Jeesus puhui pääsiäisen tapahtumista opetuslapsille useita kertoja etukäteen. Markuksen evankeliumissa viimeinen tällainen puhe sijoittuu tällaisiin tunnelmiin:

Odottavan aika – voi olla pitkä ja tuskainen. (Image by Yvonne Huijbens from Pixabay)

”Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva:” (Mark. 10:32)

Jeesuksen puhe oli vastaus opetuslasten tunnelmiin. Opetuslapset olivat peloissaan ja ymmällään siitä, mitä he näkivät ja kokivat. Jeesus tiesi, että nämä tuntemukset vahvistuvat heissä, kun pääsiäisen tapahtumat etenevät. Mitä hän seuraavaksi sanoisi kuulostaa nyt kauhistukselta, mutta myöhemmin sanojen tapahtuessa, ne ovat oljenkorsi uskolle siitä, että ”näin piti tapahtuman”. Puhe kuului näin:

”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” (Mark. 10:33-34)

Tänään me keskitymme puheen viimeiseen virkkeeseen. Se on lupaus ylösnousemuksesta, mutta myös luvatusta epäilysten ja epävarmuuden ajasta, jota kestäisi kolme päivää. Siinä missä muut ajattelivat kaiken olevan ohi Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen, hänen seuraajansa kamppailivat uskon ja näkyvän todellisuuden ristiriidassa.

Seuraavassa kuvailen tätä tietä Magdalan Marian näkökulmasta kirjoitettuna. Tarina on kuvitteellinen, mutta yritän perustaa sen niihin tapahtumiin, joista evankelistat meille kertovat.

Marian kolme päivää

Takana on pitkiä päiviä. Ne olivat pitkiä, koska mestarini ei ollut luonamme. Jokainen sekunti tuntui ikuisuudelta. Niinpä olin sapatin päätyttyä jo ennen aamunkoittoa matkalla haudalle. Ilmassa leijui yön viimeinen viileys, ja Jerusalem ympärilläni oli vielä hiljainen.

Sydämeni oli raskas, mutta jaloissani asui kiire – halusin nähdä hänet vielä kerran. En ristiinnaulittuna, vaan edes kuolleena, jotta voisin viimeisen kerran palvella häntä ja voidella hänen ruumiinsa.

Kolme päivää sitten kaikki oli särkyneenä edessäni. Perjantai oli ollut täynnä tuskaa ja epäuskoa. Näin omin silmin, kuinka Herrani kärsi, kuinka pilkat ja syljet osuivat häneen (Matt. 27:27–31). Kuulin Hänen huutavan: ”Se on täytetty!” ja sitten kaikki oli ohi (Joh. 19:30). Toivo, jota olin kantanut sydämessäni, tuntui kuolevan hänen kanssaan.

Lauantai oli synkin päivä. Opetuslapset olivat lukittautuneet huoneisiinsa pelon vallassa (Joh. 20:19). Kukaan ei puhunut paljoa. Oli vain kuiskauksia ja kyyneliä. Yritin muistella Hänen sanojaan – ”kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista” – mutta miltä ylösnousemus voisi näyttää? Oliko sekin vain pelkkä vertauskuva? Olinko toivonut sittenkin liikaa?

Haudalla

Kun lähestyin hautaa, sydämeni jyskytti. Mutta jokin oli pielessä – kivi, se oli siirretty sivuun! Haudan suuaukko ammotti tyhjyyttään. En voinut hengittää. Joku oli vienyt hänet! Pitikö tämänkin vielä tapahtua! Eikö perjantai ollut jo tarpeeksi?

Juoksin hädissäni kertomaan Pietarille ja Johannekselle. He riensivät paikalle ja näkivät saman kuin minä – ei ruumista, vain käärinliinat (Joh. 20:3–7). He lähtivät, mutta minä en voinut. Jäin haudalle itkemään. Tässä oli minun kaikkeni. Minne minä tästä voisin mennä?

Ja silloin kuulin äänen: ”Nainen, miksi itket?” Ajattelin, että se oli puutarhuri ja sanoin: ”Jos sinä olet vienyt Hänet, kerro, missä Hän on, niin haen Hänet!”

Mutta sitten – tuo ääni lausui minun nimeni: ”Maria.”

Se riitti – vain yksi sana, tuttu ääni, tunnistettava sävy. Nostin katseeni ja näin Hänet. Jeesus seisoi siinä, elävänä! Ei kuolleena, ei haudan kahleissa, vaan elävänä ja kirkkaana. ”Rabbuuni!” (Joh. 20:16)

Se oli todellista. Hänen silmänsä säteilivät, ja Hänen kasvoillaan oli hymy. Tämä ei ollut unta, ei harhaa. Hän oli noussut, aivan kuten oli luvannut. Minun järkeni ei ollut tehnyt sitä tyhjäksi – ei liioin heikko uskoni.

Mene

Ja nyt minulla oli tehtävä. Jeesus ei halunnut minun pitävän Häntä itselläni – Hän lähetti minut kertomaan muille: ”Mene ja ilmoita veljilleni…” (Joh. 20:17).

Perjantaina pimeys oli voitti valkeuden. Lauantaina toivo tuntui menetetyltä. Mutta sunnuntaina, Herran päivänä, elämä voitti kuoleman, valo voitti pimeyden, ja toivo syntyi uudelleen.

Ehkä te myöhemmät Herran seuraajat muistatte minut nimityksellä ”apostolien apostoli”, koska olin se, joka sai viedä apostoleille ilosanoman ylösnousemuksesta. Mutta tiedättekö mitä? Sillä ei ole mitään merkitystä, millä nimellä minua kutsutte tai mitä minusta ajattelette – minulla on kaikki, koska minun Herrani ja Vapahtajani on ylösnoussut.

Rukous

Herra Jeesus, kiitos, että Sinun voittoasi kuolemasta ei voinut estää mikään. Kiitos, että kutsut meitä nimeltä ja annat meille toivon. Auta minua kertomaan muille ylösnousemuksesi voimasta, niin kuin Maria kertoi opetuslapsille.

Anna minulle uskoa odottaa niitä sunnuntaiaamuja elämässäni, kun Sinun valosi murtaa pimeyden. Aamen.