Päivän evankeliumiteksti Luukkaan evankeliumista piirtää vahvan kuvan kirkkaudesta ja pimeydestä. Olen useasti arvostellut perikooppikalenteria siitä, että teksti jää asiayhteydessä kesken. Tänään puolestaan on kiitoksen aika.

Kirkastusvuorella. (Image by Dimitris Vetsikas from Pixabay)

En nyt aio pahoitella aiempia kommenttejani. Aiheesta olen sanonut ja aiheesta sanon nytkin, kun päinvastoin kehun evankeliumientekstin onnistunutta valintaa.

Kirkastussunnuntaina ei pitäisi olla yllätys kenellekään, että teksti käsittelee Kristuksen kirkastumista kirkastusvuorella. Tänä vuonna on vuorossa kertomus evankelista Luukkaan mukaan (Luuk. 9:28–36).

Yllättävää tämän sunnuntain kirkkotekstissä oli lukutekstin perässä oleva sulkumerkintä: ”(37-43a)”. Se tarkoittaa sitä, että tämän jälkimmäisen osan voi sisällyttää mukaan tekstiin. Näitä on toki usein, mutta tällä kertaa valinnainen teksti todella muutti näkökulman toiseksi.

Luin tekstin ja tämä valinnainen osa pysäytti minut. Olen lukenut senkin useita kertoja, mutta en varmaan koskaan ajatuksellisesti ole yhdistänyt sitä edeltävään kirkastusvuoren tapahtumaan.

Yhdessä nämä kaksi tekstiä (Luuk. 9:28–36; Luuk. 9:37–43a) asettavat eteemme vahvan kontrastin, mikä jää näkemättä, jos luemme ne erikseen. Tämän kokemuksen tahdon tänään välittää eteenpäin, joten luemme tänään kummatkin tekstit.

Kontrastin voimaa

Ensimmäisessä tekstissä Jeesus ottaa kolme opetuslasta mukaan vuorelle, missä hänen kirkkaudestaan paljastuu heille häikäisevä näky. Ajaton kirkkauden valtakunta astuu joksikin hetkeksi kirkastetussa muodossa ajalliseen. Siinä sitten opetuslapset katselevat Jumalan todellisuutta, kun Elia ja Mooses keskustelevat Jeesuksen kanssa.

Käytän tapahtumasta ilmausta ”kirkastetussa muodossa”, koska haluan välttää väärän ajatuksen, etteikö kirkkauden valtakunta olisi muka lainkaan läsnä tässä ajassa. Se on. Jotkut näkevät tai aistivat sen läsnäolon keskellämme, mutta tosiasiassa me jokainen kykenemme näkemään kirkkauden valtakunnan sen perusteella, miten se vaikuttaa keskellämme. Jokainen meistä näkee sen vaikutuksen, jos vain katsomme tapahtumien taakse – niiden hedelmää. Palaamme tähän. Tämä Taivasten valtakunta on tekstin ensimmäinen valtakunta ja se tulee esiin ensimmäisessä tekstissä.

Toisessa tekstissä Jeesus ja opetuslapset palaavat alas vuorelta seuraavana aamuna. He palaavat hiljaisuudesta takaisin arjen maallisen hädän ja epäuskon keskelle aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tosiasiassa ainakin opetuslasten mielissä kaikki oli nyt toisin.

Jos olemme tarkkoja, näemme jälkimmäisessä tekstissä toisen valtakunnan astuvan esiin. Sekin näyttäytyy poikkeuksellisesti näkyvässä muodossa. Mutta tämäkin valtakunta on samalla tavoin läsnä jokapäiväisessä arjessa; näet sen tai et, voit silti tunnistaa sen toiminnan.

Kun esitän asian näin, on vaikea välttyä dualistiselta vastakkain asettelulta. Tämä ei kuitenkaan ole tekstin tarkoitus. Se pikemminkin tahtoo näyttää meille, miten meidän maailmassamme nämä kaksi valtakuntaa ovat jatkuvasti tekemisissä keskenään.

Ensimmäisestä tekstistä nousee valo ja toisesta pimeys. Rinnakkain luettuna tätä ei voi olla huomaamatta. Koin kuin ensimmäistä kertaa, kuinka kirkastusvuoren valkeus astui meidän pimeyteemme. Luen ensimmäisen tekstin, tunne siinä Jumalan valtakunta, sen kirkkauden läsnäolo.

Kirkkauden valtakunta

”Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa. Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: ”Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi. Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.” (Luuk. 9:28–36)

Tunsitko, kuinka Jumalan kirkkaus murtautui tämän ajan keskelle? Läsnä olivat mennen ajan pyhät ja vieläpä Herra Jumala, joka sanoi ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä”. Ja tuo valtakunta, missä asuvat nämä pyhät sekä tuo kaikkein pyhin, minne ei luodulla ole pääsyä – ne ovat tässä myös nyt, vaikka eivät astukaan meidän keskellemme tuolla tavalla.

Mitä olivat tuntemukset, mitä tämän kirkkauden valtakunnan läsnäolo nosti esiin opetuslapsissa ja Pietarissa, joka olisi tahtonut jäädä? Tämä oli todellisen voiman ja kunnian valtakunta – luomisvoiman ja Luojan kunnian. Silti se ei näyttäytynyt vallan ja voiman uhmalla, vaan kuin hiljainen tuuli, joka kutsui ihmistä asettumaan läsnäoloonsa.

Pietarin ehdotus majojen rakentamista on täsmälleen vastaava kuin Magdalan Marian reaktio, kun hän haudalla tunnistaa ylösnousseen Kristuksen:

”Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani.” (Joh. 20:16)

Pietari tahtoi rakentaa majan ja jäädä kirkkauden valtakuntaan. Maria puolestaan tahtoi takertua koko rakkaudellaan Jeesukseen. Jeesuksen vastaus oli kummassakin sama. Pietaria muistutti Isä sanoen:

”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!”

Jumala näin hienovaraisesti muistutti opetuslapsia siitä, että tänne rauhanvaltakuntaan ei ole vielä jääminen, vaan tämä rauhanvaltakunta on läsnä meidän ajassamme. Kirkkaus, minkä opetuslapset näkivät, oli ja vaikutti koko ajan Kristuksessa. Tästä Jumala muistutti.

Vastaavasti Magdalan Marian kiintymys johti samaan lopputulemaan. Hänen ei tullut omistaa ylösnoussutta mestaria itselleen, vaan mennä apostolien apostolina viemään sanaa siitä, että Taivasten valtakunta on yhä täällä. Siksi Jeesus toppuutteli Mariaa:

”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo.” (Joh. 20:17)

Kumpikin teksti jatkuu sillä, että opetuslapset palaavat kohtaamisesta takaisin ihmisten luo. Tämä muistuttaa meitä siitä, että meidän ei ole määrä jäädä kiinni kokemukseemme, kun kohtaamme Jumalan hänen kirkkaudessaan. Me vastaanotamme hänen kirkkautensa ja rakkautensa lahjan, ja riennämme jakamaan sitä eteenpäin.

Tätähän se rakkauden kaksoiskäsky meille opettaa. Jumalan rakkaus on liian suuri pidettäväksi itsellä. Jos tahdot asua siinä, se on jaettava eteenpäin. Virran pitää virrata.

Pimeyden valtakunta

Siirrytään toiseen tekstiin. Se jatkuu suoraan kirkastusvuoren tapahtuman perään. Tässä tekstissä on selkeästi läsnä tuo toinen valtakunta, pimeys.

”Kun he seuraavana päivänä tulivat alas vuorelta, oli Jeesusta vastassa suuri ihmisjoukko. Muuan mies huusi väkijoukon keskeltä: ”Opettaja, minä pyydän sinua: tule katsomaan poikaani, ainoaa lastani! Paha henki käy vähän väliä häneen kiinni. Hän alkaa yhtäkkiä huutaa, ja henki kouristaa häntä niin että vaahto valuu suusta. Kun henki lopulta jättää hänet, hän on aivan näännyksissä. Pyysin opetuslapsiasi karkottamaan sen, mutta eivät he pystyneet.” Silloin Jeesus sanoi: ”Voi tätä epäuskoista ja kieroutunutta sukupolvea! Kuinka kauan minun vielä on oltava teidän keskuudessanne ja kestettävä teitä? Tuo poikasi tänne.” Vielä pojan tullessakin henki paiskasi hänet maahan ja kouristi häntä. Mutta Jeesus käski ankarin sanoin saastaista henkeä poistumaan, paransi pojan ja antoi hänet isälle takaisin. Kaikki olivat hämmästyksen vallassa, kun näkivät Jumalan voiman ja suuruuden.” (Luuk. 9:37–43a)

Huomasitko, miten tämä toinen valtakunta tuli esiin vallalla ja voimalla? Huomasitko, että se oli tosiasiassa voimaton, kun kirkkauden valtakunta asettui sitä vastaan? Kirkkaus puolestaan oli tässä sävyisä ja tyyni, mutta silti luja.

Mitä tunteita ja ajatuksia tämän toisen valtakunnan läsnäolo synnytti tekstissä? Tunnetko epätoivon, entä pelon? Tunnetko sen, kuinka tuo tummanpuhuva valtakunta näyttäytyy voimassa, jotta ihmiset pelkäisivät?

Vaikka katsoisit pelonsekaisin tuntein tuon toisen valtakunnan läsnäoloa, huomaa silti, että Taivasten valtakunnan manifestaatio teki toisen valtakunnan tyhjäksi. Kun Ihmisen Poika ilmestyy kunniassaan, Helvettikin tyhjentyy ja kumartaa.

Pimeyden valtakunta luulee olevansa suojassa Jumalalta ja kuvittelee, ettei Jumalan käsi yllä sinne. Tuo illuusio siitä, etteikö Jumala hallitse sielläkin syntyy siitä, että pimeys ei tahdo ottaa vastaan valoa. Se käpertyy itseensä, sulkee silmät ja kieltää Jumalan. Se on sen ainoa voima ja keino, pitää Jumala poissa. Ja kuten hyvin tiedät, ei kieltäminen tee mitään tyhjäksi. Tosiasiassa Jumalan kirkkaus hallitsee sielläkin. Pimeys joutuu väistymään, kun valo tulee.

Ensimmäisestä tekstistä oli helppo ymmärtää, kuinka siinä Taivasten valtakunta murtautui esiin ajassa. Samoin toisesta tekstistä näkee, miten pimeyden valtakunta murtautuu esiin. On helppo nähdä niiden vastakkaisuus, kun ne tuodaan näin esiin.

Valtakunnat: mitä niistä, mitä sitten?

Tämä kontrasti kuvaa hengellisen elämän dynamiikkaa – emme voi jäädä kirkastusvuorelle vain nauttimaan Jumalan kirkkaudesta. Meidät kutsutaan ottamaan vastaan, mutta myös jakamaan eteenpäin. Jumalan rakkaus ei jää astioihin, vaan se virtaa yli. Pimeyden valtakunnan periaate on käänteinen. Se kokoaa ja sitoo. Se sitoo sillä, että se pakottaa kokoamaan aina lisää. Mikään ei riitä. Kaikkea vertaillaan.

Se vastakohta Jumalan valtakunnan toimintaperiaatteelle, missä kaikki saadaan ja annetaan eteenpäin.

Jälkimmäisestä tekstistä näkee hyvin tämän eron. Pimeys oli sitonut pojan eikä tahtonut päästää sitä otteestaan. Ja mikä taas oli opetuslasten ongelma, kun he eivät valon valtakunnan lapsina kyenneet auttamaan tätä poloista? He yrittivät antaa omasta varastostaan ja tehdä itse. He toimivat juurikin niin kuin taivasten valtakunnassa ei toimita.

Ei Jumala kutsu meitä kokoamaan itsellemme, jotta sitten annamme itsestämme. Hän kutsuu yksinkertaisesti antamaan sen, minkä hän antaa meille. Ja siitä syntyy tekstissä tuo helppous. Jeesus lähestyi poikaa Taivasten valtakunnan voimalla. Teksti sanoo:

”Kaikki olivat hämmästyksen vallassa, kun näkivät Jumalan voiman ja suuruuden.”

Huomaatko eron? Ihmiset näkivät ”Jumalan voiman ja suuruuden”. Edes Jeesus ei tehnyt tunnustekoja ihmisen voimalla, vaikka hän tosi ihminen olikin. Kun Jumala toimii, kukaan ei kiinnitä huomiota palvelijaan. Kaikki ihastelevat Jumalaa. Tämä on meidän ihmisten kompastuskivi – Jeesus oli siitä vapaa.

Tavallisen elämän vaikeus

On varsin selkeää nähdä teksteistä Jumalan valtakunnan ja sitten tuon toisen valtakunnan läsnäolo. Tekstistä näkee myös, miten nämä eri valtakunnat leikkaavat itsensä esiin meidän ajassamme.

Mutta ajattelepa kummankin tekstin tilannetta siten, että elät siinä itse tuossa tilanteessa todistamassa tapahtunutta. Kukaan ei ole sanomassa, että tämä osa on kirkkauden valtakuntaa ja tämä pimeyden, vaikka jälkimmäisessä tekstissä kummatkin näyttäytyvät selkeästi. Kyllä se pimeys näkyi myös ensimmäisessä tekstissä. Se oli Pietarin sanoissa, kun hän tahtoi omistaa kirkkauden itselleen. Siitä se Saatanan lankeemuskin alkoi.

Mutta entä meidän arjessamme? Kuinka helppo on siellä nähdä valtakuntien taistelun täällä meidän ajan valtakuntamme kentillä? Siellä kukaan ei ole sanomassa, että tällä ”kirkkaus” ja täällä ”pimeys” niin kuin tässä tekstissä.

Ei olekaan enää yhtä helppo nähdä näitä valtakuntia vaikuttamassa elämäämme, kun sitä ei erikseen kerrota. Ymmärsimme tai emme, niin silti nämä valtakunnat ovat läsnä.

Entä mistä niiden läsnäolon erottaa? Yksinkertaisesti siitä, mitä ne saavat aikaan meidän maailmassamme. Olemme usein tilanteessa, jossa näemme näiden kahden valtakunnan asettuvan vastakkain. Tällöin hedelmä kertoo meille sen, mistä mikäkin voima nousee.

Minulle on vaikea joskus tunnistaa eri puita talviaikaan, kun ne eivät ole lehdessä. Kesälläkään en kaikkia puutarhan puita tunnista – en edes silloin, kun ne ovat kukassa. Mutta kun syksy alkaa lähestyä, tulee puihin hedelmä ja silloin kaltaiseni tyhmempikin henkilö kykenee helposti tunnistamaan puun. Ja mistäkö? Siitä, että jos löydät puun alta omenan, voit päätellä sen tippuneen omenapuusta. Luumun luumupuusta, jne.

Samoin meidän arkielämässämme tekojen, sanojen ja jopa ajatusten hedelmät kertovat siitä, mistä lähteestä ne ovat siihen kasvaneet. Tunnistaaksemme Taivasten valtakunnan, emme tarvitse aina niin selkeää manifestaatiota kuin vaikkapa Mooseksen ja Elian ilmestyminen. Vastaavasti pahanvaltakunnan hedelmän tunnistaa senkin ilman, että pahan hengen tulee näyttäytyä niin kuin toissa tekstissä.

Usein tilanteet, jossa me olemme ovat perin arkisia, mutta silti niissäkin me teemme jatkuvasti valintaa siitä, mistä valtakunnasta me ammennamme. Tilanteet eivät vaikuta niin traagisilta kuin tekstissä, mutta silti niissä tehdään samoja valintoja.

On tilanteita, joissa me ihmiset vain valitsemme toimia tehden näkyväksi jompaakumpaa valtakuntaa. Muistanet nämä Jeesuksen sanat Pietarille:

”Mutta hän kääntyi, katsoi opetuslapsiin ja sanoi ankarasti Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”” (Mark. 8:33)

Aina, kun luen ne, ihan hätkähdän. Ovat ne sen verran kovaa tekstiä. Mutta ei siinä Jeesus Pietaria riivattuna pitänyt, hän vain oli erehtynyt olemaan vihollisen asialla – ehkä tietämättään. Tämä oli taas niitä tilanteita, missä hyvässä uskossa ajattelemme tekevämme oikein, mutta toimimmekin tosiasiassa aivan päinvastoin. Pietarin aikomus oli hyvä, mutta toteutus ontui. Ja sama oli kirkastusvuorella. Aikomus oli kaunis, mutta toteutus ontui. Ja niin se oli tuossa toisessa tekstissäkin. Opetuslapset yrittivät kovasti itse korjata riivattua poikaa, mutta ei se vain toimi niin.

Yksinkertainen periaate

Meidän Jumalan lasten tarkoitus on tehdä näkyväksi Taivasten valtakunta. Kyse on lopulta varsin yksinkertaisesta periaatteesta. Me otamme vastaan Jumalan lahjan ja annamme sen eteenpäin kiintymättä siihen . Me olemme kiintyneet vain Jumalaan ja ihailemme vain häntä. Silloin myös lahja meidän kauttamme kirkastaa yksin häntä. Tällöin mikään ei jää meille, vaan kaikki kuuluu Jumalalle. Kukaan ei huomaa palvelijaa, vaan Herra tulee kiitetyksi.

Jos taas huomaamme kokoavamme, olemme jo kiintyneet siihen, mitä Jumala tai joku muu on antanut. Me otamme sen ensin itsellemme ja ehkä sitten annamme eteenpäin, mutta odotamme, että meidät huomataan. Kokoamme ja kokoamme, itselle tai toisille, kuitenkaan antamatta vapaasti. Tämä on sen toisen valtakunnan periaate. Nimittäin kokoamme sitten mitä tahansa, niin se kokoaminen saa meidät aina vertailemaan. Kuinka paljon tai kuinka vähän minulla tai hän on? Ja tiedät varsin hyvin mihin se johtaa.

Jos sinulla on vettä ämpärissä ja sillä toisella on tynnyrillinen, niin tiedät varsin hyvin, mitä ajatuksia se kohta herättää sinussa, hänessä tai jossain muussa. Jos taas olet kirkkaan vesipuron äärellä, missä vesi virtaa vapaasti, ei vertailua tapahdu ja auliisti pyydät muitakin janoisia sammuttamaan janonsa virrassa.

Näin tämäkin kuulostaa yksinkertaiselle, vaikka se ei sitä ole. Käytännön elämä on monimutkaisempaa. Mutta aina lopuksi voi tunnistaa ’virran’ tai ’tynnyrin’ sisällön sen hedelmästä. Mitä hedelmää puuni tuottaa, sen sorttinen tuo puu on. Ja kuten sanottu, meidän elämämme on kuin puutarha. Siellä on monenlaista puuta – on hyvää ja huonoa hedelmää.

Ei tule säikähtää sitä, että meillekin käy niin kuin Pietarille. Aika ajoin, mekin tahdomme padota Jumalan virran itsellemme, jolloin olemme taas jonkin muun kuin Jumalan hyvyyden puun juurella. Mutta eipä se Pietarikaan jäänyt kiinni virheisiinsä, vaan kulki eteenpäin Jeesuksen kanssa oppien koko ajan lisää siitä, miten Taivasten valtakunta tulee näkyväksi hetki ja aikomus kerrallaan tässä maailmassa.

Kirkastusvuoren kirkkaus ei ollut päämäärä, vaan voiman lähde palvelemiseen. Meidät kutsutaan vastaanottamaan ja antamaan eteenpäin – hengelliseen virtaukseen, jossa Jumalan rakkaus liikkuu kauttamme toisten elämään.

Uskonelämä ei ole pysähtynyt lampi, vaan virtaava joki. Meidät kutsutaan vastaanottamaan ja jakamaan – aivan kuten Jeesus teki. Elämä Jumalan yhteydessä ei ole vain henkilökohtainen kokemus, vaan kutsu toimia hänen rakkautensa välittäjänä tässä maailmassa.