Tänään kerron jotain ’ohuesta paikasta’ ja ’käpälälaudasta’ – toisin sanoen puhutaan Jumalan pyhyyden kohtaamisesta. Jumala ei rajoita pyhyyttään, mutta me ihmiset rajoitamme sen kokemista. Etsimme keidashetkiä ’elävän veden ääressä’, vaikka Herra Jeesus tahtoisi meidän ymmärtävän, että koko elämämme hänen yhteydessä on yksi suuri keidashetki. Hän kutsuu meitä elämään elävän veden äärellä – eli ohuella paikalla.

Kelttiläisessä hengellisyydessä on sanonta ’thin place’, eli ’ohut paikka’. Termi on lähtöisin jo esikristilliseltä ajalta Irlannin mailta. Sillä tarkoitetaan paikkaa, jossa maa ja taivas kohtaavat. Oikeastaan se ei ole paikka; se on pikemminkin hetki, kun maan ja taivaan välinen raja häviää ja Jumala tuntuu olevan aivan erityisen lähellä ihmistä.

Ohuella paikalla raja maan ja taivaan välillä on todella ohuen ohut ja on kuin tuon rajan ylittäminen tuolloin on erityisen helppoa. Se on hetki, jossa Jumala astuu erityisen voimakkaasti läsnä olevaksi meidän maallisessa maailmassamme. Ei niin kuin Jumala ei olisi läsnä jatkuvasti keskellämme, mutta ohuella paikalla me ihmiset koemme hänen läsnäolonsa tavallista voimakkaammin.

”Ohuella paikalla” inhimillinen ja taivaallinen kohtaavat. Ja tässä erityisessä hetkessä tapahtuu aina jotain merkittävää. Se on hetki, jossa kohtaat Kristuksen. Se on hetki, jossa Kristus kysyy sinulta saman kysymyksen, minkä hän kysyi evankeliumin sivuilla sokealta mieheltä:

”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” (Mark. 10:51; Luuk. 18:41)

Kun kuulet tuon kysymyksen omalla kohdallasi, silloin olet ”ohuella paikalla” ja saat kokea ’kairos’-hetken todellisuuden, se on hetki, jolloin Jeesus asettuu erityisellä tavalla sydämeesi asumaan ja koskettaa parantavalla rakkaudellaan.

’Kairos’-hetki tai -aika ei ole määrämittaista aikaa, kuten kellon osoittama ’kronos’-aika. ’Kairos’-aikaa ei mitata määrässä, vaan laadussa. Kun ’kairos’-ajan viisari nytkähtää seuraavaan aikaan, se on siirtymä elämän laadussa uuteen aikaan.

Pyhän kohtaamisessa on aina läsnä enemmän kuin vain paikalla näkyvät ihmiset. Ne ovat tilanteita, joissa tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen ovat hyvin lähellä toisiaan.

Tällainen ’ohuen paikan’ hetki on yllättävä ja samalla odotettu. Otan esimerkiksi kaksi Vanhan testamentin tekstiä. Ensimmäinen teksti sivuaa profeetta Jesajan kutsua, kun taas toisessa tekstissä katsomme tehtävän siirtämistä profeetta Elialta profeetta Elisalle. Nyt tahdon kutsua sinut tulemaan näiden tekstien johdattelemana ”ohuelle paikalle” Jumalan puhutteluun ja kohtaamiseen.

Kertaan vielä. Ohuet paikat ovat kohtaamisia Jumalan kanssa, jolloin seinät taivaallisen ja maan välillä ovat ohuttakin ohuemmat. Tällöin tuonpuoleinen tuntuu olevan lähempänä kuin tavallisesti. Ihmisinä me koemme nuo hetket tietty jokainen omalla tavallamme.

Yhdistävä tekijä eri ihmisten kohtaamisen kokemusten välillä on kuitenkin siinä, että tuolloin koemme Taivaan valtakunnan tulleen erityisen lähelle ja voimme sanoa profeetta Jesajan tekstin sanoin ”minä näin Herran”.

Ohuelta paikalta käpälälautaan

Me kaikki kaipaamme Pyhän kosketusta. Se on hetki, jossa Jumalan kirkkaus ja pyhyys koskettaa arkista ja alhaista ihmistä. Tällä kosketuksella en tarkoita tunnekokemusta tai ohikiitävää hetkeä. Tarkoitan sillä hetkeä – vaikkapa vähän pidempääkin – jossa, Jumala saa tulla koskettamaan elämäämme. Hän saa siis tulla lähelle luvan kanssa, tarttua meihin ja koko elämäämme ja luoda uutta meissä.

Se on hetki, jolloin ihminen tulee ”pyhän koskettamaksi”. Siinä Jumala pesee omansa puhtaaksi, virkistää ja virvoittaa hänet. Se on hetki, kun ihminen ymmärtää matkaavansa yhdessä Jumalan kanssa, vaikka ympärillä riehuisi rajuilma. Pyhän kosketusta – ”ohutta paikkaa” – voi verrata myrskynsilmään. Se on hiljainen ja tyyni hetki myrskyn keskellä. Siinä voi nähdä myrskyn edessä ja takana, mutta sillä ei ole otetta häneen, joka lepää myrskyn silmässä. Tämä on ”ohut paikka”, jonne Herra Jeesus tuo omansa. Hän tahtoo näyttää olevansa alati uskollinen levon ja tyynen Herra sielläkin, missä kuohuu.

Jumala tahtoo koskettaa meitä ja tulla lähelle. Ihmisen ei tarvitse odottaa muuta kuin ehkä itseään, sillä on niin, että yleensä Herra joutuu odottamaan meitä, jotta me vuorostamme olemme valmiit kohtaamaan hänet. Meillä on aina omat esteemme ja syymme olla antautumatta hänen eteensä ”ohuelle paikalle”.

Monesti riittää, että annamme pahalle periksi vain yhdelläkin elämän alueella. Se voi olla este meidän puoleltamme uskaltautua tulla kosketetuksi Jumalan pyhyydestä.

Pyhä Makarios Egyptiläinen (300 -391) vertaa sielumme ja tahtomme heikkoutta ja esteitä Jumalan kohtaamisessa osuvasti metsästäjän ansaan. Metsästäjän ansan idea ei ole siinä, että eläin pitää saada kokonaan ansan sisälle, vaan riittää, että eläin jää jostain ruumiin osasta kiinni ansaan. Sen jälkeen on vain ajan kysymys, milloin metsämies tulee katsomaan ansojaan ja eläimestä tulee sen jälkeen kokonaan hänen ’omaisuuttaan’ – kuollut eläin. Tästä muistuttaa myös psalmisti:

”Verkon he virittivät minun askelteni tielle, painoivat minun sieluni maahan, kaivoivat eteeni kuopan, mutta itse he siihen suistuivat. ” (Ps. 57:7)

Kalallekin riittää, että se tarttuu suusta koukkuun – ei siihen koko kalan tarvitse tarttua. Vielä parempi esimerkki löytyy ovelaakin ovelamman ketun metsästyksestä. Suomessakin ketun metsästyksessä käytettiin pitkään ’käpälälautaa’. Kettu jopa kuvittelee olevansa ’ansaa’ ovelampi, kun se hyppää nappaamaan syöttiä. Mutta kuinka käykään; riittää, että kettu jää roikkumaan käpälälaudasta edes toisella tassulla ja se on menettänyt pelin, ellei se sitten saa purtua jalkaansa poikki.

Metsästäjän taitavasti laatimalle ansalle siis riittää, että se saa edes osan saaliista kiinni – siihen ei tarvita koko eläintä. Sama ajatus koskettaa meitä ihmisiä; ei synnin tai pelon tarvitse kietoa sisäänsä koko ihmistä tai vangita pauloihinsa hänen koko elämäänsä. Riittää, että se saa hyvän otteen jostain kohtaa ja näin se riistää ihmisen vapauden. Se erottaa meidät Jumalan pyhyyden kohtaamisesta tässä ajassa – emme joudakaan ”ohuelle paikalle”, kun olemme kiinni jossain muualla.

Periaatteessa jokainen on valmis ja halukas kohtaamaan Jumalan pyhyyden elämässään. Uskon, että harvassa ovat he, jotka tieten tahtoen sanovat, etteivät he tahdo tulla Jumalan koskettamiksi. Esteenä sille, että Herra Jeesus voisi tarttua elämäämme, onkin usein vain se, että me olemme kiinnittyneet johonkin – niin kuin kettu käpälälautaan – tai jokin elämässämme on niin tärkeää, että emme suostu vain päästämään siitä irti.

Kenellä se jokin on asia, jota me kutsumme yleisesti synniksi, mutta yhtä lailla se voi jokin sellainen asia, joka ei ole yleisesti synniksi mielletty. Synniksi nämä esteet kuitenkin tulevat sillä hetkellä, kun ne erottavat meidät Jumalasta tai tekevät meistä haluttomia kulkemaan eteenpäin hänen pyhyytensä tiellä.

Nyt me olemme käyneet läpi kaksi kuvaa. Unelman Jumalan kohtaamisesta ’ohuella paikalla’ ja esteen unelman toteutumiselle joka päiväisessä arjessa – ’käpälälaudan’. Katsotaanpa nyt, mitä ne olivat käytännössä kahden profeetan elämässä.

Jesajan profeetan kutsumus

Ensimmäisessä tekstiämme Jesaja kohtaa yhden elämänsä kantavista kokemuksista olla ”ohuella paikalla”. Se on sitaatti Jesajan tutusta kutsumusnäystä (Jes. 6). Kutsun ensimmäisessä osassa (Jes. 6:1-8) profeetta vakuuttuu tehtävästään. Luvun loppuosassa Herra evästää profeetan tehtävään ja lähettää hänet (Jes. 6:9-13).

Kutsumusnäky on koko luvun mittainen, mutta tässä siteeraan siitä vain ensimmäisen jakeen – tai tarkemmin vain puolet jakeesta, koska siinä on sanottu jo kaikki oleellinen aiheemme kannalta.

”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin.” (Jes. 6:1)

Nämä ovat sanat, joilla aloitetaan Jesajan kutsumusnäky. En jatka kutsumusnäkyä tätä pidemmälle, koska mielestäni juuri tässä on se osa tekstiä, joka lähes aina ohitetaan huomiotta. Kiirehdimme silmät hehkuen lukemaan Jumalan ja Jesajan kohtaamista ja ihailemaan Jesajan kokemaa ihmeellistä kutsua ”ohuella paikalla”. Silti jo tämä jae kertoo kaiken oleellisen ”ohuen paikan ihmeestä” ja siitä, minkä käpälälaudan Herra poisti Jesajan elämästä, jotta hän oli valmis tulemaan.

Jesajan kutsumusnäky on helppo ajoittaa, koska Jesaja kertoi sen annetun kuningas Ussian kuolinvuotena (740 eKr.) (Jes. 6:1a). Se oli käänteentekevä hetki hänen profeetanvirkansa jatkon kannalta. Todennäköisesti hän oli ennenkin profetoinut, mutta epäilemättä tämä näky oli ratkaiseva hänen myöhemmän toimintansa kannalta. Tämä kohtaaminen ”ohuella paikalla” puhuu vahvasti Jumalan pyhyydestä ja sen kokemisesta.

Pysähdyin kuitenkin tähän jakeeseen. Mielenkiintoista siinä on asioiden rinnastus: ”kuolinvuosi” ja ”minä näin Herran”.

”Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin.” (Jes. 6:1)

Toki kuolinvuoden mainitsemisessa oli kyse tapahtuman tarkasta ajoittamisesta. Kyse ei silti ole vain ’kronos’ -ajan mittaamisesta, vaan ennen kaikkea kyse on ’kairos’ -ajan muutoksesta. On kyse sopivasta ’kairos’-hetken muutoksesta, jotta Jesaja sai käydä ”ohueen paikkaan” Herran eteen kuulemaan kutsun.

Ymmärtääksemme ’kairos’-ajan käänteen, meidän pitää tutustua tarkemmin kuningas Ussiaan. Ussia (”Herra on minun väkevyyteni”) oli Juudan valtakunnan kymmenes kuningas, Amasjan poika. Hän tuli kuninkaaksi 16-vuotiaana ja hallitsi Jerusalemissa 52 vuotta (792-740 eKr.). Tästä ajasta hän hallitsi ensimmäiset 25 vuotta yhdessä isänsä Amasjan kanssa.

Ussia kuuluu siihen harvojen Juudan kuninkaiden joukkoon, josta Raamattu antaa hyvän todistuksen. Ussiasta tämä todistus ei tosin ole täysin varaukseton. Luetaanpa.

”Ussia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, aivan niin kuin hänen isänsä Amasja oli tehnyt. Niin kauan kuin Sakarja eli, Ussia palveli Jumalaa, sillä Sakarja ohjasi häntä jumalanpelkoon. Ja niin kauan kuin hän palveli Jumalaa, Jumala antoi hänen menestyä.” (2. Aik. 26:4-5)

Ussia oli Juudan valtakunnan voimakkaimpia ja mahtavimpia kuninkaita. Hän teki onnistuneita sotaretkiä ja palautti valtakunnalle takaisin edeltävien kuninkaiden aikana menetettyjä alueita. Hänen maineensa levisi aina Egyptiin asti, ja ammonilaiset maksoivat hänelle veroa (2. Aik. 26:6-15).

Ussian toimintaan näyttää vaikuttaneen ratkaisevasti profeetta Sakarja, jonka ’ansioksi’ Raamattu todistaa kuninkaan tehneen ”sitä, mikä on oikein Herran silmissä”. Menestys teki kuitenkin Ussian ylpeäksi. Ylpeys ilmeni siinä, että hän meni luvatta Herran temppeliin suitsuttamaan suitsutusalttarille, mikä oli luvallista ainoastaan papeille. Rangaistukseksi Herra antoi häneen puhjeta spitaalin, jota hän sairasti kuolemaansa asti (2. Aik. 26:6-21).

Jos tarkastelemme ’kronos’-aikaa niin Ussian ja Jesajan toimintakaudet ajoittuvat päällekkäin aikaisintaan vuodesta 767 eKr. alkaen, vaikkakin tekstin kutsumusnäky annettiin vasta Ussian kuoleman aikana 739 eKr.

Ussian kuolema oli tärkeä käänne historiallisesti myös toisella tapaa. Nimittäin vuonna 739 eKr. Assyrian kuningas Tiglath-Pileser III aloitti sotaretken länteen, mikä oli alku pohjoisen valtakunnan luhistumiselle.

Pohjoisen valtakunnan ’kairos’ -aika muuttui. Samoin muuttui Jesajan. Nimittäin Ussian kuninkuus oli monen hurskaan turva. Ussian kuninkuus merkitsi hyvinvointia ja menestystä, mutta kuningas oli myös moraalisen ja eettisen elämän ylläpitäjä. Ussia oli varmasti myös profeetta Jesajan mielen mukainen hallitsija, joten hän saattoi tukeutua kuninkaaseen.

Ussia oli Jesajan turva – yksi ’käpälälauta’, johon hän saattoi turvata sen sijaan, että hän olisi etsinyt turvaa Jumalasta. Ehkä Ussian hyvä kuninkuus antoi Jesajalle luvan ajatella, että hyvä voittaa valtakunnassa ilman hänen ponnistuksiaan, koska Ussia oli Jumalan mies. Jesaja luotti Ussiaan ja uskoi häneen. Jesajalla ei ollut syytä puuttua pieniin epäkohtiin, koska asiat olivat melko hyvin ’mallillaan’. Ussia oli täten Jesajan ’käpälälauta’ – este sille, että Jesaja olisi joutunut tarttumaan vastuuseen.

Tämä Jesajan kutsumusnäyn aloittava lyhyt lause – kertoo meille täten ’todellisen näyn hinnasta’. Se kertoo siitä hinnasta, joka maksettiin astumisesta ohuelle paikalle: ”minä näin Herran”. Ei ollut kuningas Ussian vika, että hänestä oli tullut ’ansanaru’ Jesajalle ja kansalle. Ussian piti siis poistua näyttämöltä, jotta Jesaja ja muut hurskaat uskalsivat ottaa oman paikkansa Jumalan edessä.

Meidän sielumme historia Jumalan kohtaamisten kanssa on usein sidoksissa menetyksiin; hetkiin, jolloin elämästämme kuolee pois ’sankarit’ – ja ne voivat olla asioita, asenteita, jne. Uudelleen ja uudelleen Jumalan täytyy siirtää ystäviämme, rakkaita ja asioita syrjään, jotta hän pääsee elämässämme niiden paikalle. Se ei tarkoita Ussian tapaan syrjään laittamista, vaan irti päästämistä käpälälaudoiksi tulleista asioista. Se on Jumalan armotyötä.

Jos siis Ussia oli este Jesajan liikkeellelähdölle, hänen hyvä hallintansa oli samoin este kansalle. Heidän tarvinnut pohtia omaa vastuutaan ja suhdettaan Herraan, koska Ussia hoiti sen heidän puolestaan…

Nyt oli tullut aika kohdata Jumala. Viimeinenkin este oli poistunut – Ussian lujan hallinnon myötä. Samoin poliittinen tilanne oli muuttunut siinä, että enää ei voinut luottaa omaan ylivertaisuuteen. Kävi kutsu ”ohueen paikkaan” – Jumalan kohtaamiseen.

Ja mikä oli oleellisinta Jesajan saapumisessa ”ohueen paikkaan”? Oliko se kaikki se näyttävyys tai ihmeelliset kokemukset? Tuskin – uskon, että kaikki oleellinen Jesajan kohtaamisesta ”ohuella paikalla” on sanottu siteeratun jakeen sanoissa ”minä näin Herran”. Sama on meidänkin kohtaamisissamme. Oleellisinta on kohdata Herra ja antaa hänen vaikuttaa meissä.

Elisan ote kirpoaa Eliasta

Katsotaanpa kahden toisen profeetan elämää. Toinen teksti kertoo profeetta Eliasta (2. Kun. 2:1-11), jonka elämän tässä vaiheessa ”ohut paikka” liittyy samaan hyvin ohueen hetkeen, jonka me kaikki kohtaamme vuorollaan oman aikamme lopulla. Oli tullut Elian aika siirtyä tästä ajasta ikuisuuteen – astua rajan yli Taivasten valtakunnan puolelle.

Tekstistä tekee kiintoisan se, että Elian ”ohut paikka” oli myös nuoren profeetanoppilas Elisan ”ohut paikka”. Hänelle tämä kohtaaminen tuonpuoleisen kanssa ei merkinnyt tämän loppua, vaan uuden aikakauden alkua – Elisan ’kairos’-aika oli tullut taitteeseen. Se merkitsi loppua profeetta Elian seuraamiselle ja alkua itsenäisyydelle Jumalan profeettana. Eli toisin sanoen se oli loppu Elian seuraamiselle ja alku Jumalan seuraamiselle. Luetaanpa teksti.

”Siihen aikaan, kun Herra aikoi ottaa Elian tuulispäässä ylös taivaaseen, Elia ja Elisa olivat lähdössä Gilgalista. Elia sanoi Elisalle: ”Jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut Beteliin.” Mutta Elisa vastasi: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.” Ja he menivät Beteliin.
Betelissä olevat profeetanoppilaat tulivat Elisan luo ja sanoivat hänelle: ”Tiedätkö, että Herra ottaa tänään mestarisi pois sinun pääsi ylitse?” Hän vastasi: ”Kyllä minä tiedän, olkaa vaiti.” Elia sanoi hänelle: ”Elisa, jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut Jerikoon.” Mutta hän vastasi: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.” Ja he tulivat Jerikoon.
Jerikossa olevat profeetanoppilaat tulivat Elisan luo ja sanoivat hänelle: ”Tiedätkö, että Herra ottaa tänään mestarisi pois sinun pääsi ylitse?” Hän vastasi: ”Kyllä minä tiedän, olkaa vaiti.” Elia sanoi hänelle: ”Jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut Jordanille.” Mutta hän vastasi: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.” Ja he lähtivät yhdessä.
Viisikymmentä miestä profeetanoppilaiden joukosta lähti myös, ja he jäivät seisomaan jonkin matkan päähän, kun taas nuo kaksi seisahtuivat Jordanin rannalle. Elia otti viittansa, kääri sen kokoon ja löi sillä vettä. Vesi jakautui kahtia, ja he kulkivat virran yli kuivaa myöten.
Kun he olivat tulleet yli, Elia sanoi Elisalle: ”Pyydä minua tekemään hyväksesi jotakin, ennen kuin minut otetaan pois luotasi.” Elisa sanoi: ”Tulkoon minulle kaksinkertainen osa sinun hengestäsi.” Elia vastasi: ”Vaikeitapa pyydät! Mutta jos näet, kuinka minut otetaan pois luotasi, niin se täytetään, mutta jollet näe, sitä ei täytetä.” Kun he näin kulkivat ja puhelivat, ilmestyivät äkkiä tuliset vaunut ja tuliset hevoset, jotka erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi tuulispäässä taivaaseen. ” (2. Kun. 2:1-11)

Tämä teksti kiinnittää huomiomme lähes poikkeuksetta vain tekstin loppuosaan Jordanin vastarannalla. Jos se olisi ainut oleellinen viesti, niin miksipä kirjoittaja olisi niin pitkästi kertonut matkasta. Matka kuvaa Elisan suhdetta oppilaana profeetta Eliaan. Se kertoo profeetta Elisan ’käpälälaudasta’. Jotta pääsemme tähän ajatukseen kiinni, palaamme hetken ajassa taakse päin Elisan kutsuun.

Profeetta Elisan kutsu on ensimmäisen kuningasten kirjan puolella (1. Kun. 19:19-21). Profeetta Elisan kutsu on lyhyt kertomus, missä Elia vahvistaa kutsun peittämällä Elisan viitallaan (1. Kun. 19:19-21). Se on ele, jolla myös kuninkaat osoittivat jatkajansa perimysjärjestyksessä. Elian aika ei ollut vielä astua syrjään, mutta Elisan aika oli lähteä Elian mukaan oppimaan.

Elisan kutsu palvelemaan – nopean laskutoimituksen perusteella – tapahtui jo vuosia ennen Elian taivaaseen ottamista. Uskoakseni Elisa ehti palvella ja seurata Eliaa ainakin reilut viisi vuotta (857 / 854 → 848). Se on aika, jolloin sitä ehtii kiintyä ja toisaalta myös tottua.

Nyt oltiin tultu siihen hetkeen, että mestarin oli aika astua pois estradilta ja oppipojan tuli uskaltautua mestarinsa paikalle. Tätä korostaa tekstissä profeetanoppilaiden Gilgalissa, Betelissä ja Jerikossa toistama kysymys:

”Tiedätkö, että Herra ottaa tänään mestarisi pois sinun pääsi ylitse?”

Kysymys viittaa siihen, että Elia ei enää olisi Elisan mestari ja hänen oppiaikansa Elian yhteydessä olisi loppuva. Elisa tiesi tämän, mutta ei kokenut olevansa valmis, minkä tähden hänen vastauksestaan paistaa pieni ärtymys:

”Kyllä minä tiedän, olkaa vaiti.”

Tämä toistui jokaisessa paikassa, missä Elia vieraili. Nämä paikat olivat pyhättöjä ja profeettakoulujen kaupunkeja. Toinen asia, mikä toistui jokaisella paikkakunnalla aina Jordanille oli Elian pyyntö tai käsky Elisalle:

”Jää sinä tänne, sillä Herra on lähettänyt minut…”

Elia toisti nämä sanat jokaisessa paikassa: Gilgal, Betel ja Jeriko. Silti hän löysi Elisan seurastaan vielä neljännellä paikalla Jordanin rannalla ja vieläpä vastarannallakin. Nimittäin Elisa vastasi Elian pyyntöön joka kerta samalla tavalla:

”Niin totta kuin Herra elää ja sinä itse elät, minä en jätä sinua.”

Elisa ei ollut valmis jättämään Eliaa. Hän seurasi Eliaa, mikä esti häntä astumassa kokoaikaisesti astumasta ”ohuelle paikalle”. Elian piti väistyä, jotta Elisa uskalsi astua omalle paikalleen. Pyhä mies Elia – mentori ja opettaja – oli Elisan ’käpälälauta’ eli este astua Jumalan hänelle valmistamalle paikalle. Elian piti väistyä, jotta Elisa uskalsi toimia.

Matkalla ’ohuen paikan’ elämään

Lopuksi tietty käännämme huomion omaan elämään. On aika katsoa omaan elämään; estääkö minua jokin astumasta ”ohuelle paikalle”? Kysymys kuuluu – mitä Jumalan pitää ottaa sinun ja minun elämästäni pois, jotta hän saa tilaa – ja me olemme valmiit luottamaan häneen? Mikä on minun ’käpälälautani’, joka estää minua tulemasta ’ohuelle paikalle’? Herra on läsnä, mutta miksi minä en ole valmis?

Minullakin on ollut asioita ja ihmisiä, jotka on pitänyt luovuttaa pois, jotta Jumala on saanut tilaa toimia. On rakenteita, johon turvaan. On ihmisiä, jotka ovat minulle tekosyy olla tarttumatta toimeen. He voivat olla ihmisiä, joissa roikun kiinni tai ihmisiä, jotka näen estävän minua astumasta esiin. Onneksi Herra vapauttaa meitä kaikesta tällaisesta – turhasta riippuvuudesta elämään ”ohuen paikan” -elämää Kristuksessa.

Uskon saman prosessin jatkuvan edelleen omassakin elämässäni. Niin helposti löydän itseni taas kerran roikkumasta jossain ’käpälälaudassa’, kun Herra tahtoisi viedä minua eteenpäin. Kiitos Jeesuksen Kristuksen, että hän jaksaa olla vapauttamasta meitä itsemme niin hanakasti sitovia ihmisiä ansalangoista ja ’käpälälaudoista’. Hän tekee taukoamatta työtä, jotta meissä säilyy tila hänelle.

Meidän sielumme historia Jumalan kohtaamisten kanssa on usein sidoksissa menetyksiin; hetkiin, jolloin elämästämme kuolee pois ’sankarit’. Uudelleen ja uudelleen Jumalan täytyy siirtää ystäviämme, rakkaita ja asioita syrjään, jotta hän pääsee elämässämme niiden paikalle. Tämä on Jumalan armotyötä.

Kenelle se merkitsee sitä, että hänen ’oppi-isänsä’ tai mestarinsa on aika siirtyä pois tästä ajasta tai ainakin toisaalle maantieteellisesti, jotta hän osaa antaa tilaa elämässään Herralle. Kenelle se on aikakauden muutos siinä, kun aika horjuttaa kestämättömiä rakenteita ja on tullut aika luoda uutta Kristus-kallion varaan.

Joskus ansalangan katkeaminen tarkoittaa sitä, että meidän omien rakenteiden ja tukirakennelmien on aika pettää ja hajota, jotta me löydämme itsemme etsimästä Jumalan tahtoa elämäämme. Pääseminen ansanarusta vapauttaa meidän elämään omaa elämäämme.

Joskus meidät riisutaan sairauden kautta. Joskus meitä riisutaan elämän koettelemuksissa. Ja olenpa tietoinen siitäkin, että joskus tuo tie vie täydellisen sielun mustan yön läpi ennen kuin ihminen sisäistää tarpeensa Jumalan kirkkauteen elämässään.

Jumalan sydämellesi laskema näky – toisin sanoen kutsu elää ’ohuella paikalla’ – on tavallaan riippuvainen sinun luonteesi laadusta. Luonteen laatu määrittelee sen, että tahdonko totuuden ja Jumalan tahdon edes ilmestyvän elämässäni. Ennen kuin minä voin sanoa Jesajan tavoin ”minä näin Herran”, pitää tapahtua sisäisessä maailmassani jotain, joka mukautuu Jumalan kirkkauden.

Se tarkoittaa meidän elämässämme ehdotonta – tosin helppoa ja yksinkertaista – arvojärjestystä. Siinä ykkössija kuuluu Jumalalle, toinen sija kuuluu samoin hänelle ja niin kuuluu myös kolmas jne. Lopputuloksena on elämä, jossa ei ole sellaista osa-aluetta, joka ei kuuluisi Jumalalle. Ei siis enää ole mitään asiaa eikä päätöstä, joka ei kuulu Herralle. Luettelo ei ole mikään järjestetty kieltäytymisten poissulkeva lista. Se on luettelo kaikista niistä elämän iloista, suruista, asioista ja asiattomuuksista, jotka kaikki kuuluvat Jumalalle.

Minusta on typerää tehdä näitä järjestettyjä luetteloita siitä, mikä on elämässä tärkeintä ja aloittaa ne sanalla Jumala tai Herra Jeesus. Jos me nimeämme hänet ykköseksi, niin tokihan silloin kaikki muu luetteloon päätyvä kuuluu yksin hänelle. Jos siis lokeroimme Jumalan sinne ykköspallille ajatuksena, että pidämme hänet tiukasti erillään kaikesta muusta, vaikkakin tärkeällä paikalla – sanomme hänelle, että ”olet kyllä tärkeä, mutta nämä muut asiat ovat minun asioitani.” Voimme tietty lokeroida asioita elämässämme, mutta eiköhän Jumalan tahdossa eläminen tarkoita sitä, että hän elää kaikissa elämämme lokeroissa.

Jos eristämme Jumalan vain yhdelle paikalle elämässämme, emme voi olettaa elävämme ’ohuella paikalla’ kuin siellä. Itsepäisesti lokeroimalla Herran jonnekin elämänalueelle, me ripustaudumme taas kerran ’käpälälautaan’ jos toiseenkin.

Olisiko hedelmällisempää viettää kaikki aika ”ohuella paikalla” kuin ’käpälälaudassa’? Jos taas elämämme tarttuu Jumalaan kaikessa, voimme olettaa kohtaavamme hänetkin siellä – siis muutenkin kuin tekemässä tilaa itselleen.

Pohdittavaa

Missä ovat minun ’käpälälautani’?
Voisinko tosiaan elää ”ohuella paikalla” mieluummin kuin vain piipahtaa siellä?