpätöisen lesken hätään, miksei täydellinen ja vanhurskas Jumala tällöin vastaisi hänen silmissään arvokkaan ihmisen huutoon?

Nyt kun Jeesuksen vertaus on tuoreessa muistissa, tuntuu käsittämättömältä, miten minäkin olen useat kerrat sortunut epäilemään Jumalan halukkuutta vastata rukouksiin. Herra ei vaadi rukoilijan alati piinaavaan itseään vertauksen lesken tapaan ’polvet verillä’ anoen, vaan päinvastoin Herra on luvannut vastata rukouksiin vallan eri tapaan kuin vertauksen väärämielinen tuomari: ”Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä.

Vertauksen perusteella on hölmöä ajatella, etteikö Jumala kuulisi rukouksia ja vastaisi niihin. Eikä hän viivytä apuaan, vaan hän ”hankkii heille oikeuden viipymättä”.

Rukoilkaa ”koskaan lannistumatta

Vertaus herättää kuitenkin ainakin yhden ongelmallisen kysymyksen. Joku näet voi kysyä tämän vertauksen jälkeen, että jos apu tulee ajallaan eikä avun saamiseksi vaadita rukoilijan puolelta jonkin ’rukousmitan’ täyttämistä, niin miksi sitten Jeesus kehottaa, että ”aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta”?

Vai tarkoittaako lannistumatta rukoileminen sitä, että meidän pitää hokea Jumalalle asioitamme, että hän ne kuulisi? Onko Jumalalla jokin iso kori, mihin rukouksemme kerätään ja vasta sen jälkeen, kun se on riittävän täynnä, hän noteeraa sinne kasaantuneet huokaukset? Onko siis Jumala niin kuin tuo väärämielinen tuomari siinä, että kun ’rukousmitta’ täyttyy ja hän saa tarpeekseen, niin sitten hän vastaa? Sitäkö tarkoittaa rukoileminen koskaan lannistumatta?

Lannistumatta rukoileminen ei sen enempää Jeesuksen kehotuksessa kuin vertauksessa viittaa toistoon tai kestoon, vaan asenteeseen, että uskommeko me saavamme avun, kun rukoilemme Jumalaa. Lannistumatta rukoileminen ei viittaa ensisijaisesti rukouksen ajalliseen kestoon tai toistuviin suorituksiin, vaan rukoilijan luottamukseen.

Se, että rukoilee lannistumatta, tarkoittaa että rukouksissa luottaa häneen ketä rukoilee ilman, että lannistuu sen tähden, miltä ulkoiset olosuhteet vaikuttavat, mitä toiset sanovat tai mitä itse tunnetasolla kokee.

Lannistumattomuus rukouksessa on uskoa siihen, etteivät rukoukset ole turhia, koska jokaisen niistä kuulee Taivaallinen Isä, joka on voimallinen vastaamaan ja jonka silmissä vähäisinkin rukoilija on arvokas. ”Rukoilkaa aina” ja ”rukoilkaa koskaan lannistumatta” ovat kumpikin kehotuksia sekä pitää kiinni yhteydestä Jumalaan että luottaa elämän asiat kokonaisvaltaisesti Jumalan haltuun.

Rukoilkaamme siis

Tahdon kehottaa sinua antamaan rukoukselle uuden aseman elämässäsi. Anna rukouksen olla enemmän. Anna rukoukselle tilaa tulla sinne, missä se ei aikaisemmin ole arjessasi ollut. Anna rukouksen avata uusia näkymiä elämässäsi ja ennen kaikkea anna rukouksen monimuotoisuuden puhjeta elämässäsi kukkaan.

Jeesuksen kehotus ”aina tulee rukoilla, koskaan lannistumatta” ei ole millään muotoa liioiteltu, kun rukouksen ymmärtää sydämen kuuliaisuuden tilana ja jatkuvana monimuotoisena vuorovaikutuksena Luojan, Isän kanssa.

Ja vielä kuin kannustimeksi rukoilla aina ja ”koskaan lannistumatta”, kertaan tähän vielä otsikoiden tasolla edellä mainittuja huomioita rukouksen olemuksesta:

  • Raamattu esittää Jumalan Isänä; Kaikkivaltias Herra tahtoo täten olla pyhyydestä ja suuruudesta huolimatta myös lähestyttävä.

  • Isä on paitsi voimallinen, myös halukas auttamaan meitä jokapäiväisissä askareissa.

  • Isä tuntee tarpeemme, vaikka joskus joudumme odottamaan vastausta.

  • Saamme kertoa Isälle kiitollisuudestamme. Sekin on yhteydenpitoa. On kohteliasta kiittää, mutta sydämen kiitollisuus on enemmän kuin kohteliaisuus.

  • Ole rukouksessa rehellinen. Isä ei mene rikki – hän uskaltaa kuulla sinun suustasi rehellisesti yhtään kaunistelematta sen, mitä sinulle kuuluu. Hänen edessään sinun ei tarvitse peitellä sitä, mitä sydämessäsi kannat.

  • Isä ei vaadi ’rukousnuottia’ eikä ’rukousmittaa’, hän yksinkertaisesti tahtoo kohdata sinut ja olla Isäsi. Samoin sinä saat olla hänen lapsensa ja puhua hänelle niin kuin Isälle puhutaan.

  • Isä ei ole kuuro – joskus vastaus viipyy ilman, että käsitämme syytä. Ja joskus vastaus voi olla jotain muuta, mitä odotimme. Siitä huolimatta Isä kuulee ja kuuntelee.

  • Hän on aina tavoitettavissa – et koskaan joudu edes ’jonoon’ sen tähden, että hänellä olisi jotain tärkeämpää meneillään toisella puolen maailmaa.

  • Ja mikä mielenkiintoisinta, joskus Isä soittaa meille lapsille oma-aloitteisesti. Ymmärränkö tällöin vastata ja kuunnella?

Rukoilkaamme siis lakkaamatta ja koskaan lannistumatta – eli rukoilkaamme uskoen, että Taivaallista Isää kiinnostavat ’pienet’ asiamme. Hänelle ne eivät ole yhdentekeviä ja hän kyllä kuulee rukouksemme.

Älkäämme vähätelkö rukouksiamme, vaan kantakaamme ne ”koskaan lannistumatta” Jumalan eteen, ihan jo sen tähden, että hän on Isämme ja hänen kuuluu saada tietää, mitä meille lapsille kuuluu ja mitä häneltä odotamme ja hänestä ajattelemme.

Rukoilkaamme siis – ja yllättäkäämme itsemme näkemästä ja kokemasta rukousta siellä, missä emme aikaisemmin ole sitä tavanneet.

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa ’keskustella’ tai ’pitää yhteyttä’? Onko sanan ’rukoilla’ merkitys jotain muuta?
Millä eri tavoin voin rukoilla aina ja koskaan lannistumatta?