Jossain hengellisissä piireissä kielenkäyttöön on vakiintunut sananparsi ”Herran haltuun”. Se on löytänyt paikkansa pääasiassa tervehdys ja toivotus käyttöön. Siitä on tullut lausahdus jokapäiväiseen ja laajempaan käyttöön, mutta ikävä kyllä sellaisena on menettänyt melkoisesti syvyyttään.

Toki ”Herran haltuun” muistuttaa edelleen luottamisesta, mikä on välillä kovin vaikeaa ihmiselle – uskovallekin. Saatamme kyllä jakaa rukouksessa ja muutenkin asioita Herralle, mutta niistä irti päästäminen on vaikeaa. Vaikeus on siinä, että kaiken saa viime kädessä jättää suurempiin käsiin – eli Herran haltuun. Tällöin ihminen joutuu päästämän itse puolestaan irti ja hänen pitää antaa asian vain olla, koska se on hyvästi ”Herran hallussa”.

Herran haltuun Derbessä

Herran haltuun jättämisestä puhutaan Apostolien teoissa Paavalin ja Barnabaan ensimmäisen lähetysmatkan yhteydessä, kun he päättivät työnsä Derbessä ja päättivät palata Lystran ja Ikonionin kautta Antiokiaan.

Tekstissä ”Herran haltuun jättäminen” saa mielestäni mitä syvimmän merkityksen, kun huomioi tilanteen, missä se mainitaan. Se on vahvaa puhetta luottamuksesta ja irti päästämisestä. Luetaanpa.

”Julistettuaan evankeliumia siinä kaupungissa ja tehtyään monia opetuslapsiksi apostolit palasivat Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan. He vahvistivat opetuslapsia, kehottivat heitä pysymään uskossa ja sanoivat: ”Monen ahdistuksen kautta meidän on mentävä sisälle Jumalan valtakuntaan.” Kun he olivat valinneet heille kuhunkin seurakuntaan vanhimmat, he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon nämä nyt uskoivat.” (Ap. t. 14:21-23)

Herran haltuun jättäminen ei ollut Paavalille ja Barnabaalle kevyt asia. Derbeen oli syntynyt heidän evankeliointi- ja opetustyönsä tuloksena seurakunta. Se oli mitä nuorin seurakunta, joka varmasti tarvitsi huolenpitoa ja tukea.

Apostolit tiesivät Derben kristittyjen uskon joutuvan edelleen ahtaalle heidän lähtönsä jälkeen Miten vaikea apostolien olikaan jättää seurakunta taakseen ja jatkaa matkaa, kun he tiesivät seurakunnan kohtaavan ”monia ahdistuksia”.

Paavali ja Barnabas olivat kuitenkin saaneet työnsä päätökseen ja oli tullut hyvästien aika. He eivät voineet jäädä kiinni seurakuntaan, koska heidän kutsunsa oli jatkaa eteenpäin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa luottaa nämä rakkaat ihmiset ”Herran haltuun” kaikesta huolimatta. Oli tullut aika lähteä jatkamaan eteenpäin, joten sana sanoo, että

”he rukoillen ja paastoten jättivät heidät Herran haltuun, johon nämä nyt uskoivat.”

Paavalin ja Barnabaan esimerkki ”Herran haltuun jättämisestä” ei jäänyt vain sananparren tai muodollisuuden tasolle. Se ei ollut heitteelle jättöä – ainakaan mitä tulee siihen, että he erkanivat rukoillen ja paastoten.

”Herran haltuun jättäminen” on siis pohjimmiltaan luottamista. Se aktualisoituu siinä, kun luotamme Herran kylliksi päästääksemme irti. Se on luottamista siihen, että Jumala on kykenevä pitämään huolen silloinkin, kun emme enää ole itse paikalla ’auttamassa’ Jumalaa. Tässä merkityksessä se on samalla myös irrottamista. Et voi jättää mitään tai ketään ”Herran haltuun”, jos et anna oman otteesi ensin kirvota.

Kuva uskosta, joka luottaa

”Herran haltuun jättäminen” ei ole vain asioiden tai toisten ihmisten luottamista Herralle. Kun Paavali ja Barnabas ”jättivät Herran haltuun” Derben kristityt, he todella tarkoittivat sitä, että Jumala kantaa heitä jopa ahdingon keskellä. Ei riittänyt, että apostolit jättivät seurakunnan ”Herran haltuun”, vaan Derben uskovien oli samoin uskaltauduttava jättämään oma elämänsä ”Herran haltuun” ahdingon edellä.

Jos he mielivät elää uskossaan kestävinä, heidän oli päästettävä irti ajallisesta ja luotettava yksin Jumalaan. Tässä merkityksessä ”Herran haltuun jättäminen” on kuva uskosta, joka uskaltaa päästää irti ajallisesta tukeutuakseen yksin Jumalaan.

Aamun henkilökohtaisissa hartaushetkessäni seuraan muutamaa hartauskirjaa, mutta jos aika antaa myöten luen mieluusti niiden lisäksi muutamien kirkkoisien puhekokoelmia. Yksi näistä puhekokoelmista on koottu Makarios Suuren (Egyptiläinen) laajasta tuotannosta.

Makarios Suuri sivuaa teksteissään ”Herran haltuun jättämistä” – tässä jälkimmäisessä merkityksessä. Hän puhuu ajallisesta irti päästämisestä kestävän uskon näkökulmasta. Referoin tähän muutaman hänen esimerkeistään.

Tulipalo

Ajatellaan, että jonkun talo tai pelto syttyy tuleen. Ihminen, joka tahtoo pelastaa itsensä, on valmis pakenemaan tulta niin pian kuin mahdollista ottamatta mitään mukaansa. Hän jättää taakseen kaiken ja on kiinnostunut vain säilyttämään elämänsä.

Jos taas ihminen on kiintynyt ajalliseen omaisuuteen tai ihan mihin tahansa, mitä hänen talossaan on, hän viivyttelee talossa ja yrittää ottaa mukaan kaiken sen arvokkaan, mihin hän on kiintynyt. Ja pahimmallaan hän viipyy talossa niin pitkään, että tuli saa hänet saaliikseen. Hän kadottaa elämänsä, koska ei ollut valmis jättämään taakseen ajallista.

Tämä on kuva siitä, kuinka ihminen voi kadottaa tärkeimmän vain siksi, että hän ei ollut valmis päästämään irti – jättämään elämäänsä ”Herran haltuun”.

Haaksirikko

Toisaalla kaksi miestä on laivassa ja joutuu haaksirikkoon myrskyssä. Ensimmäinen tahtoo pelastaa elämänsä. Hän riisuu liiat vaatteet yltään ja heittäytyy veteen. Ja kuin ihmeen kaupalla hän jaksaa sinnitellä rantaan.

Toinen tahtoi pelastaa myös vaatteensa ja vähän matkatavaroistaan. Hän laittaa taskuihin kaiken minkä saa mahtumaan ja jättää vaatteet ylleen. Hänkin hyppää mereen, mutta märät vaatteet painavat liiaksi ja hän uupuu ennen rantaa.

Ihminen voi kadottaa tärkeimmän vain siksi, että hän ei ole valmis päästämään irti – jättämään elämäänsä ”Herran haltuun”.

Vihollisen iskiessä

Ja vielä oli kaksi miestä samassa kaupungissa. He kuulivat uutisen, että vihollinen hyökkää kaupunkiin. Ensimmäinen mies jätti talonsa ja tavaransa. Hän pakeni kiireesti vuorille ja pelasti näin henkensä.

Toinen mies kuuli samoin uutiset, mutta hän lamaantui täysin uutisen kuultuaan, koska hänen koko elämänsä oli tuossa kaupungissa. Hän viivytteli ja viivytteli lähtöään kauemmin ja kauemmin, koska hän ei ollut valmis lähtemään rakkaasta kaupungista. Kun sitten vihollinen oli kaupungin porteilla, mies ei enää päässyt pois kaupungista.

Ihminen voi kadottaa tärkeimmän vain siksi, että hän ei ole valmis päästämään irti – jättämään elämäänsä ”Herran haltuun”.

Ja vielä sama yhteenvetona

Usko koetellaan vasta ahdingossa – samoin koetellaan myös meidän luottamuksemme Herran Jeesuksen apuun arkisessa elämässä. Hyvänä päivänä on helppo olla ’uskon sankari’. Tämä ’sankaruus’ koetellaankin vasta sinä päivänä, kun on aika päästää irti ja nähdä, että Jumalan lupaukset kantavat.

On kyse sitten pelastavasta uskosta – kuten Makarios Suuren esimerkeissä, tai uskalluksesta jättää arjen elämä ”Herran haltuun” – niin kuin Paavalin ja Barnabaan tilanteessa, periaate on sama.

Luottamus Jumalaan on elämän perustan yksin hänen varaansa rakentamista. Jos sinun elämäsi lepää täysin Jumalan armon ja rakkauden varassa, on sinun helppo päästää irti kaikesta muusta, kun tiedät, että Jumalassa sinulla on kaikki, mitä tarvitset.

Se on elämää, jonka olet todella jättänyt ”Herran haltuun” – häneen täysin luottaen ja kaikesta muusta otteen irrottaen.

Ja tähän meidät on kutsuttu myös Jumalan seurakuntana. Olemaan kiinnittäytymättä ajalliseen, jotta olemme aina valmiit siirtymään eteenpäin, kun Jumalan suunnitelmassa on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Paavalin ja Barnabaan tavoin uskallamme tällöin jättää ja jättäytyä ”Herran haltuun” ja päästää irti niin kuin viisas mies pyhän Makarios Suuren esimerkeissä.

Herran haltuun, rakas ystäväni.

Pohdittavaa

Mitä sellaista täällä ajassa on, johon minä olen kiusattu takertumaan?
Entä seurakunnassa – olemmeko seurakuntana vapaat kulkemaan eteenpäin?