Tänään juhlimme äitienpäivää. Sitä on Suomessa vietetty ensimmäisen kerran jo 1918 – silloin heinäkuussa. Nykyiselle paikalleen liputuspäiväksi äitienpäivä vahvistettiin vuonna 1947.
Äitienpäivässä on jotain hyvin inhimillistä. Se muistuttaa meitä hoivasta, johon olemme turvautuneet lapsuudestamme asti. Äidinrakkaus antaa näin meille kielen puhua Jumalan huolenpidosta. Äidin rakkaudessa konkretisoituu se, mitä kristillinen usko merkitsee armona ja huolenpitona: emme saa sen mukaan, mitä ansaitsemme, vaan sen mukaan, kuinka rakastettuja olemme.
Tämän sunnuntain teema vie meidät kuitenkin myös toisenlaisen turvallisuuden äärelle – sen, jota Hyvä Paimen tarjoaa. Pääsiäisen jälkeisen ajan neljäntenä sunnuntaina katsomme evankeliumien Jeesusta, joka tuntee omansa, kutsuu nimeltä ja johdattaa ylösnousemuselämään.
Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu identiteetistään: hän ei ole vain opettaja tai profeetta, vaan messias – Jumalan Poika, yhtä Isän kanssa. Kuule nyt päivän teksti:
”Oli talvi, ja Jerusalemissa vietettiin temppelin vihkimisen vuosijuhlaa. Kun Jeesus käveli temppelialueella Salomon pylväikössä, juutalaiset piirittivät hänet ja tiukkasivat: ”Kuinka kauan sinä kiusaat meitä? Jos olet Messias, sano se suoraan.” Jeesus vastasi: ”Minähän olen sanonut sen teille, mutta te ette usko. Teot, jotka minä teen Isäni nimissä, todistavat minusta. Te ette kuitenkaan usko, koska ette ole minun lampaitani. Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.” (Joh. 10:22-30)
Äitienpäivän ja tämän evankeliumitekstin välillä on tavallaan kaunis jännite: äiti kutsuu ja varjelee, ja samoin Kristus kantaa meitä ikuisuuteen saakka. Molemmissa kuuluu kutsuva ääni, joka sanoo: ”Minä tunnen sinut. Seuraa minua. Sinä olet turvassa.”
Olisi kuitenkin väärin nostaa tekstistä vain tämä näkökulma. Keskeisin kärki tekstissä osuu Jeesuksen identiteettiin, jonka hänen vastustajansa kyseenalaistivat. Se puolestaan haastaa meidät tunnistamaan oman identiteettimme hänen seuraajinaan. Se on seuraajan identiteetti. Katsotaan, mistä on kyse.
Taustaa tekstille
Johanneksen evankeliumin tapahtumat sijoittuvat juutalaisten suurten juhlien yhteyteen. Tällä kertaa Jeesus on Jerusalemissa temppelin vihkimisen juhlan (Joh. 10:22), hanukan, aikaan – siis keskellä talvea. Hanukka ei ole Mooseksen lakiin kuuluva juhla, vaan myöhemmin lisätty muistopäivä temppelin puhdistamisesta makkabilaisaikana.
Jeesus saapui Jerusalemiin hurskaiden juutalaisten tavoin juhlimaan hanukka-juhlaa. Hänen läsnäolonsa Jerusalemissa herätti sekä kiinnostusta että vastustusta.
Evankeliumiteksti alkaa siitä, kun Jeesus kävelee temppelin pylväikössä ja hänet piirittää joukko juutalaisia, jotka haluavat tietää hänen todellisen identiteettinsä:
”Kuinka kauan sinä kiusaat meitä? Jos olet Messias, sano se suoraan.”
Mutta tämä kysymys ei ollut uteliaisuutta – se oli ase, joka haluttiin ladata. Vastustajat eivät olleet avoimia kuulemaan vastausta, vaan he etsivät vahvistusta omalle torjunnalleen.
Tämä ehkä kuulostaa siltä, että he olivat pahoja tai ilkeämielisiä, mutta ei siitä tarvitse olla kyse. Usein mekin vilpittömästi kysymme ja kuuntelemme, mutta samaan aikaan odotamme tilaisuutta kertoa, miten asiat ”oikeasti ovat”. Näin oli myös juutalaisten kyselijöiden kohdalla.
Luulen, että samoja kysymyksiä messiaan identiteetistä oli myös Jeesuksen seuraajien mielissä, kuten myös niiden, jotka eivät olleet vielä mielipidettä Jeesuksesta muodostaneet.
Kysymyksen suurin ongelma oli siinä, että tuon ajan juutalaiset eivät olleet yksimielisiä siitä, mitä tuo ”messias” tarkoitti. Oli odotuksia sotilaasta, profeetasta, vapauttajasta tai Jumalan voidellusta. Jeesus ei siis voinut vastata kysymykseen ”kyllä” tai ”ei”, koska jokainen kuulija kuitenkin arvioi vastausta oman messiaskäsityksensä pohjalta.
Jeesus ei täten antanut heille vastaukseksi vain pyydettyä yhtä sanaa, vaan hän viittasi tekoihinsa ja asemaansa, jotka todistavat hänen olevan Isän lähettämä.
Kuka hän oikein on?
Jeesukselta messiaanisuutta pohtivat siis niin hänen kannattajansa kuin vastustajansakin. Ero näiden kahden joukon välillä oli siinä, miten he ottivat Jeesuksen puheen vastaan.
Kannattajat puntaroivat ensisijaisesti omia näkemyksiään ja miettivät, että kuinka oikea heidän näkemyksensä oli siihen nähden, mitä he näkivät Jeesuksen tekevän ja opettavan. He korjasivat käsitystään sen mukaan, mitä he oppivat Jeesuksesta uutta. Toisin sanoen, he ensin uskoivat Jeesuksen olevan messias, ja sen jälkeen he muuttivat käsitystään messiaasta sen perusteella, mitä Jeesuksessa näkivät.
Vastustajat puntaroivat hekin . He puntaroivat Jeesuksen sanoja ja tekoja, mutta ero kannattajiin oli siinä, että he puntaroivat, miten hyvin Jeesus sopi heidän ajatuksiinsa messiaasta. Missä kannattajat pohtivat ajatustensa oikeellisuutta, siinä vastustajat puolestaan pohtivat Jeesuksen oikeellisuutta omiin ajatuksiinsa nähden. He olivat jo muodostaneet käsityksen siitä, millainen messiaan pitää olla, ja sen jälkeen he vain arvioivat, että täyttääkö Jeesus heidän mittansa.
Tämä kertoo jotain olennaista meistä ihmisinä. Me haluamme usein vastauksia, mutta emme aina ole valmiit kuulemaan niitä, jos ne haastavat tai muuttavat meidän ennakko-oletuksiamme. Sama vaara on yhä olemassa hengellisessä elämässä: Jeesusta etsitään, mutta hänen ääntään ei kuunnella.
Miten minä reagoin, jos Jumala on jotain mitä en aiemmin ole hänestä ymmärtänyt? Olenko minä avoin Jeesuksen edessä vai yritänkö taivuttaa hänet sopimaan aiempaan mielikuvaani hänestä?
Olenko siis hänen seuraajansa vai onko Jeesus vain täyttymys minun ajatuksilleni siitä, millainen Jumalan pitää olla? On monenlaista sapluunaa, johon Jeesusta tungetaan tänäänkin. Ehkä löydämme jotain mielenkiintoista, kun katsomme tekstistä näitä kahta ääripäätä: vastustajia ja seuraajia. Ehkä löydämme itsemme jostain heidän välimaastostaan.
Jeesuksen vastustajat
Jeesuksen vastustajat olivat siis jo tehneet päätöksensä. He eivät etsineet ymmärrystä, vaan syyn torjua Jeesuksen. He sanoivat etsivänsä totuutta, mutta heidän sydämensä ei ollut valmis vastaanottamaan sitä. He eivät halunneet kuulla – ei siksi, ettei olisi ollut mitä kuulla, vaan siksi, että se ei miellyttänyt heitä. Jeesus sanoi tämän näin:
”Minähän olen sanonut sen teille, mutta te ette usko. Teot, jotka minä teen Isäni nimissä, todistavat minusta.”
Moni tänäkin päivänä sanoo: ”Jos näkisin ihmeen, uskoisin.” Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, mitä näemme tai kuulemme – vaan siitä, mitä tahdomme. Uskon este ei ole tiedon puute, vaan usein halun ja tahdon puute avautua Jumalan todellisuudelle. On helpompaa torjua kuin avautua.
Tekstissä juutalaiset kysyivät Jeesuksen messiaanisuutta siksi, että he etsivät syytä Jeesuksen kivittämiseen. Heillä oli valmis mielipide; tarvittiin vain todiste, että mielipide oli oikea. Ja kun Jeesus sanoi olevansa Jumalan Poika, olivat nämä heti valmiit kivittämään Jeesuksen:
”Juutalaiset alkoivat taas kerätä kiviä kivittääkseen Jeesuksen.” (Joh. 10:31)
Vaikka enkeli taivaasta olisi ilmoittanut heille ilosanoman, he eivät olisi uskoneet, koska se ei ollut heidän etujensa mukaista.
Moniko ihminen on tänä päivänä elää tuon saman harhan vallassa? ”Kyllä minä uskoisin, jos näen…”, he sanovat. Mutta he eivät näe, koska eivät usko.
Vaikka monet ihmiset tiesivät, että esineet putoavat maahan jo ennen Sir Isaac Newtonia, pidetään häntä yleisesti painovoiman lain keksijänä. Hän ei keksinyt painovoimaa vaan oppi näkemään sen. Hän uskoi painovoiman olemassaoloon ja se selitti hänelle tämän ilmiön.
Samoin usko auttaa näkemään hengellisen todellisuuden – niin kuin epäusko tekee näkyvänkin olemattomaksi. Ja tässä uskolla tarkoitan luottamusta ja ojentautumista Kristuksen mukaan.
Jeesuksen seuraajat
Mutta Jeesuksella on myös toisenlainen joukko ympärillään. Hän itse kuvasi heitä puheessa näin:
”Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua.”
Uskon, ettei Jeesus puhunut tässä tavallisista lampaista, vaan seuraajistaan. Sinulle ei varmaan edes tullut mieleen, että Jeesus olisi puhunut lampaista kirjaimellisesti. Mutta vahva epäusko saisi minut väittämään, että Jeesus puhui tässä lammaseläimistä, mutta usko puolestaan saa minut automaattisesti ymmärtämään, että hän puhui tietenkin seuraajistaan.
Jeesuksen seuraajat näet tunnistavat hänen äänensä. He eivät vain kuule, vaan kuuntelevat – erottavat paimenen äänen muiden äänien joukosta.
Tämä seuraaminen ei ole vain liikettä, se on myös suuntaa. Jeesuksen seuraajat kulkevat Jeesuksen askelissa – he seuraavat häntä myös silloin, kun tie käy ahtaaksi tai ovat itse täysin eksyksissä. Tällöin he seuraavat vaikka eivät ymmärrä. He luottavat paimeneen. Jeesuksen seuraaminen merkitsee täten omien suunnitelmien luovuttamista hänen käsiinsä, ja se tuo rauhan, jota maailma ei voi antaa. Niinpä Jeesus lupaa:
”Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.”
Tämä on lupaus, joka kestää elämän ja kuoleman rajat. Minkä Jumala on antanut, sitä ei kukaan voi ottaa pois. Tätä on pelastusvarmuus; kukaan ei ota sinulta pelastusta pois. Minkä Jumalalta olet saanut, se on sinun aina.
Pidän erityisesti nimityksestä ”Jeesuksen seuraaja”, vaikka nykyisin käytetty sana ”uskova” on sekin ihan hyvä. Tässä tekstissä seuraaja on kuitenkin ehdottomasti parempi sana. Tämä siksi, että seuraajat kulkevat perässä. He ihmettelevät, luottavat, ihmettelevät taas ja luottavat yhä. He seuraavat paimenta ja oppivat häneltä ja hänestä. Heille paimen on jokapäiväinen ihmetyksen aihe. Ja päivä päivältä he korjaavat käsityksiään paimenesta, kun kerran oppivat tuntemaan tätä paremmin vähän kerrassaan. Tätä on seuraaminen.
Jos taas puhutaan järjellisestä ’uskosta’, niin siinä on monesti vaara ajautua poikkiteloin uskonsa kohteen kanssa. Tämä siksi, että järki haluaa nousta luottamuksena esiintyvän uskon yläpuolelle. Aivan niin kuin kävi tekstissä näille ’uskoville’ juutalaisille. Jeesuksesta tuli ongelma, koska hän ei enää mahtunut heidän uskonkäsityksiinsä. Jos taas uskosta puhutaan ’luottamuksena’, niin tätä ongelmaa ei ole. Mutta jos usko on vain ajatus, on aina vaara nousta herransa yläpuolelle.
Rajapyykki – jakava sana
Nyt olemme katsoneet näitä kahta ihmisryhmää. Siirrytään tekstin viimeiseen etappiin. Nimitän sitä ”rajapyykiksi”. Rajapyykki on tuttu käsite minullekin lapsuudesta, koska siellä Viialan kylällä riitti riitoja tonttien ja metsätilusten rajoista.
Kerta toisensa jälkeen kaivettiin sielläkin maasta esiin peittoon jääneitä rajakiviä – eli rajapyykkejä. Kun rajapyykki sitten löytyi, siihen saattoi suhtautua kahdella eri tavalla.
Ensimmäinen luotti sen rajapyykin olevan paikallaan ja kun se maasta kaivettiin esiin, hän totesi rajan löytyneen. Toinen taas saattoi haastaa rajapyykin olemassaolon, mutta kun se sieltä maasta lopulta tuli esiin, niin sen jälkeen tämä väitti, että rajakiveä oli siirretty. Ei se tuossa voinut olla.
Näet tässä selkeästi sen, miten Jeesuksen suhtauduttiin. Jeesuksen vastauksen viimeiset sanat olivat juutalaisille kuulijoille rajapyykki, joka jakoi kuulijat kahteen leiriin. Jeesuksen vastaus huipentui väitteeseen, joka jyrisi hänen aikalaistensa korvissa:
”Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.”
Tämä ei ollut vain teologinen toteamus, vaan hengellinen jakolinja. Se oli ennen kuulumatonta. Kukaan ei ollut koskaan sanonut tällaista ääneen. Tämä oli rajapyykki jokaiselle kuulijalle. Se oli liikaa monelle – ja siksi kivien kerääminen alkoi.
Samaan aikaan tätä uutta totuutta sulattelivat myös Jeesuksen seuraajat. He olivat täsmälleen yhtä yllättyneitä kuin nämä kivien kerääjät.
Tässä nähdään, mikä on seuraajan ja ’oikeaoppisen uskojan’ suuri ero. Toinen kivittää, toinen alkaa pohtimaan omaa käsitystään kuulemastaan. Ehkä Jeesuksen seuraajat ajattelivat jotain tämän kaltaista:
”Seuraan tätä miestä ja uskon hänen olevan messias, mutta onko hän todella Jumala itsekin? Olisi se vain valtavaa, mutta voiko niin olla? Tätäkö se oli, kun hän jatkuvasti puhui Isänsä valtakunnasta, Taivasten valtakunnasta ja Jumalan valtakunnasta. Tämä Jeesus on niin paljon enemmän kuin osaan ymmärtää. Tätä miestä minä seuraan.”
Ymmärtänet nyt, mitä tarkoitan rajapyykillä ja näillä kahdella vastakkaisella tavalla suhtautua rajapyykkiin. Toinen lähtee liikkeelle siitä, että hänen näkemyksensä on oikea ja se, mitä hän näkee joko vahvistaa sen tai on väärä.
Toinen puolestaan jää pohtimaan käsitystään siitä, mitä hän nyt selvästi näki, ja pohtii, voisiko tämäkin olla totta? Onko käsitykseni sittenkin vajaa ja mahtuuko tämä Jeesus minun käsityksiini.
Olenko tiedollinen uskoja vai seuraaja?
Kerrataan. Seuraajat puntaroivat ensisijaisesti omia näkemyksiään ja miettivät, että kuinka oikea näkemyksensä on siitä, mitä he näkevät Jeesuksen tekevän ja opettavan. Toisin sanoen, he ensin uskovat Jeesukseen, ja sen jälkeen he muuttavat käsitystään sen perusteella, mitä Jeesuksessa näkevät.
Seuraajat kulkevat perässä: ihmettelevät, luottavat, ihmettelevät taas ja luottavat yhä. He seuraavat paimenta ja oppivat häneltä ja hänestä. Heille paimen on jokapäiväinen ihmetyksen aihe. Ja niin he korjaavat käsitystään paimenestaan päivittäin, kun oppivat tuntemaan tätä paremmin vähän kerrassaan.
Vastustajat puntaroivat hekin. He puntaroivat Jeesuksen sanoja ja tekoja, mutta ero seuraajiin on siinä, että he puntaroivat sitä, miten hyvin Jeesus sopi heidän ajatuksiinsa. Missä seuraajat pohtivat ajatustensa oikeellisuutta, siinä vastustajat pohtivat Jeesuksen oikeellisuutta ajatuksiinsa nähden. He arvioivat, täyttääkö Jeesus heidän mittansa?
Ja mitä rajapyykkiin tulee, Jeesuksesta tulee ongelma, jos hän ei enää mahdu uskonkäsitykseeni. Jos taas uskosta puhutaan ’luottamuksena’, niin varsinaista ongelmaa ei ole – on lähinnä ihmetys ja vastaanottaminen. Mutta jos usko on taipumaton ajatus, on aina vaara, että nousee herransa yläpuolelle ja tuomitsee hänet.
Ehkä tämä tekstissä esiintynyt kysymys ykseydestä ei ole sinulle rajapyykki. Rajapyykiksi voi tulla mikä tahansa kysymys, joka kasvaa minussa niin suureksi, että seuraajasta tulee arvostelija. Miten minä reagoin, jos Jumala on jotain, mitä en aiemmin ymmärtänyt?
Minun osani seurajana
Minä valitsen olla seuraaja. Kuljen Herran matkassa ja opin hänestä joka päivä uutta. Olen valmis korjaamaan käsityksiäni ja annan hänen olla Jumala ja minä olen tällainen ihmislammas. Ei ole minun tehtäväni arvostella häntä, joka on minut luonut. Minun tehtäväni on elää hänelle.
Ylösnoussut Kristus ei kysy minulta vain uskontunnustusta. Hän kysyy, mihin panen toivoni, kenen ääntä seuraan ja mistä elämäni rakentuu?
Miten hänen äänensä kuuluu kiireen, uutisten, paineiden ja pelkojen keskellä? Mitä merkitsee minulle, että hän on elävä tänään – ei vain pääsiäisenä tai kirkossa, vaan myös keittiössä, työpaikalla, sairaalassa ja bussipysäkillä?
Minun ei tarvitse järkeillä ylösnousemusta. Minä vain uskon sen, minkä olen hänen ylösnousemusvoimastaan saanut oppia tuntemaan. Hänen ylösnousemuksensa tarkoittaa minulle, ettei elämässäni ole yhtäkään pimeää kohtaa, jonne hänen valonsa ei yltäisi. Se antaa rohkeuden, jota tarvitsen silloin, kun mikään muu ei kanna. Hän sanoo: ”Älä pelkää. Minä tunnen sinut.”
Minun osani puolestaan on vain vastata hänelle, kun hänen äänensä kutsuu minuna sanoen: ”Herra, tässä minä olen.” Tai kuten edesmennyt Leonard Cohenin sen laulussaan sanaili: ”Hineni, hineni. I’m ready my Lord.”
Kun opin olemaan seuraaja, en enää tee numeroa omasta vaelluksestani. Käy niin, että siitä, mitä kerran uskoksi kutsuttiin, on tullut kokonainen elämä. Minä vain seuraan enkä edes ymmärrä kaikkea sitä hyvää, mitä paimeneni tekee elämässäni.
Kun usko kasvaa ulos järkeilystä ja löytää täyttymyksensä luottamuksesta, voin nähdä jotain samaa, mistä Thomas Merton kirjoittaa käännöskirjassaan The Way of Chuang Tzu. Näihin sanoihin päättelen tätä pohdintaa seuraajasta.
”Aikana, jolloin elämä maan päällä oli täyttä, kukaan ei kiinnittänyt erityistä huomiota ansioituneisiin miehiin, eivätkä he erottaneet kyvykästä miestä joukosta. Hallitsijat olivat yksinkertaisesti puun korkeimpia oksia, ja ihmiset olivat kuin peuroja metsässä. He olivat rehellisiä ja oikeamielisiä tajuamatta, että he ”tekivät velvollisuutensa”. He rakastivat toisiaan eivätkä tienneet, että se oli ”lähimmäisenrakkautta”. He eivät pettäneet ketään, mutta eivät tienneet olevansa ”luotettavia”. He olivat luotettavia eivätkä tienneet, että se oli ”hyvää uskoa”. He elivät vapaasti yhdessä antaen ja ottaen, eivätkä tienneet olevansa anteliaita. Tästä syystä heidän tekojaan ei ole kerrottu. He eivät tehneet historiaa.” (Chuang Zi, Thomas Mertonin englanninkielisestä käännöksestä)
Lisäisin tämän loppuun vielä tämän: ”He eivät tehneet historiaa, vaan Jumala teki sitä heidän kauttaan heidän sitä tietämättä.”
Tätä on Jeesuksen seuraajan luonto ja identiteetti. Minun identiteettini on seuraaja – ei arvostelija. Aamen.
0 kommenttia