Rakastamme psalmeja ehkä pääosin siksi, että ne kohtaavat elämämme varsin monella tasolla. Luetaan esimerkiksi tästä pieni pätkä psalmintekstiä.

Tätä on uskon ja evankeliumin jakaminen. (Image by Jagaban Ogbuefi from Pixabay)

”Kiittäkää Herraa, huutakaa avuksi hänen nimeään, kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan! Laulakaa hänelle, ylistäkää häntä, kertokaa hänen ihmetöistään. Ylistäkää hänen pyhää nimeään. Iloitkoot kaikki, jotka etsivät Herraa! ” (Ps. 105:1-3)

Tämäkin psalmi sen paljastaa: jumalanpalvelus ei ole pääntietoa. Ei se ole pelkkää tunnettakaan – eikä edes yksin kehon liikettä. Se on ne kaikki tasapainoisesti yhdessä.

Ikävä kyllä etenkin protestanttisuudessa on tuo tasapaino kadonnut. Kaikkea mainittua kyllä löytyy, mutta varsin usein ne esiintyvät vain erillään toisistaan.

Länsimainen tapa uskoa on pitkälti pääntietoa ja ajatuksia Jumalasta. Teologia pyrkii ymmärtämään Jumalan ja hänen tekonsa luomakunnassa. Ja vaikka et olisi teologi, ajatukset hallitsevat sinunkin uskoasi. Vai mitä muuta sinun mielestäsi lukeminen on? Yrität tavoittaa tekstistä ajatusta, jota se sinulle välittää. Mutta ei usko ole pääntietoa – jos näin olisi, meillä ei olisi toivoakaan pelastuksesta.

Entä tämä sydämen usko? Kun elämämme uskoamme todeksi arjessa, tulee toivottavasti uutena ulottuvuutena sydämen taso mukaan. Sydämellä en tarkoita vain ihmisen tunnekeskusta tai mieleen ja kehoon pesänsä tehneitä tunteita. Nekin toki siihen sisältyvät sydämen käsitteeseen, mutta siihen kuuluvat myös tahto, kiintymys ja rakkaus.

Kehollinen jumalanpalvelus on taas sitä, että otamme mukaan kehon muistin ja liikkeen viisauden. Tällä en tarkoita ainoastaan raajojen heiluttamista musiikin tahdissa, vaan rukouksen elämää kehossa. Tämä on tärkeämpää kuin todennäköisesti osaat edes ajatella. Kehon ylivertaisuus ajatukseen nähden näkyy arkielämässä. Kehosi muistaa ja huolehtii äärettömällä tarkkuudella monista toimista päivässäsi, joista et selviäisi, jos sinun pitäisi ajatella ne kaikki läpi. Kokeile kävelemistä ajatellen jokainen liike – ja jos se tuntuu helpolta itsepetoksen takia, kokeile seuraavaksi vaikka pyöräillä ajatellen jokaisen liikkeesi. Suurin osa päivittäisen elämän päätöksistä tehdään kehossa. On siis tärkeää, että kehollasi on keskeinen osa uskossasi.

Kokonaisvaltainen evankeliointi

Jos nyt arjen uskonelämä on vielä helppo mieltää kokonaisvaltaisen uskon näkökulmasta, miten on tämä, mitä kutsutaan ’evankelioinniksi’. Raamatun käsite evankelioimisesta on paljon lähempänä jakamista kuin käännyttämistä. Käännyttäminen on taas sitä ajatusten ja sanojen työtä, kun taas Kristuksen jakaminen vaatii koko uskontodellisuuden ottamista mukaan.

Evankeliumi kehottaa meitä jakamaan. Mutta mitä se tarkoittaa – oikeasti ja syvästi? Liian usein meiltä kristityiltä kysytään, olemmeko muistaneet kertoneet aina ja joka hetki ”tarinamme Jeesuksesta”, aivan kuin evankeliumi olisi jokin valmis paketti, jonka voi ojentaa kuin esitteen marketin ovella. Tämä evankelisuudesta tuttu ilmaus ”share your story,” kaikuu yhä uudelleen.

Ikävä kyllä monesti unohtuu, että ”oman elämäntarinan jakaminen” on paljon enemmän kuin ihmismuistin vääristelemän dramatisoidun kertomuksen ulos sanoittaminen. Et voi jakaa tarinaasi, jos et ota siihen mukaan häntä, kenelle itseäsi näin jaat.

Voiko elävä Jumalan todistus olla pelkkä kertomus? Riittääkö se, että puhumme, jos emme itse elä mukana? Jos todistukseni Jumalasta on pelkkä kertomus, se todistaa vain sen, että tämä ’jumala’ onkin vain ajatukseni Jumalasta.

Kokonaisvaltainen jakaminen

Jakaminen – todellinen jakaminen – on enemmän kuin kertomus tai julistus. Se ei ole yksisuuntainen viesti, vaan kohtaaminen, jossa annamme jotakin itsestämme toiselle. Emme tarjoa valmista vastausta, vaan avaamme sydämemme. Se on riski, jossa asetumme alttiiksi. Se on rukousta ja kuuntelemista yhtä paljon kuin puhumista. Jakaminen ei ole hallintaa – se on haavoittuvuutta, jossa Jumalan rakkaus tulee näkyviin.

Ajattele leipää. Kun Jeesus ruokki kansanjoukot, hän ei vain puhunut heille – hän mursi leivän ja antoi. Se ei ollut niin kuin monesti on tämän päivän ruokajaoissa, että palkkioksi hartauspuheen kuuntelemisesta saat kassillisen leipää. Jeesuksen jakaminen oli konkreettista, ruumiillista jakamista.

Hän käytti, mitä oli – viisi leipää ja kaksi kalaa – ja siitä riitti. Näin käy yhä, kun annamme omastamme, myös silloin kun se on vain kuuntelun hetki tai myötätunnon ele. Jakaminen ei ala sanoista, vaan asenteesta: oletko valmis todella antamaan jotakin itsestäsi? Oletko valmis ottamaan toisen ihmisen sydämen vakavasti?

Jakaminen ei myöskään ole suoritusta. Se ei ole tehtävälista, jonka ruksimme pois, vaan hengellistä koko elämän todeksi elämistä. Todellinen jakaminen alkaa usein hiljaisuudesta – valmiudesta nähdä toinen ihminen, astua hänen elämäänsä ilman agendaa.

Evankeliumi ei ole myyntipuhe, vaan Jumalan ihmiseksi tulemisen salaisuus. Kristus ei tullut maailmaan opettaakseen ensisijaisesti oppia, vaan jakamaan elämän meidän kanssamme. Tässä on jakamisen ydin: mekin tulemme toistemme luo, emme vastauksin, vaan sydän avoimena.

Kun siis jaamme uskoa, jaamme enemmän kuin opillisen totuuden. Jaamme jotain, mikä on muokannut meitä sisältäpäin – ehkä hitaasti, ehkä kivun tai ihmeen kautta. Tämä ei ole markkinointia, vaan kutsua yhteyteen. Ja juuri tässä on evankeliumin syvin todistus: Immanuel – Jumala meidän kanssamme.

Vielä sama esimerkein

Kuvitellaan tilanne. Naapuri kertoo sinulle uupumuksestaan. Voitko tässä tilanteessa todella olla jakaja – ei kertomalla valmiin kaavan pelastuksesta tai siitä, miten sinä olet onnistunut itse tai Jumalan avulla uupumuksen selättämään. Voisitko jakaa tästä hetkestä käsin? Kuuntelemalla, ehkä sanomalla:

”Minäkin olen ollut hädässä. Rukoilin silloin Jeesusta – ja sain voimaa jatkaa. En osaa nyt ehdottaa sinullekaan muutta. Haluaisitko että rukoilen puolestasi?”

Tai ehkä kysymättä mitään, istut hänen vieressään, ja hiljaisuus muuttuu sydämen rukoukseksi. Tällainen jakaminen on todellista, haavoittuvaa, aitoa.

Jakaminen kutsuu mukaan myös vastaanottajan. Se ei ole vain meidän toimintaamme, vaan yhteistä tilaa, jossa molemmat ovat keskenään. Evankeliumi ei ole käännyttämistä, vaan toivon murtamista ja jakamista elämän arkeen. Se voi olla kimpullinen luonnonkukkia yksinäiselle vanhukselle tai halaus, joka sanoo: et ole yksin. Se voi olla yhdessä jaettu hiljaisuus, jossa Jumala on läsnä, vaikka nimiä ei lausuta.

Yhteydessä toiseen paljastuu usein myös oma vajavaisuutemme. Ja juuri tässä Kristuksen armotyö pääsee tekemään työtään: hän toimii keskellämme, ei meidän täydellisyytemme, vaan heikkoutemme kautta. Meidän jakamisemme ei ole tehokkuuden, vaan aitouden mitta. Voimme epäonnistua, mutta Kristus ei koskaan epäonnistu olemasta läsnä siellä, missä elämää jaetaan rakkaudella.

Lopuksi

Jeesus ei käskenyt meitä ”kertomaan hyvää tarinaa”, vaan rakastamaan toisiamme niin kuin Hän on rakastanut meitä. Rakkaus ja jakaminen ovat sama asia, kun ne toteutuvat Kristuksessa. Silloin jakaminen ei ole painostamista, vaan vapauden lahja – me emme tuo evankeliumia, vaan elämme sen todeksi.

Meidän ei siis tarvitse olla koulutettuja evankelistoja, vaan valmiita antamaan. Valmiita pysähtymään. Valmiita olemaan Kristuksen läsnäolon kanavia siinä, mihin meidät on sijoitettu: perheessä, työpaikalla, kylän raitilla tai kahvilan pöydässä. Todistus alkaa pienistä teoista: ystävällisestä sanasta, huokauksesta, kahvikupillisesta, jossa on mukana huolenpitoa.

Kysymys ei lopulta ole siitä, mitä kerrot – vaan siitä, mitä jaat. Kuka sinä olet, mitä sinä tuot, ja kuinka suostut olemaan osa toisen ihmisen matkaa. Jakaminen on pyhä hetki, joka syntyy kohtaamisesta – ei suorittamisesta.

Evankeliointi ei siis ole markkinointia. Se on sitä, kun tartut toista kädestä ja lähdette kulkemaan yhtä matkaa niin, että tulette yhdessä osaksi suurta tarinaa.