Päivän teksti on otettu tähän evankelista Markuksen mukaan. Sama tapahtuma on otettu mukaan myös Luukkaan ja Matteuksen evankeliumeihin (Luuk. 18:15-17; Matt. 19:13-15; Mark. 10:13-16).

Matka kohti toivoa ja valoa yhdessä. (Image by Ivana Tomášková from Pixabay)

”Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:13-16)

Kyseessä on lapsityön tekijöille vähintäänkin tuttu teksti, mitä luetaan tuon tuosta pyhäkoulussa. Samoin tekstiä käytetään usein myös kirkollisten toimitusten yhteydessä, kun perheeseen syntynyt pienokainen saa nimen ja hänet siunataan tai kastetaan. Pastorit puhuvat tästä tekstistä usein myös lasten- tai perheiden sunnuntain tilaisuudessa.

Mainituissa tilaisuuksissa tekstistä tavallisesti nostetaan esiin ajatus siitä, miten tärkeitä lapset ovat Jumalan valtakunnassa ja kuinka he ovat vähintään yhtä tervetulleet seurakuntaan ja Jeesuksen luo kuin aikuisetkin. Aikuiset puolestaan jäävät tekstin myötä pohtimaan, että mitä Jeesus tarkalleen ottaen tarkoittaa, kun hän sanoo:

”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”

Siinä sitten itse kukin pohtii Jumalan valtakunnan vastaanottamista ja sitä, miten lapsi sen ottaa vastaan ja miten nämä tekstissä mainitut lapset sitä ilmaisivat.

Matkalla toivoon…

Tällä kertaa en kuitenkaan lähde kehittelemään tekstiä vastaanottamisen näkökulmasta, vaan suuntaan huomion otsikon viitoittamaan suuntaan. Tekstillä on annettavaa myös saarnasarjallemme, jossa matkaamme toivoon tällä kertaa ihmissuhteiden viidakossa luotsaten.

Matkalla on hyvä pitää mielessä, että kuljemme sitten missä hyvänsä, päämäärä on silti sama: toivo. Se on erityinen toivo, koska me jo elämme siinä, mutta silti se on toivomme niin kuin Paavali asian sanoo:

”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee!” (Room. 8:24)

Ehkä vielä tärkeämpää matkalaisen on muistaa, että kulkee hän minkälaisen viidakon läpi tahansa, mestarimme Jeesus on läsnä siellä. Hän kulkee kanssamme koko matkan toivoon, jonka hän on itse meille valmistanut.

Markuksen teksti, jossa Jeesus siunaa lapsia, puhuu meille matkan kohteesta ja siitä, mitä me kohtaamme tällä matkalla. Kun ajattelet tekstissä niitä lapsia, jotka pääsevät sinä Jeesuksen luo hänen siunattavakseen, he ovat kulkeneet yhden matkan ja päässeet toivoon, jota mekin omalla matkallamme tavoittelemme.

… kohtaamme ihmiset ja ihmissuhteet

Kertomuksesta jää melko usein kuitenkin huomaamatta, että lapset kohtasivat matkalla toivoon esteitä – nimittäin opetuslasten asenteet, joita voimme nimittää tässä yhteydessä yleisemmin sanalla ihmissuhteet.

Eiväthän opetuslapsetkaan varsinaisesti olleet tekstissä esteitä lapsille, vaan heidän suhtautumisensa lapsiin muodostui kohdattavaksi esteeksi. Vastaavasti Jeesuksen suhtautuminen lapsiin toimi päinvastoin; hänen asenteensa rakensi lapsille sillan käydä esteiden yli siinä missä opetuslasten suhtautuminen pystytti esteitä heidän matkalleen.

”Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.’” (Mark. 10:13, 14)

Ajatus esteistä tuntuu itsestään selvältä, mutta se ei välttämättä ole sitä. Nimittäin melko harvoin teemme eroa ihmisten ja heidän asenteidensa välillä. Harvoinpa ihmiset itsessään ovat esteitä, mutta sitä useammin heidän suhtautumisensa on. Ihmissuhteissa on hyvä muistaa aina tehdä ero ihmisen ja hänen asenteensa välillä. Lähimmäisen asenne voi olla väärä ja torjuttava, mutta lähimmäinen itse ei sitä ole.

En aio puhua asenteestamme lapsiin. Voimme asettua tekstissä aivan mihin rooliin tahansa. Me olemme ikään tai muihin ominaisuuksiin katsomatta ’lapsia’ – Jumalan lapsia, jotka ovat matkalla Jeesuksen luo lähelle häntä. Mutta samaan aikaan me voimme olla toisten ’lasten’ matkalla toivoon joko esteiden pystyttäjiä tai sillanrakentajia – niin kuin tekstissä opetuslapset ja Jeesus olivat.

Ajatuksenani on toisaalta nimetä niin esteitä kuin siltoja, joita me kohtaamme omalla matkallamme ihmissuhteiden läpi kohti todellista toivoa.

Samaan aikaan tahdon meidän jokaisen kääntävän myös näkökulman siihen, miten me itse olemme joko esteenä tai siltana toisille matkaajille, kun he kulkevat kohti toivoa. Uskon, että me jokainen tahdomme mieluummin olla rakentamassa siltaa kuin estettä, mutta joskus hyväkin ajatus epäonnistuu ja tulee esteeksi sillan sijaan.

Kysykäämme seuraavaksi itseltämme, onko ihmisten tekemiset tai asenteet tulleet meidän elämäämme esteeksi käydä yhä läheisempään suhteeseen Jumalan kanssa. Ovatko ihmiset estäneet meitä? Entä onko meillä puolestaan ollut rohkeutta, uskallusta ja voimaa kulkea esteiden ohi tai jopa yli.

Entä päinvastoin? Olemmeko saaneet kohdata ihmisiä, jotka ovat toimillaan tai asenteillaan olleet valmistamassa meille tietä Jeesuksen läheisyyteen? Ovatko he rohkaisseet ja tukeneet meitä jollakin tavalla ottamaan niitä askelia, joita emme muutoin olisi uskaltaneet ottaa?

Esteitä ihmissuhteiden tiellä

Mietitäänpä ensin vaikkapa niitä esteitä, mitä ihmissuhteet voivat pystyttää tiellemme. Ja samalla mietimme toki itseämme mahdollisena esteenä toisille.

Ihmissuhteissa suurimmat ja vaikeimmin ylitettävät esteet ovat luonnollisesti niitä ihmissuhteita, jotka ovat meitä lähimpänä. Esimerkiksi aviopuolisot voivat olla toinen toisilleen esteitä suhteessa Jeesukseen – etenkin jos puoliso suhtautuu kielteisesti uskoon. Samoin puoliso voi olla esteenä, jos hän vaatii jatkuvasti huomion jonnekin toisaalle Herrasta tai houkuttelee väärille teille.

Edelleen vanhemmat voivat tulla esteeksi lapsilleen vaikkapa kyynisellä ja arvostelevalla asenteella seurakuntaa ja uskoa kohtaan. Lapsen on varsin vaikea tavoittaa mitään houkuttelevaa palavienkaan vanhempiensa uskosta, jos kotona seurakunnasta puhutaan alati arvostelevaan sävyyn ja sunnuntainakin kirkkotielle lähdetään velvollisuudesta eikä omasta halusta.

Ystävät, jotka eivät käy seurakunnassa, ovat hekin omiaan rohkaisemaan meitä käyttämään aikamme jotenkin muuten. Edelleen he saavat meidät kiinnostumaan kenties jostain, mikä ei meitä rakenna, vaan repii. Usein väärät asiat, kuten päihteet ja turmiollinen elämäntapa, löytävät tiensä elämään juuri ystävien ja vertaisten kautta.

Työtoverit ovat hekin yksi sellainen vertaisryhmä, joka vaikuttaa paljon siihen, mihin suuntaan tahdomme matkamme suunnata – kohti toivoa ja Kristusta vai kenties jonnekin toisaalle. Ehkäpä työtoverit omalla esimerkillään vaativat meitä panostamaan työhön enemmän aikaa ja resursseja, mitä olisi tarpeen. Ehkäpä sitten uuvumme siinä määrin, ettemme jaksa enää välittää hengellisen elämän hoitamisesta.

Nämä olivat vain muutamia tavallisia esimerkkejä elävästä elämästä. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Oleellisinta on tunnistaa esteet omasta elämästä ja huomata, että mitä läheisemmästä ihmissuhteesta on kyse, sitä vaikeampi usein esteet ovat ylittää.

Siltoja ihmissuhteiden tiellä

Vastaavasti voimme nähdä hyviä esimerkkejä siitä, miten edellä esteinä nähdyt ihmissuhteet, ovatkin siltojen rakentajia matkalla toivoon.

Puoliso voi omalla esimerkillä ja rukouksessa tukea kumppaniaan hänen matkallaan toivoon. Mikä onkaan hienompaa kuin kulkea toinen toista tukien lähemmäs Jeesusta. Kumppanin aito innostus ja hänestä huokuva Kristuksen tuoksu innostavat edelleen puolisoa hänen tiellään ja päinvastoin. Mikä on turvallisempaan kuin kulkea käsi kädessä kohti Herraa.

Samoin vanhemmat ovat avainroolissa lapsiin tai lapsenlapsiin nähden – heidän ikäänsä katsomatta, kun rakennetaan turvallista siltaa kohti Kristusta. Jos seurakunnassa käydään iloiten ja ongelmatilanteissa anteeksiantaminen saa tilaa, ei lapsi voi olla havaitsematta eroa ’maailman’ ja Herran omien valtakunnissa.

Ja aivan samat periaatteet pätevät niin ystäviin kuin työtovereihin. He voivat olla aivan yhtä hyvin rakentamassa siltaa ja poistamassa kiviä kirkkotieltä kuin olla esteenä niin kuin edellä mainittiin. Moni meistä on huono lähtemään liikkeelle yksin, on sitten kyse seurakuntaan tulemisesta tai raamatunlukemisesta. Kuinka paljon helpompaa se onkaan, kun vierellä on joku toinen, joka kannustaa liikkeelle ja auttaa löytämään suunnan kohti toivoa.

Siinä, missä työtoverina vaadimme – vaikka epäsuoraankin – kollegoilta suurempaa panosta, voimme antaa myös esimerkin siitä, miten työ ja hengellisen elämän hoitaminen voivat tukea nekin toinen toisiaan.

Ja jälleen kerran, tätäkin luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Oleellista on tunnistaa, miten ihmissuhteet ovat tukeneet minua itseäni tiellä toivoon, ja pohtia jälleen, että miten minä saisin olla siltana toisille, jotta heidänkin tiensä kävisi keveämmäksi matkata.

Minä – matkaaja, este ja silta?

Palaapa vielä pohtimaan Markuksen evankeliumin tekstiä. Ajattele itsesi tekstin eri rooleihin: matkaajaksi, esteeksi ja sillaksi. Toivoon matkaajia me olemme kaikki ja aivan taatusti kohtaamme matkalla sekä siltoja että esteitä.

Kaikki kohtaamme esteet eivät ole tarkoitettuja, vaan ne ovat nousseet siihen – jos ei nyt sattumalta, niin ainakin epähuomiossa tai tarkoittamatta. Vaikka este on siinä, me voimme silti päättää kulkea sen ohi tai yli. Kaikki esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä.

Mutta joskus este on liian suuri meille yksin ylitettäväksi, kuten tekstissä opetuslasten asenne olisi ollut liian suuri lapsille ylitettäväksi, ellei Jeesus olisi rakentanut siltaa sen yli. Tällöinkin matkaajina voimme aina etsiä apua toisilta ylipääsemättömän esteen ylittämiseksi. Se, mitä ei yksin taida, voi kaksin käydä helposti. Muistakaamme matkaajina, että apua saa etsiä ja pyytää.

Vielä tekstissä näemme opetuslapset, jotka olivat tarkoittamattaan esteenä lasten matkalla Jeesuksen luo. Joskus vain voi käydä niin, että mekin joudumme tähän ikävään rooliin – jopa huomaamattamme tai tahtomattamme. Jos vaikka käy niin, että huomaamme asenteemme esteeksi toisille, olkaamme valmiit laittamaan syrjään epäkelpo asenne tai rooli. Me kaikki teemme virheitä ja kaikki olemme väliin tavalla tai toisella esteinä, joten tunnustakaamme virhe ja jatkakaamme eteenpäin – niin opetuslapsetkin tekstissä tekivät.

Ja viimeiseksi me jokainen saamme armon olla myös siltoja ja sillanrakentajia toinen toisillemme. Etsikäämme elämässämme niitä tapoja ja asenteita, joilla voimme olla viitoittamassa tietä Jeesuksen luo mahdollisimman monen kohdalla. Olemme sitten lähimmäisellemme puoliso, isä tai äiti, vaari tai mummi, ystävä, tuttava, naapuri, kaveri, työtoveri tai mitä vain, niin meidät on kutsuttu rakentamaan siltoja heidän elämänsä esteiden yli.

Uskon, että näissä kolmessa roolissa on meille jokaiselle mietittävää näin ihmissuhteita ajatelleen. Kukaan meistä ei ole valmis matkaajana eikä siltanakaan ja jokainen meistä välillä erehtyy esteeksi toisen tielle.

Kulkekaamme täten yhdessä kohti Kristusta luottaen siihen, että hän on läsnä siellä missä me olemme. Hän ei jätä meitä yksin, vaan kulkee kanssamme. Lopuksi vielä siteeraan Emily Kimbroughin aiheeseen osuvaa ajatelmaa:

“Muistathan, että me kaikki vuorollaan kompastumme – ihan jokainen meistä. Sen tähden on lohdullista ja mukavaa kulkea eteenpäin yhdessä käsi kädessä.” (Emily Kimbrough)

Pohdittavaa

Millaisia esteitä ja siltoja minä olen matkallani kohdannut?
Milloin minä olen ollut esteenä tai siltana toisille?