Viime torstaina vietettiin kymmenen päivää helluntain edellä kulkevaa juhlaa, jota suomessa kutsutaan helatorstaiksi. Helatorstai on Kristuksen taivaaseen astumisen muistopäivä (”Ascension of the Lord”).

Mikä pitää vesipisaran koossa? (Image by Szabolcs Molnar from Pixabay)

Juhlan suomenkielinen nimi, helatorstai, tulee ruotsin kielen sanasta ’helg’ eli pyhä. Vanhan uskomuksen mukaan helatorstai oli niin pyhä, ettei ruohokaan kasvanut tuona päivänä. Tähän juhla-aikaan liittyvät myös Etelä- ja Lounais-Suomen helavalkeat sekä helkajuhlat.

Helatorstai on siis Jeesuksen taivaaseenastumisen muistojuhla. Se on sisällöltään käänteinen juhla joululle. Jouluna riemuitsemme, kun Jumala astui Taivaista ihmisen paikalle, kun taas helatorstaina ihminen astui Taivaisiin Jumalan paikalle. Jouluna hän asettui keskellemme vieraaseen maahan, joka oli hänen omansa. Helatorstaina Kristus palaa takaisin ’kotiin’.

Helatorstaita vietetään 40. päivää pääsiäisestä Kristuksen taivaaseenastumisen ja taivaallisen kuninkuuden merkeissä. Tämä tarkoitti opetuslasten näkökulmasta sitä, että he kohtaavat pitkäperjantain menettämisen mystisesti yhdistettynä ylösnousemuspäivän kirkkauteen. Kristus astui heidän keskuudestaan pois taivaalliseen maailmaan. Niin kuin pitkäperjantaina, tälläkin kertaa he jäivät elämään lupauksen varassa.

Me tiedämme, että odotusta kesti kymmenen päivää, mutta he eivät tienneet aikaa eivätkä myöskään sitä, mitä tulisi tapahtumaan.

Helatorstaina siis tapahtui se, mitä Magdalan Maria ’pelkäsi’ tapahtuvan jo haudalla, kun hän ei tahtonut irrottaa otettaan Jeesuksesta. Tässä oltiin saman pelon edessä. Tuskin opetuslapsetkaan olivat valmiit päästämään irti Jeesuksesta, vaikka he tunsivat hänet jo paljon syvemmin Jeesuksen myös tämän maailmankaikkeuden hallitsijana.

Huomaa kuitenkin, että Mariasta ei ole nyt mainintaa. Hän päästi irti Herrastaan, mutta silti rakkaus ei kadonnut mihinkään, vaan se sitoi heitä ikuisesti yhteen.

Kvanttifysiikassa on ilmiö nimeltä kvanttikietoutuminen (engl. quantum entanglement), joka vaikuttaa tarkkailijasta siltä, että kaksi hiukkasta, vaikka ne olisivat erillään toisistaan suurillakin etäisyyksillä, ”tuntevat” toistensa tilan tai ovat jollakin tavalla kytköksissä toisiinsa. Samanlainen on rakkaus. Rakkauden kohde ja lähde ovat mystisesti yhteydessä, vaikka niiden välillä olisi ylittämätön kuilu. Vaikka Kristus taivaaseen astumisessa siirtyi ’kauas’, Maria tunsi hänet yhä rakkauden perusteella.

Kirkkopyhän tekstiin

Palataan nyt tekstiin, joka resonoi helatorstain ja helluntain välistä aikaa. Näin myös kirkkovuoden kierrossa. Elämme Kristuksen lupauksessa. Tosiasiassa me tänään elämme helluntain jälkeistä aikaa, eli Jeesuksen lupaus Pyhästä Hengestä on täyttynyt kohdallamme.

Silti elämämme samassa odotuksessa kuin opetuslapset siinä, että odotamme Kristuksen paluuta täydessä kirkkaudessa. Voi hyvinkin olla, että tässäkin taitekohdassa Jumala osoittaa ajatustensa suuruuden siinä, että tämäkin tapahtuu eri tavalla, mitä me ennakoimme ja odotamme. Kaikki on toisin, kaikki on hyvin.

Tämän kirkkopyhän teksti Johanneksen evankeliumista sijoittuu ajallisesti kiirastorstain iltaan. Se on kappale Jeesuksen ylimmäispapillista rukousta. Silti teemallisesti se toteutuu nyt ensimmäistä kertaa taivaaseen astumisen jälkeen, kun opetuslapset ovat ’omillaan’.

Jeesuksen jäähyväisrukouksessa kaikuu sen pyhä kolmijakoisuus: 1) oli eron hetki, 2) oli täyttymyksen hetki mutta 3) rakkaus tulisi näkyväksi näiden välissä. Rakkaus tekisi täydelliseksi sen, mitä toisaalta ihminen tarvitsi ja toisaalta mitä hän pelkäsi tapahtuvan. Sama kolmisointu toistuu eri nuoteilla soitettuna taivaaseen astumisessa.

Jeesuksen kuolema oli samaan aikaan yllätys, mutta myös jotain, mitä Jeesus tiesi varsin hyvin kohta koittavan. Vaikka Jeesus toistuvasti puhui kuolemastaan opetuslapsille ja valmisti heidät kohtaamaan sen, kuolema tuli arvaamatta.

Jeesus tiedosti ristinkuoleman hetken; se oli hänen tehtävänsä huippuhetki. Inhimillisesti se oli ristiriitainen hetki; uhrikaritsan elämän huippuhetki on kuolema. Jos uhrikaritsa ei kuole, se ei koskaan täytä tehtäväänsä, johon se on kasvatettu syntymästä asti. Kuolema on sen elämän täyttymys.

Matkalla Getsemaneen hän puhui kuolemastaan ja perillä hän päätti puheensa rukoukseen, jonka tunnemme ylimmäispapillisena rukouksena. Se alkaa näin:

”Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: ’Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut.’” (Joh. 17:1)

Tämä oli Jeesuksen jäähyväisrukous. Opetuslapset eivät tienneet kuinka lähellä eron hetki odotti, mutta Jeesus sen tiesi ja hän myös ymmärsi sen, ettei pelkkä puhe riitä kantamaan opetuslapsia, vaan hän rukoili heidän ja koko seurakunnan puolesta.

Tämä sama rukouksen voisi rukoilla myös Jeesuksen taivaaseen astumisen hetkellä. Onhan näet niin, että kuolemassa kiusallisinta on ero – sama tuska käydään läpi myös silloin, kun lähdetään yksin matkalle: mitä pidempi eron aika, sen syvempi tuska.

Mitä rukoilisit, jos…

Kannattaa muistaa, että ylimmäispapillinen rukous on rukous – ei opetus rukouksesta. Jeesus todella rukoili tämän rukouksen meidän edestämme. Vaan oletko koskaan ajatellut sitä, että miksi Jeesus rukoili, mitä hän rukoili? Se on rukous – ei opetus eikä saarna. Se on rukous – puhetta Jumalalle.

Otetaan ajatusleikki. Jos sinulla olisi samalla tavalla mahdollisuus pitää puhe tai rukoilla lähimpiesi puolesta kuolinvuoteella tai lentokentällä odottaessasi matkaa, johon sinulla ei ole paluulippua, niin millaisia asioita sinä ottaisit puheeksi tai millaisen rukouksen sinä pitäisit?

Kyseessä on hetki, kun sinun ja läheistesi tiet erkanevat. Luulen, että asiat, joita rukouksessa tuolloin jaat, ovat jotain sellaista, mitä tiedät rakkaidesi tarvitsevan. Sinun ei tarvitse enää ajatella itseäsi eikä pyytää läheisillesi jotain sellaista, mitä sinä tahdot heidän elämäänsä, vaan voit sanoittaa rukouksen sanat rakkaidesi parhaaksi juuri niin kuin ne koet oikeaksi.

Viimeisessä rukouksessa ei tarvitse pidätellä, vaan rukous puhuu juuri siitä, mitä koet ystäviesi kipeimmin tarvitsevan.

Ylimmäispapillinen rukous

Olen varma, että samoin Jeesus jäähyväisrukouksessa rukoili niitä asioita, joita opetuslapset ja koko seurakunta meidät mukaan lukien tulisivat tarvitsemaan. Jeesus rukoili asioita, jotka olivat erityisen merkityksellisiä seurakunnan kannalta. Hän ei opettanut, vaan rukoili.

Apostoli Johannes oli se evankelistoista, joka kirjoitti Jeesuksen rukouksen evankeliumiinsa. Hän laati evankeliuminsa huomattavasti kolmea muuta evankelistaa myöhemmin.

Kirjoittaessaan jo ikääntynyt Johannes oli oppinut näkemään Jeesuksen sanojen merkityksen. Hän todella oli vuosikymmenten varrella tullut huomanneeksi, että Jeesus rukoili juuri niitä asioita, jotka meille ihmisille ovat varsin vaikeita.

Ja mikä mielenkiintoisinta – tämän kirkkopyhän teksti on jotain, mitä opetuslapset siis tarvitsivat ensimmäistä kertaa juuri nyt, kun Jeesus oli astunut taivaaseen.

Tämä tekstikappale on rukous yhteyden puolesta. Se on rukous, joka kantaa seurakuntaa, kun Jeesus ei enää ihmishahmossa ole sovittelemassa riitoja heidän keskellään. Luetaan teksti.

”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.” (Joh. 17:20-26)

Nämä ovat asiat, jotka Jeesus tahtoi jättää Taivaallisen Isän käsiin meidän edestämme. Erityisesti sieltä nousee perintönä yhteys; hän jätti meille perinnöksi yhteyden häneen, mutta myös yhteyden toinen toisiimme.

Hän rukoili, että se rakkaus, jolla hän meitä rakastaa, kantaa niin, että voisimme olla erimielisyydessäkin yhtä rakkaudessa. Rakkaus on siitä erityinen, että kolminaisessa maailmankaikkeudessa se on juurikin se voimavaikutus, joka luo kestävän jännitteen äärien väliin – myös ihmissuhteissa.

Jeesus kutsui meidät olemaan yhtä

Jeesus rukoili yhteyden puolesta, koska hän tiesi sen olevan meille vaikeaa. Onhan niin, että siinä missä toinen toisissamme olemme siunaus toisillemme, olemme samalla myös haaste ja paikka kasvaa rakkaudessa. Kun erilaisuus hioo toista, rakkaus pitää silti pinnat yhdessä. Rakkaus on koheesiovoima, joka tarvitaan aina kahden väliin, jotta ne pysyvät yhdessä.

Tätä yhteyttä vahvistamaan Jumalan Pyhä Henki jakaa meille erinäisen kirjon erilaisia lahjoja. Näin siksi, että monimuotoisuus tekee meistä jotain suurempaa, mitä olemme yksin.

Eikö työkalupakin erityisyys ole juurikin siinä, että siellä on monenlaisia työkaluja? Ja eikö auto ole paljon enemmän yhdessä kuin kaikki osat erilleen purettuna? Tämä on seurakunnan – ja koko kosmoksen – salaisuus.

Suurempi kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä osat muodostavat jotain suurempaa, mitä ne käsittävät olevansa. Vaikka kellon koneistossa hammasratasta ’risoo’ jatkuva kitka sen ja toisen hammasrattaan välillä, silti vain yhdessä ne muodostavat jotain oleellista – ymmärryksen ajasta. Näin ne tekevät, vaikka erillään toisistaan ne eivät asiaa ymmärrä.

Me tarvitsisimme toinen toisiamme. Siinä on seurakunnan salaisuus. Seurakunta, jossa ihmiset eivät tarvitse toisiaan, on torso. Se on kuin ruumis, josta kädet, jalat, silmät jne. on kaikki revitty irralleen ja ne yrittävät selvitä omillaan. Ja mikä on se voima, mikä pitää seurakunnan koneiston kasassa? Se on liike – jatkuva pyhä jumalallinen liike, jota rakkaudeksi kutsutaan!

Tässä taas tullaan tähän kolminaiseen katsantoon. Siinä missä vastinparit vain arvostelevat ja kuluttavat toisiaan, kun ne pitävät kiinni kaksinaisesta ajatuksesta: minä olen ja sinä olet. Jos väliin lisätään yhdistävä sovittava voima – rakkaus – katoaa turha kitka.

Jumalan näkemys yhteydestä on aina kolminainen. Hän tahtoo nähdä meidät elämässä suurempana kokonaisuutena: yhtenä ruumiina – yhden pään – Jeesuksen Kristuksen – menestykseksi. Ja siinä missä ruumiin jäsenet tulevat siunatuksi ja hiotuksi toinen toisistaan, me tulemme samalla siunatuiksi myös sen kautta, mitä Jumala seurakunnassa tekee näkyväksi.

Yhteys on yhteinen haasteemme

Jeesus rukoili yhteytemme puolesta juurikin siksi, että hän tiesi yhteyden olevan Herran omille haasteellista – jopa vaikeaa. Se on vaikeaa, koska olemme syntiinlankeemuksessa omaksuneet poissulkevan kaksijakoisen elämäntavan, joka huutaa: ”minä”. Tämä sana sulkee aina muut ulkopuolelle.

Yhteys puolestaan sanana kuvaa sitä, että jokin voima pitää kappaleet yhdessä. Se on yhdistävä kolmas elementti – Jumalan rakkaus. Se on kuin plus- tai yhtäsuuruusmerkki lausekkeessa 1 + 1 = 2. Numerot ilman näitä merkkejä jäävät tarkoituksettomiksi. Ne saavat aikaan ja ne pitävät yhdessä. Näin toimii rakkaus.

Tämän ihmisen langenneen luonteen joutuivat toteamaan jo apostolit. Ja samaa ovat todistaneet vuosisatojen saatossa kirkkoisät, piispat ja muut seurakunnan kaitsijat vuoron perään.

Jeesus ei valinnut helpointa tietä eli tasapäistää tai yhtenäistää kaikki samaan muottiin. Jeesus näki erilaisuuden haasteen jo 12 opetuslapsen joukossa. He olivat luonteeltaan ja taustaltaan toinen toistaan erilaisempia. Siinä missä Pietari oli aina äänessä, siellä Johannes etsi hiljaa Jeesuksen läheisyyttä ja kosketusta. Missä Natanael näki Jumalan näkymättömän voiman kaikkialla, siellä Tuomas kyseenalaisti. Missä Natanaelin usko muuttui jo näkemiseksi, siellä Tuomas kysyi yhä todisteita.

Jeesus ei rakentanut seurakuntaa yhden ajatuksen ja samankaltaisuuden varaan. Hän uskalsi antaa seuraajilleen tilaa olla erilaisia Jumalan luomuksia ja erimielisiä mielipiteissä. Jeesus tiesi, että jos yksi asia on yli muiden, se yhdistää erimieliset ja erilaiset ihmiset; ja tuo asia ei voinut ollut muuta kuin Kristuksen persoona ja siihen yhdistävä rakkaus.

Perustava seikka Jeesuksen rukouksesta on ymmärtää, että hän näki jo ennalta, että yhtenäisyys haastaa meitä. Se haastaa meitä tulemaan ulos alati mukavasta ja miellyttävästä kohtaamaan erilaisuuden Kristuksen nimen kunniaksi. Rakkaus ei poista kitkaa – se yhdistää kitkasta huolimatta. Se on voima – ei objekti tai tavoite. Ja erilaisuus yhdessä muodostaa jotain suurempaa kuin joukkoja samanmielisten klooneja.

Erilaisuuden voima on siinä, että se muodostaa uutta ja suurempaa, mitä samanlaisuus ei koskaan saa aikaiseksi. Katso maailmankaikkeutta ja näe tämä Jumalan luomistyössä – miksi sama periaate ei siis vallitsisi seurakunnassa, joka ilmentää Jumalan ylösnousemusvoimaa ja kirkkautta maanpäällä.

Yhtä rakkaudessa eriävin ajatuksin

Yhtenäisyys rakkaudessa edellyttää meitä luopumaan omastamme ja laittamaan lähimmäisen etu oman etumme edelle. Se on meille ihmisille varsin vaikeaa. Ja toteutuakseen yhteys tarvitsee ei enempää eikä vähempää kuin Jumalan ihmeen. Sen tähden Jeesus rukoili meille rakkautta ja yhteyttä.

Yhteys Kristuksessa ei tarkoita samanmielisyyttä tai valheellista yhteyttä, jossa lakaistaan eriävät mielipiteet maton alle. Kristuksessa on tilaa olla eri mieltä ja keskustella. Erilaisuus ja eriävät mielipiteet tuovat rakkauden – ja sen puutteen – näkyviin ja esiin.

Aikanaan metodistiherätyksen kirkkoisät kohtasivat liikkeen alkuaikoina tämän yhteyden haasteen. Francis Asbury ja John Wesley ja kohtasivat yhtenäisyyden ongelman jo ennen kuin liike ehti kunnolla vakiintua kirkoksi.

Olisi ollut helppoa valita vaikenemisen ja samanmielisyyden tie, mutta he ymmärsivät, että eriävät ajatukset, mutta silti yhtenevä sydän, on suurempi todistus Jumalan rakkaudesta seurakunnassa.

He eivät ehkä ymmärtäneet kolminaisen luomakunnan mallia, mutta tunnistivat oman maailmankatsomuksensakin läpi tarpeen moninaisuudelle rakkauden tekemiseksi näkyväksi.

Yhtenäisyys ei tarkoita samanmielisyyttä. Meillä voi olla poikkeavia mielipiteitä ja saamme ajatella eri tavoin, mutta silloinkin rakkaus on se, joka tekee meidät yhdeksi. John Wesley haastoi meitä tähän saarnassaan:

“But although a difference in opinions or modes of worship may prevent an entire external union, yet need it prevent our union in affection? Though we cannot think alike, may we not love alike? May we not be of one heart, though we are not of one opinion? Without all doubt, we may. Herein all the children of God may unite, notwithstanding these smaller differences. These remaining as they are, they may forward one another in love and in good works.” (John Wesley, sermon ’Catholic Spirit’)

Vapaasti suomeksi käännettynä hän sanoo jotenkin näin:

”Mutta vaikka eroavaisuudet mielipiteissä tai jumalanpalvelustavoissa saattaa estää meitä olemaan ulkoisesti yhtä, tarvitseeko sen olla este yhteydelle? Vaikka emme voi ajatella samalla tavoin kaikesta, emmekö kuitenkin voisi olla yhtä rakkaudessa? Emmekö voisi olla yhtä sydäntä, vaikka emme olisi yhtä mieltä? Epäilemättä me varsin hyvin voisimme olla. Tässä Jumalan lapset voivat olla yhtä, ilman että pienet erot erottaisivat meidät toisistamme sinun rakkaudessasi.”

Huomasitko erityisesti kohdan ”Emmekö voisi olla yhtä sydäntä, vaikka emme olisi yhtä mieltä?”Tämä haastaa ajatuksemme ja kutsuu meitä laskeutumaan puolimetriä alaspäin sydämen tasolle. Kun sydän täyttyy rakkaudella, se yhdistää jopa eriävät mielet. Jos usko on vain ajatuksia, se ei kestä erilaisuutta yhtään sen paremmin kuin mikään mukaan elämänfilosofia tai ismi.

Ottakaamme siis vastaan tämä yhteinen haaste olla yhtä Kristuksessa, vaikka ajatuksemme poikkeavat toisistaan. Me emme ole tämän haasteen kanssa yksin, vaan Herra Jeesus rukoilee tänäänkin puolestamme, että Jumalan Pyhä Henki tekee meistä yhden rakkaudessamme Kristukseen.

”Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.”

Kuulitko, mitä Jeesus sanoi? Otan vielä viimeisen esimerkin. Esimerkkini on fysiikasta ja kemiasta.

Se on koheesiovoima, eli voima, joka pitää saman aineen molekyylit tai hiukkaset yhdessä. Se on esimerkiksi syy siihen, miksi vesipisara pysyy kasassa eikä leviä heti täysin ohueksi kalvoksi pinnalla. Kuten koheesiovoima sitoo molekyylit yhteen, rakkaus toimii voimana, joka kykenee pitämään erilliset yksilöt ja yhteisöt koossa, luoden yhtenäisyyttä ja yhteyttä.

Jumalan maailmassa kahta ääripäätä ei aseteta koskaan vastakkain ilman kolmatta elementtiä. Jos kolmas elementti puuttuu, asioista tulee vaikeita ymmärtää ja hyväksyä. Jos koheesiovoimaa ei olisi, ääret menisivät erilleen. Ja vaikka se olisi, mutta emme sitä tuntisi, tuskin ymmärtäisimme koko ilmiötä.

Sama pätee Jumalan rakkauteen. Kun rakkaus astuu voimana kahden äären väliin, se saa aikaan jotain sellaista, mitä nämä kaksi äärtä eivät koskaan ilman sitä yhdessä tekisi. Katso vesipisaraa, näe voima. Katso lähimmäistäsi, näe voima. Aamen.