Viimeistään vanhemmalla iällä ihmislapselle avautuu äidin ehkä näkymättömän ja hiljaisen työn merkitys kirkkaammin. Toki jokainen ymmärtää, mitä äidiltä on saanut suoraan ja epäsuoraan oman elämäntaipaleen evääksi. Silti on lopulta niin, että kokemuksen tasolla äidinrakkaudesta ja siitä, miten se näkyi ja näkyy yhä käytännössä, oppii päivältä lisää.

Äärimmäinen kuva rakkaudesta. (Image by Keil Manfred from Pixabay)

Ehkä ihmettelet avaustani äidinrakkaudesta, kun kyseessä on pitkäperjantain teksti. Avainsana ’rakkaus’ on kuitenkin jo sanottu. Rakkaus on keskeinen teema myös pitkäperjantain sanomassa. Rakkaus on syntynyt virtaamaan. Se kulkee lähteensä ja kohteensa välillä kuin, mikä tahansa virta – puhutaan sitten vedestä, sähköstä tai valosta.

Pitkäperjantain rakkaustarina

Jos siis äiti Marian rakkaus Jeesuksen syntymässä virtasi vuolaasti poikansa yllä, ristillä me näemme konkreettisesti, että tämä rakkauden virta oli, on aina ollut ja tulee aina olemaan kaksisuuntainen. Jeesuskin rakasti äitiään.

Ihmiselämässä käy usein niin, että äidin ja lapsien osat vaihtuvat, kun jossain vaiheessa tulee lasten vuoro huolehtia äidistään. Herramme Jeesus tiedosti tämän tarpeen, ja juuri siinä pitkäperjantain evankeliumitekstissä Johanneksen mukaan näemme Herramme rakkauden virtaavan vuolaasti jopa ristinkuoleman edellä. Luetaan tämä kohta.

”Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Tämä on äitisi!’ Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.” (Joh. 19:25-27)

Vielä oman uhraamisensa hetkellä Jeesus katsoi asiakseen veljessarjan vanhimpana turvata äitinsä vanhuudenpäivät ja luotti sen tehtäväksi rakkaimmalle opetuslapselleen Johannekselle. Elettiin Jeesuksen viimeisiä hetkiä.

Tässäkään tilanteessa Jeesuksen rakkaus ei käpertynyt itseensä eikä vaatinut muita rakastamaan tai vastaamaan hänen rakkauteensa. Jeesus rakasti; hän tuotti rakkauden hedelmää – tässä se vastasi mitä konkreettisimmin äidin rakkauteen. Jeesus tunsi äitinsä rakkauden kaiken sen kivun läpi. Hän saattoi tuntea tulleensa monin tavoin hylätyksi, mutta ei näiden osalta, ketkä olivat ristin juurella. Kyyneleet ristin pienen saattojoukon silmissä kertoivat rakkaudesta, joka yhä virtasi kumpaankin suuntaan.

Olihan niin, että äiti rakasti poikaansa palavasti tässäkin hetkessä, kun Jeesus vastasi rakkauteen huolehtimalla äidistään. Melkoista rakkautta, kun kivun keskelläkään se ei käänny vaatimaan helpotusta itselleen, vaan huolehtii edelleen rakkautensa kohteesta.

Voinemme oppia tästä jotain, eikö totta? Pitkäperjantain teksti ei kuitenkaan lopu tähän, vaan se jatkuu vielä muutaman jakeen verran. Luetaanpa nekin:

”Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.” (Joh. 19:28–30)

Tänään mekin olemme kokoontuneet Jeesuksen ristin juureen oppimaan. Olemme nykytrendin mukaan etäoppilaita. Tämä on rakkauden korkeakoulu.

Rakkauden korkeakoulussa

Rakkauden korkeakoulun viimeisellä luokalla olivat

”hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria sekä … rakkain opetuslapsensa.”

He olivat aitiopaikalla seuraamassa hetkeä, kun Jumalan rakkaus täydellistyi ihmiskunnan keskellä Jeesuksen kuolemassa. Ei rakkautta opita kirjoista; se opitaan vain uskaltautumalla olemaan rakastettuja ja rakastamaan. Ristin juurella toteutui juuri se, mistä Jeesus oli opettanut näitä seuraajiaan kiirastorstain viimeisellä aterialla:

”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13)

Toki me opimme asiasta jotain jo näiden sanojen kautta, mutta todelliset oppilaat seisoivat ristin luona ja tunsivat Jumalan rakkauden syvyyden. He todistivat siitä, että Jumalan rakkaus oli enemmän kuin nuo sanat. Jumalan rakkaus näkyi Jumalan rakkauden tekoina. He ottivat vastaan sen rakkauden, joka ”astui alas” ristiltä heidän ylleen ja virtasi kohta takaisin Jumalan Pojan ylle monien vaikeiden tunteiden sävyttämänä.

Pientä pohdintaa rakkaudesta

Mitä tuo rakkaus on? Ei sille ole sanoja, mutta jos yritämme niillä sitä vähän tapailla, ennen kuin palaamme takaisin rakkauden korkeakoulun loppunäytökseen.

On mielenkiintoista, kun puhumme Jumalan rakkaudesta, että liitämme siihen usein avainsanan ’täydellinen’, mikä on aivan oikein. Jumala on rakkaus ja siksi ’rakkaus’ Jumalan määreenä on ainoa tosi ja täydellinen, koska Jumala on sitä itse.

Ikävä kyllä tällä ’täydellisyyden’ käsitteellä on meihin ihmisiin myös huonoja sivuvaikutuksia. Kun puhumme Jumalan rakkaudesta, puhumme kuin se olisi sellaista, mitä me emme voi tavoittaa ja mihin inhimillinen rakkaus ei yletä. Toki Jumalan kuvana meidän rakkautemme on ’vain’ heijastus, mutta ei sitä tulisi käyttää tekosyynä rakkaudettomuudelle. On helppo sanoa, ettei minun rakkauteni riitä tai kykene, mutta onneksi Jumalan rakkaus on toista maata.

Joku oppinut puhuu hienosti käyttäen kreikan sanaa ’agape’ erotuksena inhimillisen rakkauden sanoihin ’eros’ tai ’filia’. Toki näemme myös vilauksen ’agapea’ ihmisrakkaudessa ainakin silloin, kun puhumme ’tahdon rakkaudesta’. Tahdon rakkaus viittaa siihen, että rakkaus on sitoutunut rakastamaan – tuntui, miltä tuntui. Tämäkin on totta. Ja jos näin, niin moni on valmis sanomaan, ettei todellinen rakkaus ole vain tunnetta. No, ei tietenkään ole, mutta ei se kyllä ole tunteettomuuttakaan.

Jostain syystä inhimillisen rakkauden muodoiksi vakiintuneet ’eros’ ja ’filia’, eli yksinkertaistettuna ”räiskyvä rakkaus” ja ”ystävän rakkaus”, tuntuvat puheessa ’agapen’ rinnalla halpa-arvoisilta. Tohdinko edes ehdottaa, että Jeesuksen rakkaudessa oli varmasti mukana niin ’eros’ kuin ’filiakin’. Jeesus ei rakastanut tunteettomalla rakkaudella vain lujasti tahtoen, vaan hän rakasti koko rakkaudella.

Jumalan rakkaus – siis se rakkaus, jolla Jeesuskin rakasti ristillä äitiään ja kaikkia muita läsnä olleita, on täydellinen rakkaus. Kutsutaan sitä nyt ’agapeksi’. Se, että ’agape’ olisi poissulkeva käsite, on väärä käsitys. Väitän, että ’agape’ on täyttä rakkautta, joka sisältää rakkauden kaikki aallonpituudet.

Jumalan rakkaudessa on kaikki rakkauden värit läsnä, kun taas ihmisrakkaus ei aina kykene erottamaan tai tuomaan esiin kaikkea väriä. Tästä syystä me puhumme niin ’eros’ kuin ’filia’ rakkaudesta – ja teemme eron äidinrakkauden, ystävänrakkauden ja rakastavaisten välisen rakkauden välillä.

Ehkä näin Jumalan rakkaudesta puhuttaessa monelle tuo ’eros’ – siis rakastavaisten välinen rakkaus – on hankalin käsite. Voisiko Jumala rakastaa minua myös ’eros’ aallonpituudella? ’Eros’ ei ole himoa eikä hekumaa, vaan rakkautta. Voi olla, että siihen liittyy fyysinen kosketus, mutta ei se siitä likaista tee. Eihän äidin kosketuskaan tee äidin rakkaudesta likaista. Ja kyllä Raamatun Laulujen laulu sanoittaa Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta varsin vahvasti ’eros’ -rakkauden sanoin. Kyllä Jumalakin osaa rakastaa ihmistä kiihkeästi ja niin ihminenkin saa rakastaa Jumalaa – kiihkeästi.

Väitän, että jos teemme Jumalan rakkaudesta pelkästään täydellisen tahdonrakkauden kuvan, me rajoitamme sen koko kirkkautta. Kyllähän minä nyt pappina tiedän, että aviokaavassa puhutaan ’tahtomisesta’ – siis ’agape’ rakkaudesta. Mutta kyllä minä pappina myös sen tiedän, että tuo rakkaus ilmenee liitoissa varsin monella tavalla. Ja mistäkö sen tiedän – ainakin, että usein on niin, että ’avioliittoon’ vihkimistä seuraa usein yhdet tai useammat ’ristiäiset’. On ollut monen aallonpituuden rakkautta.

Emmekö siis antaisi myös Jumalan luvan rakastaa meitä koko rakkaudella. Jumala rakastaa sinua niin ’eros’, ’filia’ kuin ’agape’ -aallonpituuksilla. Hän vastasi ristillä näillä kaikilla rakkauden aallonpituuksilla niille ihmisille, jotka häntä ristin juurella rakastivat.

Siinä saivat osansa niin äiti Maria, Magdalan Maria kuin apostoli Johanneskin. Osansa saivat myös vartiossa olleet sotilaat, vaikka eivät ehkä kyenneet rakkauteen vastaamaan.

Jeesuksen rakkaus vastasi heidän jokaisen rakkauteen – ja hän tunsi myös sen rakkauden, jolla häntä rakastettiin takaisin. Hän ei sitä vaatinut, mutta kyllä hän sen tunsi. Ja fyysisen kivun lisäksi hän tunsi myös sen kivun, jota häntä tuolla hetkellä rakastaneet ihmiset tunsivat. Hän kantoi myös rakkauden kivun ruumiissaan.

Rakkauden korkeakoulun loppunäytös

Sanoin, että tämän pitkäperjantain tekstin äärellä me olemme rakkauden korkeakoulussa. Voit aiheellisesti argumentoida, ettei Jeesus puhunut mitään rakkaudesta enää ristillä. Ne puheet oli pidetty aiemmin – viimeksi kiirastorstain pääsiäisaterialla.

Totta, mutta rakkaus ei olekaan sanoja. Se on väkevämpi kuolemaa. Siitä Jeesus meille ristillä opettaa. Rakkaus ei sammu kuolemankaan edessä.

Rakkauden korkeakoulu alkaa siitä, mihin tietämys ja tieto meidät jättävät. Se alkaa rakkauden kokemuksesta. Jeesus ei voinut mitenkään muutoin näyttää meille rakkauden koko mittaa kuin toteuttamalla itse sen, mitä hän edellisenä iltana oli sanonut:

”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13)

Ilman ristinkuolemaa nämä sanat olisivat jääneet tyhjiksi. Ne olisivat kuin kaunis lahjapaketti, jonka sisällä ei ole mitään. Jotta ihminen ymmärtäisi jotain Jumalan rakkauden suuruudesta, Jumala ei olisi muutoin voinut näyttää sitä ihmiselle kuin vain luopumalla siitä ainoasta ja rakkaimmasta, mitä ihmiselle on syntymässä annettu: elämä.

Jeesus antoi henkensä näyttääkseen, että tässä maailmassa ei ole mitään, mihin Jumalan rakkaus ei yltäisi. Niin kuin apostoli Paavali sanoo kirjeessään filippiläisille, Jeesus ”tyhjensi itsensä” (Fil. 2:7). Näin hän teki Jumalan rakkauden näkyväksi. Päästämällä irti kaikesta ja luopumalla oikeudestaan siihen, hän näytti rakkauden.

Jeesuksen rakkaudessa näkyi kaikki rakkauden aallonpituudet. Viimeisillä voimillaan Jeesus teki ristillä rakkauden tekoja. Monet meistä tuossa tilanteessa vain huutaisivat omaa kipuaan, missä Jeesus vielä huolehti rakkaidensa tarpeista. Jo tämä on valtava kuva siitä, mitä Jumalan rakkaus todella on.

”Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.
” (Joh. 19:30)

Tämä on se totuus, jota pääsiäinen julistaa. Elämä on annettu ja uhrattu. Toisin sanoen Jeesus antoi kaiken, mitä hänellä oli. Samaan aikaan rakkauden mitta oli tullut täyteen. Luopumalla kaikesta meidän edestämme, Jeesus samalla täytti tuon maljan Jumalan rakkaudella. Ilman Kristuksen kuolemaa, puhe Jumalan rakkaudesta olisi ollut vain tyhjää helinää ja huminaa. Kauniita sanoja, mutta ilman pohjaa.

Ja tiedätkö mikä tässä kohtaamisessa ristin juurella on erikoisinta? Se on se, että kun Jeesus ”antoi henkensä”, niin rakkaus ei silti kadonnut minnekään. Se virtasi niin äiti Marian, Magdalan Marian kuin Johanneksenkin sydämissä – ehkä eri väreissä – miten kukin heistä rakkauden Jeesusta kohtaan koki. Vaikka Jeesus antoi henkensä, hänen rakkautensa asui yhä näiden ihmisten sydämissä; viimeistään nyt rakkaus heissäkin otti kärsimyksen muodon.

Mutta rakkaus ei kadonnut minnekään. Rakkaus jäi asumaan heidän sydämiinsä. Ehkä se tuntui nyt kipeänä poltteena, mutta se oli se sama rakkaus. Jumalan rakkaus ei jättänyt heitä, vaan se kantoi yhä. Jumalan rakkaus näyttäytyi heille Jeesuksen kuolemassa kaikessa kirkkaudessaan.

Oli tullut aika siirtyä Jumalan rakkauden korkeakoulussa seuraavaan vaiheeseen. Se on se sama vaihe, johon meidätkin on kutsuttu. Rakastamaan Jumalan rakkauden kaikilla aallonpituuksilla – vastaamaan Jumalan rakkauteen sillä heijastuksella, joka meille on Jumalan Pyhän Hengen läsnäolossa suotu.

Tämä samainen opetuslapsi, joka sai tehtäväkseen huolehtia Jeesuksen äidistä, kirjoitti tästä meille kirjeessään. Lopetan näihin apostoli Johanneksen sanoihin:

”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta.” (1. Joh. 3:16)