Elämässä meillä on taipumus pysytellä kokeilujen ja puolinaisien ponnistusten tasolla. Teemme kyllä, mutta antamatta kaikkeamme tai sydäntemme tekemiseen.
Kuljemme puolivaloilla niin kuin sanotaan. Se on sitä, kun kuuntelen, mutta silti mietin jotain muuta. Tai luen kirjaa ja kuuntelen musiikkia samalla. Jompikumpi jää vähemmälle tai sitten kummatkin kärsivät toisistaan.
Juostaan, mutta ei kunnolla sitouduta juoksuun; kirjoitetaan, mutta ei antauduta kirjoittamiselle; ’rukoustellaan’, mutta ei antauduta rukoukseen. Tämä ilmiö nousee usein esiin hartauselämässä – etenkin, kun muistat, ettei hartauselämä ole erillään siitä aamun tai illan hiljentymisestä tai puolihuolimattomasta huokauksesta jonnekin ylöspäin noteeraamatta Jumalaa, jolle pyynnön esität.
Hartauden merkitys ei ole vain hetkellinen hengellinen pysähdys, vaan ojentautuminen elämään Jumalan kutsun mukaan. Tästä päästään mukavasti otsikon aiheeseen ”Kun rukous ei riitä”. Se muistuttaa omalla ikävällä tavallaan siitä, että rukous ei lopu aameneen. Tästä olen puhunut kyllästymiseen asti. Rukous alkaa aamenesta, koska vasta sen jälkeen on meidän vuoromme astua osaksi rukousta ja todistaa siitä, mitä Jumala tekee.
Kaislameren äärellä
Valitsin raamatuntekstiksi tähän teemaan ohikiitävän hetken Israelin erämaavaelluksen alkumetreiltä. Se on tilanne, jossa kansa oli tullut meren ääreen ja taka-ajajat kohta saavuttaisivat heidät. Luetaan tämä.
”Mutta Mooses sanoi kansalle: ”Älkää pelätkö, vaan pysykää aloillanne, niin saatte nähdä, kuinka Herra pelastaa teidät. Sellaista, mitä te tänään näette tapahtuvan egyptiläisille, ette enää milloinkaan saa nähdä. Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa!” Herra sanoi Moosekselle: ”Miksi sinä huudat minua avuksi? Käske israelilaisten lähteä liikkeelle.” (2. Moos. 14:13–15)
Tämä raamatunkohta vie meidät hetkeen, jossa israelilaiset olivat suuressa ahdingossa. Faraon armeija ajoi heitä takaa, ja edessä avautui mahdottomalta vaikuttava tie Punaisenmeren rantaan. Kansan ensireaktio oli luonnollinen: he huusivat avuksi Jumalaa ja niin teki Mooseskin.
Mooses toki vastasi kansan pelkoon rohkaisevasti: ”Älkää pelätkö”. Herää kysymys, oliko pelottomuus Mooseksen vakaa sydämen tila vai oliko huuto vain tyhjiä sanoja pelokkaasta sydämestä, joilla estetään joukkohysteria.
Toisaalta tämä tilanne, jos mikä, oli laadultaan sellainen, että siinä me jokainen varmasti pysähtyisimme rukoilemaan ihmettä ennen kuin jatkamme minnekään. Mutta yllättäen Jumalan vastaus Moosekselle oli erilainen kuin odottaisi:
”Miksi sinä huudat minua avuksi? Käske israelilaisten lähteä liikkeelle.”
Jumala ei aikonut tehdä taikatemppua, jotta sitten Mooses voisi astua estradille turvallisesti keräämään aplodit. Jumala tahtoi kansansa tulevan osaksi ihmettä ja se vaati sen, että heidän tuli lähteä liikkeelle. Ei vain jäädä ’rukoustamaan’, vaan astua sisälle rukoukseen.
Rukous ja ojentautuminen Jumalan tahtoon kulkevat käsi kädessä. On hetki pysähtymiselle ja rukoukselle, mutta on myös hetki toiminnalle, kun rukous saa konkretisoitua teoiksi.
Tämä jälkimmäinen tuntuu olevan se vaikein asia seurakunnissakin. Rukouskokoontumisessa odotetaan ihmeitä, mutta kun ovi sulkeutuu, seuraavan kerran ihmeiden äärelle palataan vasta seuraavalla viikolla taas rukouskokoontumisessa. Mihin jäi elämä siinä välissä? Usein suurin ongelma ei ole palaverit ja rukoustapaamiset, vaan se, ettei niiden välissä koskaan tapahdu mitään. Otetaan muutama esimerkki.
Kaksi esimerkkiä
Tarina kertoo raamatun tutkija Adam Clarkesta hauskan yksityiskohdan. Hänet tunnettiin tarkasta ja harkitsevasta työtavastaan. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut ilman itsekuria – tai tavanalaisuutta, mikä lienee parempi termi.
Clarke motivoi – ja usein ihan pakotti – itsensä nousemaan joka aamu aikaisin ja aloittamaan työnsä. Se oli hänen sanaton rukouksensa. Kerran eräs nuori saarnaaja, joka ihaili Clarkea syvästi, kysyi häneltä: ”Rukoiletko sen puolesta, että pystyt nousemaan aikaisin?” Tähän Clarke vastasi: ”En. Minä vain nousen.”
Samalla tavalla tunnettu saarnaaja Dwight L. Moody tapasi kerran vierailla rukoushetkessä varakkaitten ihmisten kanssa. Heistä näki, että heille varallisuus ei ollut ongelma ja varattomuudesta he eivät tienneet mitään. Heidän seurakunnallaan oli hieno kirkko, joskin velkarahaa oli sen rakentamiseen käytetty. Näin kokouksessa nämä ihmiset rukoilivat ja anoivat Herralta varoja kirkon velan maksamiseen. Jonkin aikaa kuunneltuaan, Moody huomautti: ”Jos olisin teidän asemassanne, en vaivaisi Herraa tällä asialla.” Hän näet näki, että näillä varakkailla miehillä oli jo kaikki tarvittava vastatakseen itse omiin rukouksiinsa.
Näissä kummassakin tilanteessa Jumala muistuttaa, ettei rukous ole aina päätepiste, vaan sangen usein lähtölaukauksen kaltaista ojentautumista kohti uskonvaraista toimintaa. Tässä ne aamenet mitataan.
Sama käytännössä
Miten tämä liittyy meidän omaan hartauselämäämme? Usein vähättelemme omaa osuuttamme tai pysähdymme rukouksen tasolle ilman, että siirrymme koskaan toimintaan.
Hartaudessa rukous voi olla alku, mutta siihen tarvitaan myös ojentautumista Jumalan tahdon mukaisesti. Hiljaisuudessakin Jumalaa kohdatessa – on ihmisellä siinäkin oma osuutensa. Hänen on kuunneltava ja toisaalta laitettava samalla syrjään se kaikki muu, mikä hiljaisuutta mielessä rikkoo.
Hartauden jälkeen tärkeää onkin se, mitä rukousmatolta kannan jälleen kerran oman elämäni arkeen. Otanko rukoukseni mukaan, annanko Jumalalle tilan toimia ja otanko paikkani hänen todistajanaan? Entä suostunko olemaan itse osa Jumalan suurta rukousvastausta? Jos israelilaiset olisivat vain odottaneet astumatta eteenpäin, he seisoisivat siellä vielä tänä päivänä.
Voimme siis kysyä itseltämme: Miten Jumala kutsuu minua ojentautumaan hänen tahtoonsa tänään? Missä tilanteessa minun olisi aika siirtyä sanoin rukoilemisesta teon rukouksiin?
Rukoilkaamme:
”Rakas taivaallinen Isä, kiitos siitä, että kuulet rukouksemme. Anna meille viisautta erottaa hetket, jolloin kutsut meitä pysähtymään ja hetket, jolloin kutsut meitä ojentautumaan ja toimimaan. Tee meistä kuuliaisia palvelijoitasi, jotka eivät vain ’rukoustele’, vaan myös uskaltavat kulkea eteenpäin sinun johdatuksessasi. Aamen.”
0 kommenttia