Vanha kansan viisaus sanoo ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.” Sanonta tuntuu pitävän paikkansa sinnikkäästi, vaikka ajat ja tavat muuttuvat. Ihminen ei tältä osin muutu. Sanonta kuvaa ihmisen tapaa suosia itselleen edullisia tahoja. Sananlasku pitää paikkansa yhtä pitävästi työelämässä, politiikassa kuin harrastustoiminnassakin.

Sananlaskua voi soveltaa melko suoraan myös seurakunta- ja uskonelämään, etenkin jos otetaan ’kyytipojaksi’ tuttu teksti Johanneksen evankeliumista:

”Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. Mutta te, niin kuin olen teille sanonut, olette nähneet minut ettekä kuitenkaan usko.” (Joh. 6:35-36)

Siinä missä me uskovat olemme ”elämän leipää” syöneet, me myös leivän antajan lauluja tunnumme ainakin jumalanpalveluksissa ja seuroissa laulavan. Näin vanha kansa viisaus toteutuu perin kirjaimellisesti.

Tietänet silti varsin hyvin, ettei sanonta viittaa ensisijaisesti kirjaimellisiin ”lauluihin”. Kyse on yksinkertaisesti elämänvalinnoista ja arvovalinnoista. Kun siis Taivaallisen Isän lapsina olemme uskossamme sitoutuneet ”syömään hänen leipäänsä”, kaiken järjen mukaan tällöin hänen tahtonsa täyttää elämämme ’laulut’ – arvot ja puuhat. Toisin sanoen hänen täyteytensä kiitos täyttää sydämen ja näin elämä kipinöi hänen nimensä suuruuden ylistystä.

Kun Herran tahdon tuntemus saa ensin täyttää sydämen ja mielen, perässä tulevat myös kädet ja suu. Tällä tavoin Jumalan tuntemuksesta tulee ”elämän leipää syöneelle” kaiken tekemisen ja elämänvalintojen perusta. Hän ei enää etsi kiitosta ja kunniaa ihmisten silmissä, vaan hänen koko elämänsä ja palvelunsa kunnia kuuluu yksin Herralle Jeesukselle. Silloin, kun tämä meissä tapahtuu, voimme kokea, mitä Paavali tarkoitti sanoilla

”sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme” (Ap. t. 17:28a),

kun hän asian sanoitti puheessaan Ateenan Areiopagilla. Usko ruokkii tinkimätöntä luottamusta Herraan ja näin se vapauttaa uskovan ihmisten miellyttämisen kierteestä. Uskon kohteesta – Jeesuksesta Kristuksesta – on tullut ”elämän leipää syöneen” verraton aarre. Uskosta Herraan elävä ihminen on vapaa ihmiskiitoksen etsimisestä, koska hän ei ”laula laulujaan” ihmisille, vaan leivän antajalle Herralle Jeesukselle.

Ripaus realismia

On helppo nyökytellä mukana ja olla ainakin teoriassa samaa mieltä edellä sanotusta. Onhan uskomme alati elävää emmekä ole milloinkaan kiusatut ’laulamaan’ kenenkään muun lauluja kuin Herramme Jeesuksen, emmehän? Eihän kai nyt kukaan odota saavansa tunnustusta tai kiitosta elämänvalinnoista, arvovalinnoista tai työstään Herralle jo tässä ajassa? Pois se meistä!

Jos olemme täysin rehellisiä, jokainen uskoakseni odottaa ainakin hitusen saavansa tunnustusta ja kiitosta myös ihmisiltä, mikä on täysin normaali tarve. Ja vaikka emme kiitosta tai tunnustusta vaivastamme etsisikään, se tuntuu silti hyvältä, jos sellaista on tarjolla. Seurakuntatyössäkin moni odottaa kiitostasi. On vallan hyvä tapa, jos opimme kiittämään toinen toistamme panoksestamme seurakunnassa. Tunnustuksen antamisessa tai saamisessa ei ole mitään väärää, kunhan sen etsimisestä ei tule itsetarkoitus ja sydämen motiivi.

Sydämen tasolla tosi Herran palvelija tekee työnsä vain Jumalalle – saa hän sitten osakseen inhimillistä kiitosta tai ei. Hän tekee pienen osuutensa Jumalalle eikä odota vaivannäöstään palkkiota eikä kiitosta tässä ajassa. Hän ei odota edes Jumalan aineellisesti siunaavan häntä vastavuoroisesti palveluksistaan.

Silti kohtaan toisinaan ’uskoon’ pettyneitä ihmisiä. He sanovat pettyneensä siihen, kuinka he puursivat uskollisesti, mutta kukaan ei heidän vaivaansa noteerannut. He sanovat kieltäytyneensä elämästä ja sen iloista, mutta kiitosta tai palkkiota ei heille siitä suotu. He kertovat tarinoita siitä, miten he antoivat kaikkensa toisille ihmisille, seurakunnalle, vapaaehtoistyölle jne., mutta palkkiota tai kiitosta he eivät koskaan saaneet – päinvastoin. Lisäksi on myös joukko heitä, jotka syyttävät avoimesti Jumalaa tai Herran pyhiä siitä, kun elämä antoi korville, vaikka he niin uskollisesti palvelivat ja palvelivat.

Monet näistä ihmisistä kokevat ’herransa’ pettäneen heidät ja niin on varmasti käynytkin… Kysynkin tällaiselta ’herraansa’ pettyneeltä ihmispololta, että ”kenen lauluja sinä loppujen lopuksi lauloit”? Lauloitko sinä laulusi ”elävän leivän antajalle” vai kenties ihmisille, itsellesi tai kuvitelmille?

Jos ihminen odottaa ja edellyttää kiitosta ja kunniaa palkkioiksi tämän maailman asukeilta elämänvalinnoistaan tai palvelutyöstään, on todella aiheellista kysyä, että ”kenen lauluja sinä oikeastaan laulat”? Jos taas ihminen odottaa Jumalan aineellista siunausta palkinnoksi työstään, onko hän palvellut Herraa kokosydämisesti vai onko hän tehnyt kaiken pelkän siunauksen ja palkkion toivossa…

Onko sydämesi kiintynyt Herraan Jeesukseen vai oletko sittenkin luottanut elämäsi jonkin muun seikan tai persoonan varaan? Tästä tosiasiasta muistuttaa meitä itse Herra Jeesus puheessaan ’kiitoksen kipeille’ juutalaisille hurskaille Johanneksen evankeliumin viidennen luvun lopussa. Hän sanoo asian varsin sattuvasti:

Kuinka te voisittekaan uskoa! Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta.(Joh. 5:44)

Jeesuksen terävät sanat herättävät paatuneemmankin ’laulajan’ pohtimaan laulujensa lähdettä. Jeesuksen ajatus ei ollut sen enempää kuin minunkaan, syyttää, solvata tai lytätä kuulijoita. Ihan pieni ravistelu ja herättely riittää.

Kutsu elämään elävää uskoa

Jeesuksen huudahdus ”Kuinka te voisittekaan uskoa!” on kutsu pois sieltä muilta teiltä ”yhden ja ainoan Jumalan luo”. Se on kehotus pysähtyä ’siunausten etsimisen’ tai ’ihmiskunnian tiellä’. Se on kehotus ravistella pois nuo jonninjoutavat pyrkimykset ja tulla elävän Jumalan eteen.

Jeesuksen sanat eivät ole vaatimus eikä syytös. Se ei ole minunkaan tarkoitukseni. Käytän voimakasta kieltä, jotta se pysäyttää sinut ja minut tarkastelemaan vielä kerran uskonelämän perustaa. Usko ei ole kuollutta järkiuskoa, vaan se elävää uskoa. Elävä usko asettuu joka päivä Herransa eteen ja luottaa koko elämän hänen käsiinsä.

Kuinka te voisittekaan uskoa! Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta.(Joh. 5:44)

Se on kutsu elämään elävää uskoa Kristuksessa. Jeesuksen sanat muistuttavat kuulijaa elävän uskon luonteesta. Se ei ole kuollutta järjen uskoa eikä tekoja uskon ruokkimiseksi. Usko Jeesukseen on elävää uskoa, joka laittaa kaiken toivon ja koko elämän yhden kortin varaan – Herran Jeesuksen.

Elävä usko Kristukseen on itsessään puhdas aarre. Se ei etsi kiitosta eikä kunniaa ihmisiltä. Se ei tarvitse ihmisvetoista tukea, koska kaikessa se etsii Kristuksen kunniaa ja kunnia on yksin ”yhdeltä ja ainoalta Jumalalta”. Elävä usko Kristuksessa on elämistä hänessä. Se nojautuu elämän valinnoissa yksin häneen.

Elävä usko on kyllin suuri lahja itsessään, minkä vuoksi se ei etsi tuekseen mitään muuta. Elävä usko Kristukseen ei ole ajatus tai järjen sana; se on uskon synnyttämä elämä, joka kestää ja kukoistaa, vaikka olosuhteet olisivat sitä vastaan. Elävä usko kutsuu meitä astumaan sen varaan ja nojautumaan sen kannateltavaksi. Se on kutsu heittää pois turhat tukirakenteet ja ottaa askelia uskon varassa.

Elävä usko tuottaa Jumalan omissa rakkauden hedelmää, jota apostoli Paavali kuvaa sanoilla, joita me ehkä pidämme usein jopa ylisanoina.

”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.” (1. Kor. 13:4-7)

Tahdon vielä kuvata kahdella esimerkillä ihmisen suurinta aarretta: elävän uskon ihmettä. Yritän tapailla sitä, mitä tarkoitan uskolla, joka antaa ja luottaa koko elämän yksin Herran Jeesuksen varaan. Se on uskoa, joka ”ei etsi omaansa”, vaan iloitsee siitä, että saa ”laulaa hänen laulujaan, jonka leipää syö”.

Yritän avata asiaa yhdellä esimerkillä Raamatusta ja pienen havainnollistuksella.

Esimerkkinä Hanok

Nostan esimerkiksi Raamatusta muinaisen ajan pyhän, josta sana antaa varsin hyvän todistuksen. Hän jos kuka vaelsi elämänsä Jumalan yhteydessä, eli luottaen hänelle koko elämänsä ja eläen hänen tahtonsa ja arvojensa mukaan maailmassa, joka oli kadotuksen ja tuomion alainen. Hän näet vaelsi pyhää elämää tekemättä itsestään sen suurempaa numeroa vedenpaisumusta edeltäneessä maailmassa. Hänen nimensä on Hanok (tai Henok, KR1992) – Adamista seitsemäs (Juud. 1:14).

Mitä sinä muistat Hanokin elämästä? Mitä suuria vanhurskauden tekoja hän teki? Entä muistatko, millä tavoin Herra häntä erityisesti siunasi? Jos ei nyt satu muistumaan, niin luetaanpa koko kertomus, mitä Vanha testamentti meille Hanokin elämästä opettaa.

”Hanokin koko elinaika oli kolmesataakuusikymmentäviisi vuotta. Hanok vaelsi Jumalan yhteydessä. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet pois.” (1. Moos. 5:23-24)

Se oli siinä. Siinä on kaikki, mitä Hanokin elämästä meille on kerrottu. Joku voi sanoa, ettei siinä paljoa ollut, mutta minä sanon, että siinä oli enemmän, mitä harva meistä uskaltaa elämältään odottaa. Uudessa testamentissa heprealaiskirjeen kirjoittaja antaa Hanokin elämästä melkoisen todistuksen.

”Uskonsa perusteella otettiin Hanok pois, eikä hän nähnyt kuolemaa. ’Häntä ei enää löydetty, koska Jumala oli ottanut hänet pois.’ Ennen poisottamistaan hän näet oli saanut todistuksen, että hän oli kelvollinen Jumalalle. Mutta ilman uskoa on mahdotonta olla kelvollinen, sillä sen, joka tulee Jumalan luo, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” (Hepr. 11:5-6)

Jotain tällaista tarkoittaa elävä usko, joka on juurtunut uskon antajaan Jeesukseen Kristukseen. Se elää uskosta – mitään muuta se ei kaipaa lämmikkeeksi. Uskosta on tullut elämä; elämä on uskoa.

Hanokin elämä on meille kuva uskon ylivertaisuudesta. Hanok eli pidempään kuin kukaan meistä. Hän eli julkisyntisessä maailmassa, jonka Jumala hävitti vedenpaisumuksella – vain Hanokin veriperillinen alenevassa polvessa Nooa perheineen jäi jäljelle.

Raamattu sanoo: ”Hanok vaelsi Jumalan yhteydessä. Sitten häntä ei enää ollut…” Siinä on tämän uskonsankarin elämän kuva. Jotain samanlaista minäkin janoan. Siinä on kaikki oleellinen. Ei ole turhia rönsyjä eikä niitä muita elämän valopilkkuja, joihin ihmismieli niin mieluusti takertuu. Ei etsinyt Hanok kunniaa omalle nimelleen, ei hän etsinyt kiitosta maailmalta, ihmisiltä eikä mistään ajallisesta. Hänelle riitti saada vaeltaa Jumalan yhteydessä – ja ”sitten häntä ei enää ollut…

Heprealaiskirjeen kirjoittaja asian ytimen oikein osuvasti sitten tiivistääkin:

”Mutta ilman uskoa on mahdotonta olla kelvollinen, sillä sen, joka tulee Jumalan luo, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät(Hepr. 11:6)

Ei ole tarvetta suurempaan dramatiikkaan. Voisiko meidän uskomme olla samanlainen luja luottamus Jumalaan, mitä oli Hanokin usko? Hän eli uskoaan todeksi, sillä hän vaelsi Jumalan yhteydessä. Hän ei pyytänyt sen enempää, mutta sai kaiken:

Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet pois.”

Sokean usko

Tahdon vielä toisella esimerkillä houkutella sinua etsimään elävää elämän sisältöä uskosta Herraan Jeesukseen. Esimerkki Hanokista kertoi meille elävän uskon riittävyydestä koko elämämme tarpeisiin.

Usko Kristukseen on riittävä ilman, että se tarvitsee tuekseen ulkoisia apuvälineitä, kuten niitä jo mainittuja kiitoksia tai ajallisia siunauksia, joiden perässä yhä useampi uskolleen sokeutunut tänäkin päivänä juoksee. He kulkevat etsimässä kokemusta, sensaatiota tai ihan vain helposta omaan arkeen uskon nimissä. Ikävä kyllä he tällöin tukeutuvat johonkin muuhun kuin Jumalan antamaan puhtaaseen uskon lahjaan.St_John_of_the_Cross

Esimerkkini tapailee 1500-luvun loppupuolella vaikuttaneen Pyhän Ristin Johanneksen tekstiä kirjasta ”Ascent of Mount Carmel”. Teksti on luvusta, jossa Johannes kuvaa puhtaan uskon merkitystä ja sitä, miten me monesti teemme elämästämme vain vaikeampaa, kun uskon sijaan tukeudumme ajallisiin havaintoihin tai apuvälineisiin. Ristin Johannes vertaa puhdasta uskoa luottamukseen, joka sokealla ihmisellä on opastajaansa tai taluttajaansa.

Usko on kuin vaeltaisi pimeässä, mutta ilman pelkoa ja hapuilua. Ajattelepa sokeaa ihmistä ja hänen saattajaansa. Kun sokea luottaa täysin saattajaan, hän pääsee varmasti perille ilman, että hän näkee eteensä tai edes tietää mistä hänen tiensä kulkee. Hänen on yksinkertaisesti luotettava siihen, että saattaja taluttaa hänet turvallista reittiä pitkin perille. Mitä täydellisemmin hän luottaa saattajaansa, sitä helpompi saattajan on häntä kuljettaa matkan varrella.

Jos taas sokea kuvittelee näkevänsä tai sitten hän alkaa luottaa siihen, mitä hän haistaa tai kuulee, häntä on vaikeampi saattajan viedä ’pimeän’ läpi perille. Sokea estelee, hapuilee askelta, kyselee, etsii varmistusta ja jopa kieltäytyy ottamasta askeleita, koska hän luottaa enemmän omiin puutteellisiin havaintoihinsa kuin saattajaan. Matkan teko hidastuu ja pahimmillaan estyy, jos saattaja ei saa kuljettaa sokeaa siihen suuntaa, minkä hän tietää parhaaksi.

Tämä on kuva uskosta. Usko Herraan Jeesukseen on kuin tuo saattaja. Se vie ihmisen perille ja se vie hänet perille sellaista reittiä, minkä Herra tuntee ja tietää paljon paremmin kuin me talutettavat. Mutta siinä missä me luotamme omaan järkeemme, havaintoihin, tunteisiin, tms. matkan teko käy vain vaikeammaksi. Luottaminen muihin havaintoihin tai avuihin ovat vain hidaste matkalla kohti uskon antajaa ja päämäärää Herraa Jeesusta.

Yhteenveto

Herra kutsuu meidät antautumaan hänen ’talutukseensa’ ja luottamaan elämämme uskossa hänelle. Sitä tarkoittaa elävä usko. Se on puhtaimmillaan uskoa Herraan Jeesukseen, joka ei tukeudu ihmisiin, kiitokseen, aineelliseen hyvää tms. Se on myös uskoa, joka ei tukahdu pettymykseen, jota elämä ja ihmiset tarjoilevat matkan varrella kyllä aivan riittämiin.

Elävä usko on luottamussuhde Jeesukseen Kristukseen, joka ei välitä elämän taustaäänistä, tuoksuista tai valonpilkahduksista. Se on uskoa, joka antaa taluttajan viedä, vaikka omat ’aistimukset’ ja järkeily sanoisin jotain aivan muuta.

”Mutta ilman uskoa on mahdotonta olla kelvollinen, sillä sen, joka tulee Jumalan luo, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät (Hepr. 11:6)

Elävä usko (Luuk. 14:26) tarkoittaa luottamista uskon antajaan ilman, että ihmisen itsensä tarvitsee olla jatkuvasti tietoinen siitä, mihin Herra hänet vie. Se on johdattajan / saattajan rakastamista ja häneen luottamista. Se on kirjaimellisesti elämän kokoista uskoa, joka luottaa mieluummin kuin ymmärtää tai järkeilee. Se on menemistä sinne, minne Herra Jeesus johdattaa ja kutsuu.

Tämä usko on juurtunut Kristuksen persoonan tuntemiseen ja siihen, että luotamme hänelle elämän suunnan, oli näköpiirissä sitten mitä hyvänsä. Suurin vihollinen uskolle on se vanha väärä uskomus, että usko itsessään vapauttaa ihmisen kärsimyksestä tai tekee hänestä voitokkaan jo tässä elämässä.

Uskon lahja ei kuitenkaan ole sitä. Se on lopulta jotain samaa, mitä Hanokista kirjoitettiin. Se on sitä, että me annamme Jumalalle kaiken vallan. Loppujen lopuksi ainoa mainitsemisen arvoinen asia vaelluksestamme täällä ajassa on ”Hanok vaelsi Jumalan yhteydessä. Sitten häntä ei enää ollut.

Hanok vaelsi Jumalan yhteydessä; hän uskoi koko elämänsä Herran käsiin, hän antoi ’saattajansa’ taluttaa häntä ja pääsi voittajana perille. Ei ollut merkitystä sillä, miltä matkalla näytti, mitä siellä tapahtui tai miltä Hanokista tuntui. Hanok vaelsi Jumalan yhteydessä ja sitten häntä ei enää ollut.

Kuka on tänään sinun ’saattajasi’? Kenen sallit itseäsi taluttavan? Uskallatko sulkea silmäsi omien päätelmien edessä? Uskallatko katsoa näkyvän tuolle puolen, sulkea silmät ja antaa Herran viedä?

Elävä usko Kristukseen on ihmisen suurin aarre. Mutta laulamisesta me lähdimme liikkeelle ja laulamiseen siten myös lopetamme. Kysynkin sinulta omaa arviotasi vanhaan kansan viisauteen. Jos katsot elämääsi ja arvioit sitä Herrasi edessä, miltä kuulostaa ”sinun elämäsi laulut” -eli ” kenen leipää sinä syöt”?

Pohdittavaa

Kenen leipää syöt?
Luotatko Herraan Jeesukseen ’saattajana’ vai hapuiletko mieluusti toisaalle?