Adventin aikana me samaistumme Vanhan testamentin profeettojen ja hurskaiden messiasodotukseen, kun he odottivat hartaasti syntyväksi Vapahtajaa, kenet oli kirjoituksissa luvattu syntyväksi kansansa keskelle. Messiasodotus oli Jeesuksen syntymää edeltäneinä vuosikymmeninä käsinkosketeltavan vahvaa, kun alas painettu juutalainen kansa odotti Vapahtajaansa.

Adventin ajan odotus ei silti ole vainKristuksen syntymän odotuksen ajan muisteloa. Tämän päivän seurakunta elää näet sekin yhä odotuksessa. Me odotamme nimeltä tuntemamme messiaan – Jeesuksen Kristuksen – paluuta kunniassa ja kirkkaudessa.

Seurakunta elää näin odotuksessa tänäänkin. Seurakunta kärsivällisesti kilvoitellen odottaa Kristuksen tuloa. Tästä odotuksesta muistuttaa myös tämän kirkkopyhän teksti, jonka aihe on Kristuksen tuleminen kunniassaan aikojen lopulla.

Tästä puhuu myös toisen adventin nimitys ’adventus glorificationis’, jonka Eerik Sorolainen Postillassaan (1621) suomensi sanoilla ”Christuxen cunnialisesta tulemisesta”.

Me elämme odotuksessa. Jos siis ajanlaskumme alussa Vanhan testamentin seurakunta eli lupauksessa pelastuksen ajasta, elää Uuden testamentin seurakunta tänään samanlaisessa odotuksessa Jeesuksen toisen tulemisen edellä.

Kristuksen syntymäjuhla maalaa eteemme valoisan näkymän siihen, että Jumala todella vastasi kansansa odotukseen Vapahtajamme syntymässä. Tänään me katselemme sitä kerran tapahtuneena tosiasiana. Meille ensimmäisen joulun ihme on toteutunutta historiaa; se on täyttynyt profetia ja Jumalan lupaus.

Ensimmäisen joulun ihme puhuu täten Uuden testamentin seurakunnan toivon luonteesta Kristuksen toisen tulemuksen edellä. Siinä missä Vanhan testamentin hurskaiden odotus muuttui näkemiseksi Herramme syntymässä, siinä mekin saamme tänään uskossa omistaa toteutuneeksi myös lupauksen Kristuksen toisesta tulemisesta kunniassaan aikojen lopulla.

Seurakuntana me emme tänään vain odota, vaan me jo juhlimme ”Christuxen cunnialisen tulemisen” juhlaa varmuudella sen toteutumisesta.

Odottaminen ei ole tyhjiö

Toisen adventin raamatuntekstit puhuvat siis seurakunnan odotuksesta. Seurakunta elää varmassa toivossa Herransa toisesta tulemisesta. Vanhan testamentin pyhien tavoin mekään emme tiedä hetkeä, milloin vapautuksemme päivä koittaa. Tiedämme sen vain koittavan. Tästä syystä me elämme odotuksessa.

Odotus ei ole tyhjiö, eikä odottaminen merkitse ajan pysähtymistä tai liikkeen lakkaamista. Odottaminen ei merkitse pysähtymistä. Odottaminen ei tarkoita ajan kulumista itsestään niin, että elämä kulkisi ihmisen ohi tämän pysähdyttyä odottamaan. Odottaminen on elämää ja valintoja. Otetaanpa arkinen esimerkki.

Esimerkki odottamisesta

Ei ole kauaakaan, kun istuin täällä Kuopiossa hammaslääkärin vastaanoton odotushuoneessa. Saavuin odotushuoneeseen noin 9.20 ja odotukseni palkittiin noin 9.40, kun kuulin nimeni huudettavan ja sain siirtyä hoitohuoneeseen.

Mutta mitä tapahtui tuon reilun15 minuutin aikana? Pysähtyikö maailma tai vaivuinko syvään talviuneen odotuksen ajaksi? Ei, kyllä minä olin valveilla koko ajan, vaikka pienet unet olisi varmaan tehneet ihan hyvää. Nukkuminen odotushuoneessa ei nyt vain kuulu odottamisen luonteeseen. Siinä pitää olla valpas, koska et voi tietää, milloin sinun nimesi kuuluu jonkin oven pielestä huudettavan.

Mutta eipä se odottaminen ollut pelkkää kuuntelemiseen keskittymistä ja valppaana jokaiseen ääneen reagointiakaan. Taisin siinä odottaessa riisua ulkovaatteet, käydä WC:ssä, vastata sähköpostiin ja kirjoittaa tekstiviestin sekä taisinpa napata yhden Pokemoninkin. Samalla seurasin muita ihmisiä ja mietin itsekseni, että mitähän he tekevät työkseen ja millaisesta elämäntilanteesta he ovat saapuneet tähän odotushuoneeseen matkaamaan ohikiitävän hetken elämää kanssani.

Mutta odottaminen ei ollut pelkkää ’ajantappamista’, koska odotuksessa pitää olla silti valpas, ettei se, mitä odottaa vain mene ohi.

Kulunut vartti odotushuoneessa oli myös suurten päätösten aikaa. Ensinnäkin olin päättänyt saapua hyvissä ajoin odottamaan. Ja kun siinä odotin ja huomasin minulle etukäteen ilmoitetun ’aikani koittaneen’, aloin kohta hermostuneesti hypistellä paperia ja tarkistaa, että olin oikeaan aikaan ja oikeana päivänä liikkeellä. Ja kun oltiin peräti viidellä minuutilla ylitetty se aika, jolloin odotin vuoroni koittavan, alkoi mieleen nousta epäilykset siitä, että jospa vastaanottoaikani on peruttu, lääkäri on estynyt tms. Ehdinpä jopa harkita, että pitäisikö käydä koputtelemassa ovea tai palata infoon… Tein kuitenkin lujan päätöksen odottaa ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy parhain päin. Niin minä odotin. Ja niin kestävyyteni odotuksessa palkittiin. Minun vuoroni koitti ja hammaskin tuli paikatuksi vielä etuajassa.

Odottaminen on…

Tämä arkinen esimerkki riittäköön avaamaan odottamisen luonnetta. Odottaminen on siis aktiivista elämää. Se on tietoisuutta siitä, mitä odotetaan ja ojentautumista odotuksen mukaisesti. Se on valppautta, valvomista ja hereillä olemista. Se on myös lujuutta silloin, kun olosuhteet horjuttavat mieltä odotuksessa.

Odottaminen tarvitsee valvomisen lisäksi myös kestävyyttä. Se on luja päätös pysyä kiinni odotuksessa, vaikka olisit kuinka kiusattu antamaan periksi.

Odottaminen edellyttää paitsi kestävyyttä, se tarvitsee tuekseen myös rohkeutta ja uskallusta luottaa siihen lupaukseen, minkä toteutumista odotat.

Oleellisin asia odottamisessa ei ole ’tyylipisteet’ – siis se, miten odotetaan, vaan pääseminen maaliin – eli kestävyys loppuun saakka. Jos vaikka taivallat pitkää matkaa päästäksesi jonain päivänä perille, tärkeintä on kestää matka loppuun saakka. Päämäärään verrattuna matkan teon tyylikkyys on sivuseikka. Puhdas suoritus ja tyyli ei lohduta, jos matkamies uupuu kesken matkan.

Sama pätee esimerkiksi jonottamisessa; jos jätät jonon ennen vuoroasi, et hyötynyt jonottamisesta mitään, vaikka olisit luovuttamiseen saakka jonottanut kuinka taidollisesti ja tunnollisesti tahansa. Jonotus ei palkitse luovuttajaa.

Lyhyesti sanottuna odottaminen ei ole passiivista, vaan se on valppautta ja kestävyyttä arjen elämän keskellä. Se on ojentautumista lupauksen mukaan arkisen elämänvaelluksen keskellä. Se on myös sitoutumista odottamaan, vaikka elämän raskaus tai ehkä keveyskin houkuttelisi luopumaan odotuksesta kesken leikin.

Kristuksen paluun odotus

Adventin aika on omistettu odotukselle; siitä muistuttaa paitsi kirkkopyhät, myös lasten joulukalenterit. Adventti muistuttaa meitä siitä, että me elämme joka hetki Kristuksen toisen tulemisen odotuksessa.

Tämän adventin tekstit herättävät meidät erityisesti arvioimaan, onko odotuksemme kestävää valvomista vai olemmeko kenties vaarassa uinahtaa tai luovuttaa kesken odotuksen. Olemmeko siis valmiit, kun Herramme saapuu?

Heprealaiskirjeen 10. luvun lopun teksti on otsikoitu ”Olkaa uskossanne kestäviä”. Kehotus on todellinen, etenkin kun kirje on kirjoitettu ankarasti vainotulle seurakunnalle.

Kirjeen alkuperäiset vastaanottajat todennäköisesti elivät keisari Neron aikaisten vainojen keskellä vuosina 64–70 (Hepr. 10:19-39). Rooman kaupungin ympäristöön rajoittuneet Neron vainot olivat kuitenkin vasta alkusoitto laajemmille vainoille, mitä seurasi pian näiden vainojen jälkeen useamman sukupolven ajan.

Kestävyys vainoissa yksin Kristuksen voimassa.

Kestävyys vainoissa yksin Kristuksen voimassa.

Vainojen keskellä houkutus luovuttaa – lopettaa leikki kesken – oli melkoinen. Kristuksen paluun uskollinen odottaminen näet palkittiin tuossa maailmassa pilkan, vainon, kidutuksen ja kuoleman ’lahjoin’. Vainottujen tilanteessa sanalla ’kestävyys’ oli täten jokseenkin suurempi painoarvo kuin meille.

Heille kestävyys uskossa ja odotuksessa ei ollut pelkkä ’mielentila’, vaan se oli jokapäiväiseen elämään vaikuttava päätös. Kestävyys elävässä uskossa ja odotuksessa oli samaan aikaan päätös asettaa oma ja rakkaidensa ajallinen elämä uhatuksi.

Uskon hinta oli kallis meidän maksamaamme hintaan verrattuna, mutta silti kestävä odotus oli maallisten uhrausten arvoinen. Ehkä näiden vainottujen sisarten ja veljien kestävyys antaa meillekin perspektiiviä siitä, miten arvokkaasta lahjasta me Kristuksen paluun odottamisessa puhumme. Luetaanpa miten kirjeen kirjoittaja vainottuja ystäviämme tekstissä kehottaa.

Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut. Onhan sanottu näin:
– Vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa, niin tulee se, jonka on määrä tulla, eikä hän viivyttele.
Kun vanhurskas palvelijani uskoo, hän saa elää, mutta jos hän luopuu, en häntä hyväksy. Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” (Hepr. 10:35-39)

Kirjoittaja tähdentää, että odottaminen ei ole turhaa, koska jokainen, joka säilyttää uskonsa on saava omakseen ”runsaan palkinnon”. Tuo palkinto ei ole palkinto ansion mukaan; se ei ole myöskään palkinto, joka otetaan haltuun tyylipisteillä. Se on yksinkertaisesti palkinto sille, joka ahdistuksesta huolimatta vaikka ontuen pysyy kestävänä radalla loppuun saakka.

Palkinto on Jumalan lupauksessa ja se on täten takuuvarma jokaiselle uskossaan kestävälle ’odottajalle’. Tämän palkinnon edellä meitä – olemme sitten vainottuja tai emme – kehotetaan olemaan kestävät uskossamme.

Kirjoittaja korostaa, ettei nyt ole aika luopua uskosta. Uskovien tulee pitää kiinni alkuaikojen täydellisestä varmuudesta, sillä lupaus täyttyy hyvin pian. Kristus tulee pian antamaan ’odottajille’ lupaamansa kirkkauden.

”Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne

Huomasitko, että heprealaiskirjeen tekstissä oli paitsi kehotus kestävyyteen uskossa, niin siihen oli annettu myös ’vinkki’ siitä, miten kestävyyttä uskossa ja odotuksessa vaalitaan?

Siinä toki sanottiin, että ”kestävyys on teille tarpeen”, mutta kestävyys ei kuitenkaan ole uskossa ’odottajan’ ainoa tuki ja turva. Jos näin olisi, luulisin, että meitä uskossamme kestäviä olisi sangen vähän.

Itse olen kestävyysurheilija – ja tiedän kuuluvani niihin ihmisiin, jotka kykenevät tahdon voimalla puskemaan kappaleen matkaa eteenpäin, vaikka kaikki voimavarat olisi jo käytetty. Tiedän kuitenkin myös sen, etteivät kaikki ihmiset ole tässä suhteessa kaltaisiani – ja hyvä niin. Tiedän myös sen, että itsekurilla toki mennään kappaleen matkaa, mutta ennemmin tai myöhemmin tulee noutaja kurinalaisellekin.

Pelkkä mielen lujuus tai tahdon kestävyys ei kanna loppuun saakka, jos matka on kyllin pitkä. Herran tulemisen odotuksen tueksi tarvitaan siis myös jotain muuta – jotain kestävyyden tueksi, mutta mitä se on?

Vastaus on tekstin aloittavassa lauseessa: ”Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne,” tai ”uskallustanne”, niin kuin vanhempi kirkkoraamattu kääntää. Useat englanninkieliset käännökset käyttävät ”rohkeuttanne” sanan kohdalla sanaa ”confidence” – luottamus.

Alkuperäinen kreikankielen sana on ”parrēsía”. Se tarkoittaa ”rohkeus, uskallus, luottamus, julkisuus, avoimuus”. Sana merkitsee kaiken sanomista, siten myös rohkeutta sanoa mielipiteensä, tuoda julki tahtonsa. Siinä on viittaus avoimeen puheeseen mitään kiertelemättä. ”Parrēsía” on myös vastakohta pelolle ja arkuudelle.

Lähtökohtaisesti ”parrēsía” on se jokin, jota ei tule heittää pois, koska siinä on perusta Kristuksen paluun odottajan kestävyydelle – elää hän sitten vainottuna tai ei. Mikä siis on tuon ’rohkeuden’, ’uskalluksen’ ja ’luottamuksen’ perusta?

Se ei löydy ihmisestä itsestä, vaan tämä ’uskallus’ ja ’luottamus’ nojaa johonkin suurempaan. Se kumpuaa’jostain sellaisesta’, mistä puhuminen ja sen julkituominen rohkaisee uskovaa elämään siihen luottaen, vaikka olosuhteet olisivat häntä vastaan.

Uskon, että kirjoittaja viittaa tekstissä tällä lukijoiden entuudestaan tuntemalla ’rohkeudella’ jakeeseen, missä hän puhui ”parrēsía” -uskalluksesta jo aiemmin samassa luvussa:

”Meillä on siis, veljet, rohkea luottamus siihen, että Jeesuksen veren kautta meillä on pääsy kaikkeinpyhimpään” (Hepr. 10:19)

Kestävyytemme odotuksessa ei siis perustu kotitekoiseen luottamukseen tai uhkarohkeuteen, vaan siihen tosiasiaan, että ”Jeesuksen veren kautta meillä on pääsy kaikkeinpyhimpään”. Kun me tätä luottamusta julistamme toinen toisillemme ja kuulemme sen ja edelleen sitä viljelemme huulillamme, se on kestävyydeksi meille meidän odotuksessamme. Me elämme Jumalan lupauksesta, mikä on rohkean luottamuksemme perusta.

Uskomme ja odotuksemme kestävyys on Kristuksen ristintyön varassa – me emme odota täällä arkuudessa, vaan elämmevalmistetussa yhteydessä Herramme kanssa. Hän on meidän uskalluksemme. Hän on se, kenestä me täällä ’ajan odotushuoneessa’ puhumme ja kenen nimessä elämme. Häntä me odotamme ja yksin hänessä on rohkeutemme ja kestävyytemme.

Elä odotuksen aikaa uskalluksella

Tämän sunnuntain kutsu on elää Herramme toisen tulemuksen odotuksessa rohkein mielin ja uskalluksella. Se, mikä vielä odottaa tulemistaan, on jo vahvistettu ”Jeesuksen veren kautta”.

Kestävä usko on ankkuroitu Jumalan sanan voimaan – sen tuntemiseen, siitä elämiseen ja sen rohkeasti julkituomiseen. Se on rohkeaa uskoa, joka ei häpeä – eikä pelkää koetuksessa.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja puhuu tekstimme lopussa juuri tästä uskosta. Hän tietää luottamuksen Kristukseen kantavan, joten hän maalaa uskalluksella eteemme kuvan meistä voittajien joukkona. Hän kirjoittaa:

Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.(Hepr. 10:39)

Me ”emme heitä pois uskallustamme”, vaan Jumalan evankeliumin voimasta saamme osoittautua kestäviksi odotuksessa. Me olemme heitä, ketkä puhuvat uskalluksella Jeesuksen Kristuksen voitosta. Emme halua vaieta, koska Jumalan meihin laittama ”rohkea uskallus” on puhua Kristuksen kuninkuudesta ja herruudesta.

Se, että me julistamme ylösnoussutta Kuningasta Jeesusta Kristusta, on uskomme kestävyyden tae täällä ajassa odotuksen aikana. Suun rohkea todistus Kristuksen veren voimasta saa sydämen sykkimään ja antaa kestävyyttä meille täällä ajan ’odotushuoneessa’.

Voimme toki valita vaieta, puuhata jotain muuta tai odottaa vain hiljaa ajan kulumista, mutta jos tahdomme pelata ’odotusajan’ varman päälle, on meidän syytä laittaa koko ”parrēsía”-luottamuksemme Jeesukseen Kristukseen. Ja kuka tietää, kuinka tuoreena ja elävänä uskomme säilyykään, jos vielä samalla rohkeudella julistammepäivin ja öin toinen toisillemme rohkeudeksi Jumalan ilmestymisen juhlapäivää.

”- Vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa, niin tulee se, jonka on määrä tulla, eikä hän viivyttele.” (Hepr. 10:37a)

Ole siunattu, ystäväni. Älkäämme heittäkö pois rohkeuttamme, vaan olkaamme kestävät uskossa.

Pohdittavaa

Mistä rohkeus uskoa ja kestää odotuksessa kumpuaa?
Ihmisestäkö tahi evankeliumista?