Olen vuosikymmeniä pitänyt Tolkienin tuotannosta ja lukenut hänen vähemmän tunnetun tuotantonsakin. Aikanaan katsoin Taru sormusten herrasta -trilogian elokuvatoteutuksenkin eri versiot kymmeniä kertoja. Pidin elokuvasta ja pidin kirjasta. Sama tarina, mutta tavallaan elokuva ja kirja ovat kuin yö ja päivä.

Lammikko. Tuskin Siloan lammikko oli mitään näin kaunista. (Image by Zdeněk Chalupský from Pixabay)

Merkittävä ero näiden kahden toteutuksen välillä on siinä, että mikä kirjassa voidaan kuitata muutamalla virkkeellä, voi elokuvassa kestää kymmeniä minuutteja. Ja sama tapahtuu myös päinvastoin. Kirjan pitkä filosofinen pohdinta on saatettu kuitata elokuvassa lyhyellä tokaisulla tai tapahtumalla. Ja silti kumpikin tapa kantaa samaa syvempää merkitystä.

Toisaalta joskus kokonaisuuden kannalta pienellä yksityiskohdalla voi olla merkittävä vaikutus. Tapahtuma todellisuudessa kestää sekunnin murto-osan, mutta se muuttaa elämän jäljen siitä eteenpäin merkittävästi. Tämän minulle teini-iässä opetti James Clavelin lähemmäs tuhat sivuinen romaani Taipan. Sen kulminaatiopiste jossain kirjan puolivälin jälkeen oli lähes sivulauseena mainituissa sanoissa ”Hyttynen pisti häntä”. Toki kirjailija oli nostanut sen esiin luvun viimeisenä lauseena.

On vain niin, että moni asia tässä elämässä tapahtuu useassa kerroksessa ja niiden kokonaisvaikutus ei välttämättä näy silloin, kun asiat tapahtuvat. Tämä on totta myös seuraavassa sitaatissa Johanneksen evankeliumista:

”Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin. ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.” (Joh. 9:6-7)

Moni ihmettelee, miksi Jeesus toimi tällä tavoin. Pysähdymme sanojen eteen miettimään niiden tarkoitusta, mutta tuossa hetkessä kaikki vain tapahtui – mitään selittämättä. Teksti ei myöskään kerro miehen matkasta altaalle, ajatuksista tai tuntemuksista tässä varsin lyhyessä hetkessä. Oli matka sitten kymmeniä tai satoja metrejä, se oli sokealle melkoinen seikkailu varsin erikoisten odotusten kanssa.

Ja vaikka teksti kertoo meille miehen tervehtyneen, se ei kerro siitä, miten tämä kohtaaminen muutti miehen koko elämänpolun tämän jälkeen. Tämäkin oli sellainen ’hyttysenpisto’, joka muutti kaiken. Suuressa kosmisessa perspektiivissä Kristuksen ylösnousemus oli samanlainen hetki. Maailmankaikkeudessa se näytti ohikiitävältä tuiki tavalliselta kuolema, mutta siinä hetkessä kääntyi luomakunnan matka pimeyteen kohti valoa. Mutta palataanpa nyt tähän monikerroksiseen kertomukseen.

Luottamuksen ja kuuliaisuuden kutsu

Tämä lyhyt mutta syvä kertomus Johanneksen evankeliumissa on enemmän kuin kertomus ihmeparantumisesta. Se on kutsu koko ihmiselle — ei vain fyysisten silmien tai näkökyvyn avautumiseen, vaan sisäiseen uudistumiseen.

Jeesus ei parantanut miestä yhdessä hetkessä, vaan hän antoi miehelle tehtävän. Hän teki savea, siveli sitä sokean miehen silmille ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy”. Mies ei saanut lupauksia. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi. Ja silti hän meni. Tämä liike — sisäinen ja ulkoinen yhdessä — kertoo kokonaisvaltaisesta uskosta, jossa mukana ovat sydän, henki ja ruumis.

Meidät kutsutaan päivittäin tähän samaan: ei vain uskomaan ajatuksissamme, vaan elämään uskoa koko olemuksellamme. Uskon täytyy saada juurtua niin syvälle, että se näkyy tunteissamme, ratkaisuissamme, asenteissamme, liikkeissämme — aivan kuten tuon miehen elämässä. Se on uskoa, joka ei lamaannu tai jää paikalleen. Se uskoo. Siksi se tekee vaikka ei ymmärrä.

Sydän – luottamusta, kun ei näe

Mies oli syntymästään saakka sokea. Hän ei edes tiennyt, mitä valo on. Silti hänen sisällään — sydämessään — syntyi luottamus Jeesuksen sanoihin. Ei siksi, että hän ymmärsi, vaan siksi, että hän uskoi Jeesukseen.

Tällaista uskoa tarvitaan silloin, kun elämä tuntuu hämärältä, kun emme näe mihin suuntaan pitäisi mennä, tai kun Jumala kutsuu johonkin uuteen, jota emme täysin ymmärrä.

Sydämessä ei kuitenkaan asu pelkkää uskoa. Siellä asustaa myös kivut, pettymys, katkeruus, jne. Silti Jumalan Henki vetää meitä aina yhä lähemmäs — ei vaatimalla, vaan kutsumalla:

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa omaan ymmärrykseesi.” (Sananl. 3:5)

Otetaan esimerkki. Olipa kerran nuori mies, joka on kasvanut kodissa, jossa Jumalasta ei koskaan puhuttu mitään. Aikuisena hän kuulee kutsun ehkä ystävän kautta, ehkä hiljaisuudessa. Hänen sydämessään nousee kysymys: “Entä jos Jumala onkin totta?” Tämän sydämen epämääräisen ajatuksen perusteella, hän menee hiljaa istumaan kirkon penkkiin. Ei ole vastauksia — on vain kysymys ja avoin sydän. Ja juuri sinne Jumala astuu.

Tai ajattele siementä, joka on maassa kylmän talven ajan. Sen sisällä on elämää, mutta ulkoisesti kaikki näyttää kuolleelta. Kun kevätaurinko alkaa lämmittää maata, siemen alkaa hiljaa liikkua — se ei näe valoa, mutta se ”tietää” sen olevan lähellä. Samoin sydämen usko: se liikkuu kohti Jumalaa, vaikkei vielä näe tietä.

Henki – sisäinen kuuliaisuus kutsulle

Sokea mies kuuli Jeesuksen sanat ja totteli. Ei ollut varmoja todisteita, ei muiden kokemuksia, ei takeita siitä, että peseytyminen toisi parantumisen. Silti hänen henkensä vastasi kutsuun. Tämä on uskon ytimessä: ”luottamus siihen, joka kutsuu”, ei niinkään siihen, miltä tilanne näyttää.

Hengessäkään kaikki ei ole aina eteenpäin vievää. On kausia, jolloin emme jaksa rukoilla, emme kuule Jumalaa. On kuin loputon sielun pimeä yö olisi laskeutunut paitsi tunteisiimme myös henkeen. Mutta Jumalan kutsu ei riipu meidän tunteistamme eikä kokemuksista. Hän puhuu silloinkin, kun me olemme hiljaa. Hän vetää meitä yhä lähemmäs itseään.

”Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia.” (Room. 8:14)

Eräs nainen oli vuosia uskosta etäällä, mutta alkoi yllättäen nähdä unia, joissa Jumala kutsuu häntä takaisin. Hän alkoi lukea Raamattuaan, jonka hän oli laittanut kaapin perälle. Hän ei ymmärtänyt kunnolla lukemaansa, mutta hänen henkensä vastasi Jumalan Hengen kutsuun. Hän sanoi ystävälleen: “Minussa on liikehdintää. En tiedä miksi, mutta tuntuu, että minun täytyy mennä kirkkoon.” Siellä hän ymmärsi, että se oli ehtoollispöytä, joka häntä veti puoleensa. Ja siellä hän koki Jumalan läsnäolon voimakkaammin kuin koskaan.

Luonnossa lintu, joka laulaa ennen auringonnousua, ei näe valoa — mutta sen sisällä on sanaton tieto siitä, että valo on tulossa. Jumala on istuttanut hengellemme saman kyvyn: aavistaa hänen läsnäolonsa ennen kuin se näkyy ulospäin.

Keho – askeleet arjessa

Sokea mies ei jäänyt paikalleen. Hän nousi ja meni. Hänen kehonsa osallistui uskoon: jalat kulkivat, kädet hapuilivat, silmät kastuivat. Vasta kun hänen kehonsa totteli, tapahtui ihme. Sama periaate pätee meillekin. Usko ei jää ajatukseksi. Usko tulee näkyväksi vasta, kun se siirtyy toimintaan — jokapäiväiseen valintoihin, liikkeeseen, palveluun.

Ja sama kuin sydämessä ja hengessä, ei ruumissakaan asu pelkkää kuuliaisuutta ja uskoa. Väsymys, sairaus, kiire ja heikkous voivat väsyttää. Mutta juuri sellaisena kuin olemme, me voimme antaa kehomme Jumalan käyttöön. Voimme ojentautua hänen puoleensa.

”Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla.” (Room. 12:1)

On tilanteita, kun mielemme ei jaksa enää ajatella eikä rukoilla. Tällöin on hyvä muistaa, että keho paitsi muistaa, se ’ajattelee’ enemmän kuin huomaatkaan. Tarina kertoo miehestä, joka oli uupunut ja väsynyt aina niin, ettei jaksanut uskoa Jumalan häntä kuulevan. Vanha viisas hengellinen ohjaaja antoi hänelle neuvon: polvistu rukoukseen kolmasti joka aamu. Ehkä kehosi jaksaa, vaikka mieli ei. Näin hän joka aamuna nousi viisi minuuttia aiemmin ja tähän kehon rukoukseen. Hän ei kokenut mitään suurta — ei tunne Jumalan ääntä, ei saa näkyjä. Mutta viikosta toiseen hän teki samat liikk,eet: nousee, polvistuu, hiljenee, nousee polvistuu, hiljenee. Kunnes eräänä aamuna, hän huomaa uskovansa jälleen. Hän ei osaa selittää, mutta tuntee vain varmuuden. Hän antoi kehonsa Jumalan käyttöön ja Jumala täytti hänet.

Samoin joki ei päätä määränpäätään, mutta sen virtaus ei pysähdy. Se kulkee, kiertää esteet, löytää uoman. Meidän kehomme voi olla osa samaa virtaa: kun annamme liikkeemme, askeltemme ja tekojemme virrata kohti Jumalaa, niissäkin tapahtuu pyhitys.

Ei paikallaan pysymistä vaan liikettä

Siloan lammikolla ei siis tapahtunut vain silmien paraneminen. Siellä tapahtui ”koko ihmisen uudistuminen”: sydämessä luottamus, hengessä kuuliaisuus ja ruumiissa liike. Meidät kutsutaan samanlaiseen kokonaisuuteen. Emme saa ehkä Jeesukselta käskyä pestä savea pois, mutta saamme kutsun nousta, kulkea ja luottaa — päivittäin.

Jeesus sanoo tänäänkin: “Mene. Peseydy. Luota.” Ei kysymyksiä. Ei takuita. Vain kutsu. Ja kun lähdemme liikkeelle, tapahtuu sama kuin sokealle miehelle: me näemme.

Jeesus tulee sinun luoksesi — ei vain järkeäsi varten, ei vain henkeäsi varten — vaan kaikella, mitä sinä olet. Ja kun koko ihminen vastaa, tapahtuu se, mikä vain Jumalan valtakunnassa on aina mahdollista: uudistuminen, näkeminen ja ikuinen elämä.

Rukoillaan.

”Herra Jeesus Kristus, sinä, joka kutsuit sokean miehen liikkeelle, kiitos että kutsut myös minut. Auta minua luottamaan, vaikka en näkisi. Sytytä sydämeni usko, vahvista henkeni kuuliaisuutta ja ohjaa kehoni liikkeet kulkemaan sinun tahtoasi kohti. Tahdon tulla kokonaisena sinun eteesi — sydämellä, hengellä ja ruumiilla. Tee minusta näkevä, uudista minut. Aamen.”