Irrallaan luettuna kehotus ”älkää kovettako sydäntänne” kuulostaa varsin vakavalta ja jopa lopulliselta. En tiedä, oletko koskaan pohtinut, mitä tuo ”kovettaminen” merkitsee, mutta yritän avata sen sisältöä tässä psalmin 95 kontekstista.

Lyhyesti sanottuna se on kehotus valita elämän suunnaksi luottamuksen tie, itsekeskeisen napinan sijaan. Se on sitaatti psalmin 95 tekstistä, johon palaamme tarkemmin hetken kuluttua. Kehotus kuulostaa varsin uhkaavalta ja lopulliselta, minkä vuoksi se ensi silmäykseltä kuulostaa etäiseltä ”onneksi tuo ei koske minua” -asialta.

Käykäämme kuitenkin kehotusta kohti josko se sittenkin puhuu jotain myös meille. Lähdetään liikkeelle kevyesti ja lämmitellään lyhyellä kertomuksella arkisesta elämästä allekirjoittaneen poluilta.

Lämmittelykertomus

En palaa lapsuuteen enkä edes uskonelämäni alkutaipaleelle. Kuljemme vain noin vuodenverran ajassa taaksepäin, kun koin olleeni erityisen ahtaalla hengellisen työn kentällä. Koin voimattomuutta vallitsevan tilanteen tähden ja kutsumuskin tuntui olevan hukassa. Tuntui siltä, että Jumala oli todella kaukana. Mutta kuinka kävikään, tuli aika, kun Jumala vastasi heikkoon huutoon. Ei hän ollutkaan niin kaukana kuin kuvittelin. Jumalan ihmeestä jälleen kerran matka jatkui. Ja niin sitä matkattiin taas kohti seuraavaa etappia ja päivää.

Jumalan väliintulon jälkeen kului taas jokunen aika, tilanteet muuttuvat ja kehittyvät aavistuksen toisen näköisiksi. Pohjimmiltaan tilanne on vastaava kuin edellisellä kerralla, mutta asiat ovat eri. Ahtaalla ollaan – jos edellisellä kerralla ongelma olisi ollut vaikkapa ’nälkä’, niin nyt on vuorossa ’jano’.Saman mittaluokan ongelma on kuitenkin kyseessä. Entä mitä nyt tekee tämä jumalanpalvelija?

Muistaako hän Jumalan auttaneen edellisellä kerralla ja korottaa rukouksensa luottamuksella Jumalan puoleen? – Eipä hän taida niin tehdä. Siinä hän taas kerran valittaa yksinäisyyttään pimeässä ja yrittää epätoivoisesti ratkaista itse ongelmat, kun Jumalaa ei mukaelämän solmujen ratkaiseminen tunnu kiinnostavan… Siinä sitä ollaan taas – samassa solmussa, vaikka elämän tieltä löytyy esimerkkejä Jumalan avusta niin omilta kuin toisten poluilta.

Entä miksei Herra vastaisi tällä kertaa, kun hän on vastannut edellisilläkin kerroilla? Mikä tekee tästä kerrasta erilaisen – poikkeuksen? Mikä oli tällä kertaa eri lailla kuin ennen – miksi en vain luota, kun Herra Jeesus on osoittautunut luottamukseni arvoiseksi aina ennenkin? Siinäpä se!

Tarinan hauska kohta tulee tässä. Kertomuksessani on tultu juurikin tähän kuluvaan hetkeen – usko ja luottamus koetellaan nykyhetkessä – ei menneessä eikä tulevassa. On helppo puhua voittoisasta uskosta silloin, kun kertoo jo tapahtuneesta, mutta vaikeus tällä kertaa on siinä, että nyt puhun kertomuksessa juuri tästä kuluvasta hetkestä, jossa nyt elämme.

Voin kysyä aiheellisesti itseltäni; miksi en päästä irti ja luota asiaani Herralle? Olisiko helpompaa luottaa ja kulkea Jumalan laumassa hänen johdattamaansa tietä luottaen häneen kuin rakentaa taas omaa polkuverkostoa ja tallata maastoa pilalle pyöriessä ympyrää? Siinä sitä taas pyöritään ongelmien keskellä, kun nykyhetki on punninnut luottamuksenilopulta sangen köykäiseksi.

Mitä perustavammasta tarpeesta tai suuremmasta ongelmasta nykyhetkessä on kyse, sitä helpommin me itse kukin painamme pään alas emmekä jaksa enää katsoa Jumalan mahdollisuuksiin. Kuvittelepa, millaista se onkaan, kun on kyse vaikkapa nälästä ja janosta. Miten pian sydämen luottamus Jumalaan onkaan tuolloin vaarassa karista ja kovettua nurinaksi ja purnaukseksi?

Samojen asioiden kanssa painitaan myös päivän psalmin tekstissä ja siihen liittyvässä Vanhan testamentin kertomuksessa Israelin erämaavaellukselta. Toivottavasti lyhyt omaan aikaamme liittyvä henkilökohtainen esimerkkini avaa Israelin kansan valinnat sinunkin eteesi aavistuksen armollisemmassa valossa. Hekin olivat ihmisiä.

Psalmiin 95

Eli saman ongelman kanssa painitaan psalmin 95 tekstissä. Se on Septuagintan mukaan psalmi, jolla seurakunta kutsutaanyhteiseen ylistykseen. Ylistyksen kutsu toistetaan psalmin jakeissa 1, 2 ja 6. Septuagintan päällekirjoituksessa psalmiakutsutaan ”Daavidin kiitoslauluksi ilosta”.

Vettä kansalle Refidimissä.

Psalmisti kehottaa voimakkaasti ”pitäytymään kovettamasta sydäntänsä” ja valitsemaan paremman vaihtoehdon – luottamuksen tien. Psalmiin on näin kuvattu paitsi ihmisen heikkouden tie, myös kutsu parempaan. Luetaan psalmista sen jälkimmäinen säkeistö, jonne kummatkin kehotukset on kirjattu.

Tulkaa, palvokaamme häntä, kumartukaamme ja polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen, sillä hän on meidän Jumalamme. Me olemme kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee.
Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää kovettako sydäntänne niin kuin Meribassa, niin kuin Massan päivänä autiomaassa, jossa teidän isänne kiusasivat ja koettelivat minua, vaikka olivat nähneet minun tekoni.
Neljäkymmentä vuotta minä olin tympääntynyt siihen sukupolveen ja sanoin: ’He ovat kansa, jonka sydän on eksynyt, eivät he tunne minun teitäni.’ Heistä minä vannoin vihassani: ’He eivät pääse minun lepooni.’” (Ps. 95:6-11)

Teksti tuo lukijan pois ’jostakin’ ja antaa tilalle ’jotain’ parempaa. Lähdetään liikkeelle katsomalla aluksi sitä, mistä psalmisti tahtoo tuoda meidät ensin pois ja palataan sen jälkeen takaisin sinne, minne psalmi meidät kutsuu tänään – sydämen ylistykseen. Uskon näet, että aivan turhan usein me löydämme itsemme harhailemasta siellä jossain.

Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää kovettako sydäntänne niin kuin Meribassa, niin kuin Massan päivänä autiomaassa, jossa teidän isänne kiusasivat ja koettelivat minua, vaikka olivat nähneet minun tekoni. (Ps. 95:7b-9)

Kehotus siis kuuluu ”Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää kovettako sydäntänne”, minkä jälkeen psalmisti puhuu Israelin kansan vaiheista Meribassa ja Massassa erämaavaelluksen alkupuolelta. Herää kysymys, että mitähän pahaa nämä ihmiset siellä oikein tekivät?

Tapahtui kerran erämaassa

Kertomus (2. Moos. 17:1-7), johon psalmisti viittaa on tuttu monelle entuudestaan. Se on lähes toisinto sitä edeltäneestä manna- ja viiriäisihmeestä Marassa (2. Moos. 16). Nyt vain paikka on Refidim – ja mannaihmeen ongelmana ollut nälkä on vaihtunut janoksi.

Kertomuksessa Jumala vastaa toistamiseen ihmeellä kansan jatkuvaan nurinaan. Ja nurinasta paikka sai muuten nimensä Massa ja Meriba – eli koetus ja moite. Kerrataanpa tapahtumat.

”Koko israelilaisten seurakunta lähti liikkeelle Siinin autiomaasta ja kulki pysähdyspaikasta toiseen Herran käskyn mukaan. He leiriytyivät Refidimiin, mutta siellä ei ollut vettä kansalle juotavaksi. Kansa nurisi Moosesta vastaan ja sanoi: ’Antakaa meille vettä, että saamme juoda!’ Mooses vastasi heille: ’Miksi te riitelette minun kanssani? Miksi kiusaatte Herraa?’ Mutta kansalla oli siellä jano, ja se halusi vettä. Se napisi Moosesta vastaan ja sanoi: ’Minkä tähden olet tuonut meidät Egyptistä? Siksikö, että haluat tappaa meidät janoon lapsinemme ja karjoinemme?’
Silloin Mooses huusi avukseen Herraa ja sanoi: ’Mitä minä teen tälle kansalle? Kohta he kivittävät minut.’ Herra vastasi Moosekselle: ’Mene kansan edellä ja ota mukaasi Israelin vanhimpia. Ota käteesi sauva, jolla löit Niiliä, ja mene. Minä seison siellä edessäsi Hoorebin luona olevalla kalliolla. Lyö kalliota, niin siitä lähtee vettä, ja kansa saa juoda.’ Mooses teki niin Israelin vanhimpien nähden. Hän antoi sille paikalle nimet Massa ja Meriba, koska israelilaiset riitelivät siellä ja kiusasivat Herraa sanoen: ’Onko Herra meidän keskellämme vai ei?’” (2. Moos. 17:1-7)

Mooses jaksoi luottaa Jumalaan, vaikka hän vaikutti olleen varsin neuvoton hänkin tuossa tilanteessa. Ei hän tiennyt kansaa paremmin, miten tilanteesta selvittäisiin tai edes miten Jumala voisi asian ratkaista. Ei ollut Mooseksella ’ässää hihassa’. Kivet oli varmasti jo käännetty eikä vettä ollut saatavilla ainakaan liiaksi asti. Mooses jaksoi kuitenkin luottaa Jumalaan ja pysyä uskollisesti matkassa mukana, vaikka hänenkin mielensä varmasti täyttyi kysymyksistä siinä missä matkakumppanienkin. Mooses on esimerkki luottamuksesta – jopa silloin, kun tilanne äityy vaikeaksi tässä hetkessä.

Mooseksen suhtautuminen Jumalaan oli monta kertaluokkaa rakentavampaa kuin se, mihin kansa kykeni. Tekstin mukaan kansa nurisi, napisi, naljaili, riiteli, haastoi riitaa ja kiusasi Herraa. Mooses, joka ei siis lähtenyt tähän mukaan, tunsi puolestaan jääneensä yksin. Tapahtumapaikalle annettu nimi kuvaa, mistä oli kyse. ’Massa’ merkitsee ’koetus’, ’kiusaaminen’, ’taakka’ ja ’Meriba’ taas tulee sanasta ’riita’.

Kansan valinta ryhtyä arvostelemaan Jumalaa ja Moosesta on se, mistä psalmisti puhuu sydämen kovettamisena. Se on kieltäytymistä luottaa Jumalaan, ainaista vastarannalta huutelua Jumalalle. Sydämen kovettaminen on kuin elää parisuhteessa luottamatta alkuunkaan kumppaniin pienissäkään asioissa. Sydämen kovettaminen tarkoittaa luottamuksen puutetta, joka äityy lapselliseksi syyttelyksi, kun elämä ei menekään omien mieltymysten mukaan.

Mietipä, että tämä Meriban episodi tapahtui jo silloin, kun oli kulunut vasta alle kaksi kuukautta Egyptistä lähtemisestä. Toisin sanoen kertomusta edeltäneestä ’manna- ja viiriäisihmeestä’ ei siitäkään voinut olla kulunut kuin ehkä joitain viikkoja.

Kaiken huippu on kuitenkin se, että nurinassa ja riitelyssä kunnostautunut kansa eli silläkin hetkellä Jumalan joka-aamuisen mannaihmeen varassa! Raamattu kertoo, että mannan tulo lakkasi vasta sitten, kun kansa astui luvattuun maahan Joosuan johdolla (Joos. 5:12). Ajattele, kansa oli aamusella kerännyt päivittäisen manna-annoksen sinäkin aamuna, kun he nurisivat Jumalaa vastaan vedestä (5. Moos. 8:16)! Tätä tarkoittaa sydämen kovettaminen: kieltäytyä luottamasta Jumalaan, vaikka elää parhaillaankin Jumalan ihmeessä. Se puhuu syvästä kiittämättömyydestä ja sokeudesta elämän lahjalle.

Kovin äkkiä siis ihmeessä eläminen muuttuu ihmismielessä arkiseksi itsestäänselvyydeksi. Kiitollisuus loppuu ja huomio kiinnittyy johonkin toiseen elämän epäkohtaan. Ajattele! Kansa oli pienen ajan sisällä kokenut, miten Jumala toistuvien ihmeiden kautta ensin vapautti heidät Egyptistä ja olipa hän pitänyt heistä samoin huolta erämaassa – jopa yliluonnollisesti. Siitä huolimatta kansa nurisi ja murisi onnetonta tilaansa Moosekselle ja syytti siitä häntä ja Jumalaa.

Kovasydämisyys vai luottamus

Jumala ei odottanut kansalta valtavaa kokosydämistä kiitollisuutta tai suurta ’uskonhyppyä’, että he olisivat janoissaankin iloinneet erämaan kuivuudesta. Todennäköisesti kansa samaan aikaan etsi itsekin vettä sitä löytämättä.

Herra Jumala ei odottanut heiltä kuin yhtä asiaa, että he sydämessään olisivat uskaltautuneet vihdoin jo edes hitusen luottamaan Jumalaansa ja kääntymään hänen puoleensa apua etsien sen sijaan, että he taas syyttivät Jumalaa ja Moosesta olosuhteistaan. Tähän psalmisti viittaa.

Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää kovettako sydäntänne niin kuin Meribassa, niin kuin Massan päivänä autiomaassa, jossa teidän isänne kiusasivat ja koettelivat minua, vaikka olivat nähneet minun tekoni. (Ps. 95:7b-9)

Sydämen kovettaminen on tekstin kontekstissa vastakohta Herraan luottamiselle ja hänen kasvojensa etsimiselle. Kun ihminen kovettaa sydämensä, hän kieltäytyy odottamasta Jumalan apua ja luottamasta häneen. Israel oli nähnyt Jumalan teot ja tuonakin päivänä kansa eli Jumalan mannaihmeessä, mutta silti he valitsivat kovettaa sydämensä ja kieltäytyivät luottamasta Jumalan voimaan.

Jälkiviisas lukija voi pyöritellä silmiään tai päätään ja ihmetellä kansan kovasydämisyyttä, mutta väitän, että avain arvioimiseen ja mittasuhteiden näkemiseen piilee sanoissa ”tänä päivänä”. Mietipä vaikka alussa kertomaani kertomusta omasta elämästäni. Luottamus Jumalaan punnitaan tässä hetkessä – ei näkymissä menneeseen tai tulevaan.

Me olemme kaikki vähintään uskonsankareita ja jopa enemmän, kun alamme puhua jo kerran kohtaamistamme tapahtumista. Sankaruutta löytyy myös silloin, kun saamme odottaa ihmettä vasta huomiselle, mutta ”tänä päivänä” kysytty sydämen luottamus mittaa luottamuksen Jumalaan. Tänään kohdatussa ahdingossa luottamus Herraan todella koetellaan. Tästä oli kyse myös Israelin kohdalla. Kolaus nykyhetkessä sai heidät unohtamaan kaiken hyvän, mitä oli tapahtunut ennen – edes aamutuimaan mannankeruumatkalla.

Tätä taustaa vasten Israelin niskoittelu Meribassa ja Massassa tuntuu huomattavasti ymmärrettävämmältä. Vaikka aamulla kerätty manna ravitsi vielä päivälläkin, jano toi ihmisen valinnan paikalle: uskallanko luottaa vai valitsenko syytöksen ja napinan tien?

On vain niin, että aivan liian usein me löydämme itsemme napisemasta sydän kovettuneena, kun ”tämä päivä” on jälleen kerran sulattanut aamulla sataneen ’mannan’ mielestämme.

Mitä Jumala tahtoo antaa tilalle?

Jumala ei tahtonut kansansa jäävän tälle tielle. Hänen ajatuksensa oli kulkea erämaan läpi yhdessä kansansa kanssa. Samalla tavalla Herra Jeesus tahtoo tänä päivänä tuoda meidät pois oman elämämme erämaasta ja auttaa meitä löytämään jotain suurta hänessä tähän päivään. Kehotus kuuluu:

Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää kovettako sydäntänne

Jumala kutsuu meidät pois sydämen kovuuden maasta lähelleen. Hän kutsuu meitä kuulemaan hänen äänensä. Sen sijaan, että kuuntelemme oman sydämemme ’puutteen ääntä’ kuuntelisimmekin hänen ääntänsä. Se on runsauden ja elämän ääni!

Kyse on yksinkertaisesti tahdosta päästää irti oikeudesta ’omaan elämään’ ja luovuttaa elämän suunta ja matkanteko Herran käsiin. Se on hänen äänensä kuuntelemista silloinkin, kun meillä itsellämme ei ole aavistustakaan siitä, mitä tänään tapahtuu seuraavaksi. Sitä tarkoittaa sydämen luottamus vastakohtana sydämen kovettamiselle. Psalmisti kuvaa sitä näin:

Tulkaa, palvokaamme häntä, kumartukaamme ja polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen, sillä hän on meidän Jumalamme. Me olemme kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee.” (Ps. 95:6-7a)

Herra ei hylännyt kovasydämistä Israelia eikä hän hylkää meitäkään, vaikka hän tahtoisi antaa enemmän. Herra kutsuu kansaansa paimennettavakseen. Hän on paimen, joka näyttää suunnan ja pitää huolen laumansa tarpeista matkalla. Hän pitää huolen – meidän osamme on helppo:

Tulkaa, palvokaamme häntä, kumartukaamme ja polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen, sillä hän on meidän Jumalamme.

Mutta jos emme tahdo antautua hänen vietäväkseen, sekin on Jumalalle ’ok’. Tällöin vain jäämme Egyptistä lähteneen sukupolven tavoin erämaahan kiertämään ja valittamaan päivittäisestä puutteesta koskaan näkemättä siunauksia ja sitä, että elämme jo nyt valtavan ihmeen keskellä.

Herra ei hylännyt kansaansa erämaahan; päinvastoin Mooseksen kirjat kertovat meille kiistatta siitä, kuinka Herra piti heistä huolen erämaassakin ja oli heidän keskellään. Jumala elää meidän kanssamme kyllä erämaassakin, jos me emme uskaltaudu lähtemään matkaamaan eteenpäin. Egyptistä Mooseksen johdolla lähtenyt sukupolvi tyytyi Herran läsnäolon ’kokemukseen’ karussa erämaassa eikä se täten tahtonut tavoitella koko luvatun maan siunausta.

Se ei ollut Jumalan suunnitelman heidän varalleen, mutta ei Jumala heitä hylännyt, vaan hän kulki tuon sukupolven kanssa kokonaiset 40 vuotta ympyrää erämaassa ilman, että he koskaan pääsivät maahan, jonka Herra oli heille varannut.

Pelottavaa tuossa näkymässä on se, että jotenkin näen, ettei erämaassa kiertäminen juuri tuota ’itseriittoista’ sukupolvea vaivannut. Enemmän se vaivasi seuraavaa sukupolvea, joka olisi tahtonut käydä kiinni koko Herran lupaukseen ja ottaa rohkeita askelia luvattuun maahan jo tänään.

On pelottavaa, että ihmiset tosiaan tyytyivät erämaaelämään ja valitsivat palvella Herraa mieluummin kuivassa erämaassa kuin käydä Herraan luottaen luvattuun maahan kaatamaan ’jättiläiset’ ja tarttumaan näin Jumalan lupauksiin.

Astukaamme hänen kuljetettavakseen

Jumala kehottaa meitä astumaan erämaan päämäärättömästä tallaamisesta. Hän tahtoo antaa enemmän. Hän ei pelkästään pidä huolta omistaan, vaan hän tahtoo olla heidän paimenensa ja tuoda heidät perille. Siinä on lupaus täydestä elämästä heille, ketkä tahtovat tarttuvat Jumalan lupauksiin uskossa ja sydämen luottamuksessa.

Tulkaa, palvokaamme häntä, kumartukaamme ja polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen, sillä hän on meidän Jumalamme. Me olemme kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee.” (Ps. 95:6-7a)

Tämä on kutsu koko Jumalan kansalle palvoa Jumalaa, joka on kaiken kiitoksen ja ylistyksen arvoinen. Se on kutsu nostaa katse tämän päivän Jumalaan ja luottaa niin tarpeemme kuin tiemme kokonaan hänelle, ”sillä hän on meidän Jumalamme”.

Ajatus on käänteinen omaan itseen katsomiselle, mistä sydämen kovettaminen puhuu. Jumalan todellisuus on enemmän kuin elämää ainaisessa ’puutteessa’. Ihminen kovettaa sydämensä, kun katsoo elämää omasta itsestään käsin. Tämä näkökulma elää siitä, mitä ei ole. Se kieltäytyy näkemästä elämän siunausta, jos vain jokin asia ei ole ’paikallaan’.

Jos taas ihminen katsoo elämää Jumalasta käsin, hän myös näkee siunauksen. Askel askeleelta hän oppii luottamaan Jumalaan jopa tänään – ei vain eilen tai huomenna. Tämä on se sydämen luottamus, johon Herra kutsuu meitä. Ei se helppoa ole – tiedän sen vallan hyvin itsekin. Se on kuitenkin vaihtoehto sille ainaiselle nurinan tielle, jonka varmasti mekin osaamme vähintään yhtä hyvin kuin Israel aikanaan.

Herra kutsuu näin meitäkin luottamaan häneen ja lähtemään liikkeelle hänen kanssaan. Hän ei kysy meiltä ratkaisuja. Hän ei vaadi meitä olemaan pelkäämättä. Hän yksinkertaisesti pyytää meitä luottamaan häneen silloinkin, kun kohtaamme jotain mielestämme ylitsepääsemätöntä. Ja se on tänään. Tänään punnitaan luottamuksemme. Se ei tapahdu huomenna eikä jää eiliseen. Se on tänään.

Herra kutsuu meitä olemaan hänen kansansa – ”kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee”. Se on elämää luottamuksesta käsin – vastakohta sydämen kylmettämiselle. Tarttukaamme näin psalmistin kehotukseen.

Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää kovettako sydäntänne””

Tulkaa, palvokaamme häntä, kumartukaamme ja polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen, sillä hän on meidän Jumalamme. Me olemme kansa, jota hän paimentaa, lauma, jota hänen kätensä kaitsee.” (Ps. 95:7-8a, 6-7a)

Pohdittavaa

Millä tavalla sydämeni luottamus Herraan Jeesukseen punnitaan juuri tänään?