Hiljaisen viikon lopussa pääsiäispäivän varhaisena aamuna ei Jerusalem vielä tiennyt, mitä nouseva päivä tuo tullessaan. Kulunut viikko oli pitänyt sisällään monenlaista tunnelmaa Jeesuksen seuraajien näkökulmasta.

Palmusunnuntain riemussa ja Jeesuksen voittosaaton tunnelmissa kuljettiin aina kiirastorstain pääsäisaterialle asti. Tosin Jeesus puhui jo viikolla omituisia asioita kuolemastaan ja itsensä uhraamisesta. No, opetuslapset olivat toki joutuneet aiemminkin kuuntelemaan, että Jeesus puhui vaikein sanoin jotain, mitä he eivät käsittäneet.

Kuin varkain pääsiäisaterian jälkeen alkoi tapahtumaketju, jota kukaan ei odottanut, ei ymmärtänyt eikä edes ehtinyt sisäistämään. Hetkessä kenttä kääntyi ja Jeesuksen ruumis lepäsi kalliohaudassa ristinnaulittuna rikollisen ja kansankiihottajan tuomion saaneena.

Sapatin aika olikin Jeesuksen seuraajille kysymysten, pelon ja itsetutkistelun aikaa. He olivat kuin lammaslauma vailla paimenta. Oli käynyt niin kuin Jeesus kiirastorstain yönä matkalla öljymäelle profeetta Sakarjan sanoja (Sak. 13:9) siteeraten heille ennusti:

”Silloin Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Tänä yönä te kaikki loukkaannutte minuun, sillä on kirjoitettu: ’Minä lyön paimenta, ja lauman lampaat joutuvat hajalle.’” (Matt. 26:31)

Sapattina opetuslapsilla oli siis aikaa pohtia kaikkea sitä, mitä Jeesus oli kuolemastaan viikolla puhunut. Tunnelma oli varsin lohduton, mutta sekään ei ollut päätepiste hiljaisen viikon matkalle. Vielä yksi hämmästys odotti.

Pääsiäispäivän aamuna kenttä kääntyi jälleen kerran. Oli Jeesuksen seuraajien aika iloita – tosin hämmästys oli tuona päivän ehkä se päällimmäisin tunne. Sieltä täältä kaikui sanoma ”Kristus nousi kuolleista”. Jeesus voitti kuoleman, vihollinen on kukistettu.

Mitä oli tapahtunut? Miten tämä ’uuden elämän uutinen’ muuttaisi Herran seuraajien elämää? Jatkettaisiinko nyt siitä, mihin jäätiin palmusunnuntaina vai oliko Herralle erilainen suunnitelma?

Uskon, että muutos suunnitelmiin oli merkittävämpi kuin kukaan kahdestatoista osasi ajatella. Tuskin kukaan heistä saattoi kuvitella itseään osaksi tapahtumia, joista me luemme seurakunnan synnyn historiana. Mitä oli tapahtunut ja mihin se johti, käy ilmi tiivistetysti Pietarin saarnasta Korneliuksen kodissa. Luetaanpa se.

”Pietari alkoi puhua ja sanoi: ’Nyt minä todella käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka pelkää häntä ja tekee sitä, mikä on oikein, on hänelle mieleinen. Hän lähetti sanan Israelin lapsille julistaen evankeliumia rauhasta, joka tulee Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen, joka on kaikkien Herra. Te tiedätte tuon sanoman, joka lähti Galileasta ja levisi koko Juudeaan sen kasteen jälkeen, jota Johannes saarnasi. Te myös tiedätte, kuinka Jumala oli voidellut Pyhällä Hengellä ja voimalla nasaretilaisen Jeesuksen, hänet, joka kulki paikasta toiseen, teki hyvää ja paransi kaikki Paholaisen valtaan joutuneet, sillä Jumala oli hänen kanssaan.

Me olemme kaiken sen todistajia, mitä hän teki juutalaisten maassa ja Jerusalemissa. Hänet he ripustivat puuhun ja surmasivat. Mutta Jumala herätti hänet kolmantena päivänä ja antoi hänen ilmestyä, ei kaikelle kansalle vaan Jumalan ennalta valitsemille todistajille, meille, jotka söimme ja joimme hänen kanssaan sen jälkeen kun hän oli noussut kuolleista.

Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.’” (Ap. t. 10:34-43)

Kaikki tämä oli valmista jo pääsiäispäivän aamuna. Siinä missä kivi haudan suulta oli vieritetty, oli samalla myös ovi Taivasten valtakuntaan avattu. Olihan Jeesus sanonut:

”Minä olen ovi. Kuka ikinä tulee sisälle minun kauttani, hän pelastuu. Hän käy sisälle ja ulos ja löytää laitumen.” (Joh. 10:9)

Jos siis Jeesuksen puhe ovesta tai portista oli tuntunut korkealentoiselta ja vaikealta aiemmin, nyt hän oli avannut oven Taivasten valtakuntaan. Ylösnousemuksen aamuna kaikki oli valmista.

Kuka ikinä kulkee tämän kerran avatun Kristus-oven kautta, hän pelastuu. Siitä ei ole pienintäkään epävarmuutta. Pietarin puheen sitaatin viimeisessä jakeessa summataan, mitä ovesta kulkeminen Taivasten valtakuntaan käytännössä tarkoittaa.

”Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.”

Jeesus on valmistanut kaiken; hän teki sen, mihin vaadittiin enemmän kuin ihminen kykenee antamaan. Jeesus avasi tien ja tuli oveksi Taivasten valtakuntaan. Ihmisen osa on yksinkertaisesti kulkea tuosta kerran avatusta ovesta sisään. Se ei vaadi suurta taidollisuutta. On kyse ’vain’ uskosta. Joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta. Kaikki muu oli saatettu valmiiksi pääsiäisaamun koitteeseen mennessä. Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta ovi on avoin kaikille, jotka uskovat ja tahtovat käydä ovesta sisään Jumalan valtakuntaan.

Usko on ’avain’

Totesin jo edellä opetuslasten varsin usein hämmästelleen Jeesuksen opetuksia, jotka ehkä meidän ’oppineiden’ lukijoiden näkökulmasta ovat täysin ymmärrettäviä. Väitän kuitenkin, että myös me jälkiviisaat joudumme varsin usein toteamaan ymmärryksemme vähäisyyden, kun puhutaan Taivasten valtakunnasta.

Ajatellaanpa vaikka nyt pelkästään tuota ’uskoa’. Kovin on monta kirjaa uskostakin kirjoitettu ja eriäviä mielipiteitä sen olemuksesta nostettu. Vaikka ymmärryksemme jo pelkästään ’uskosta’ on vajavaista ja ehkä eripuraistakin, niin kuitenkin tuo usko siitä huolimatta avaa ’oven’ meille jokaiselle Taivasten valtakuntaan. Ei lopulta ole isoa merkitystä sillä, miten uskon määrittelemme tai kuinka uskonoppi mielessämme jäsentyy. Usko riittää, kun sen omistaa.

Vertaisinkin uskoa avaimeen. Kun tarkastelen vaikka kotiavainta, joudun suureen häpeään, kun yritän selvittää itselleni, miten abloy-avain ja lukkopesä niin saumattomasti toimivat yhteen. Ja vaikka kaiken tarvittavan tiedon avaimen ja lukon tekniikan ymmärtämiseen hankkisinkin, niin tuskin pystyn sen enempää avainta kuin lukkoakaan valmistamaan. Tarkoittaako se sitä, että lukko ei ole minua varten, kun en sitä käsitä? Eipä se sitä tarkoita. Samalla avaimella minä oven aukaisen kuin lukkoseppäkin, vaikka en sen hienoudesta mitään ymmärrä.

Mikään ei estä minua tarttumasta ’uskossa’ jo valmiiseen avaimeen ja avaamasta sillä lukkoa. Avaimen haltijan ei tarvitse tuntea avaimen hienouksia voidakseen avata sillä oven. Riittää, kun minulla on avain ja uskossa käyn sillä ovea avaamaan. Ja sama pätee ’avaimeen’ nimeltä usko. Usko Jeesuksekseen Kristukseen riittää – se avaa oven Taivasten valtakuntaan – ymmärsin sen salat tai en.

Takauma pitkäperjantaihin

Jos Taivasten valtakunnan ovesta sisälle käyminen olisi edellyttänyt Jeesuksen opetusten hyvää tuntemista tai niiden ymmärtämistä, olisi tiettävästi ensimmäinen Taivasten valtakunnan ovesta tuonpuoleiseen astunut henkilö jäänyt melko varmasti oven taakse huutelemaan.

Otetaanpa siis tähän lyhyt takauma hetkeen ennen kuin Jeesus kuoleman ja ylösnousemuksen kautta avasi Taivasten valtakunnan oven. Katsokaamme, kuka se onkaan, joka ylösnousemuksen aamuna oli jo ’onnellisesti perillä’. Palatkaamme siis hetkeksi pitkäperjantain tapahtumiin Golgatan kummulle evankelista Luukkaan mukaan.

”Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi häntä sanoen: ’Etkö sinä ole Kristus? Auta itseäsi ja meitä!’ Mutta toinen vastasi ja nuhteli häntä sanoen: ’Etkö sinä pelkää edes Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Me tosin kärsimme oikeudenmukaisesti, sillä me saamme, mitä tekomme ansaitsevat, mutta tämä ei ole tehnyt mitään pahaa.’ Sitten hän sanoi: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’ Jeesus sanoi hänelle: ’Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä sinä olet minun kanssani paratiisissa.’” (Luuk. 23:39-43)

Golgatalle ristiinnaulituille ryöväreille kohtaaminen Jeesuksen kanssa oli todennäköisesti ensitapaaminen – ja varsin kivuliaissa puitteissa. Ehkä he olivat kuulleet Jeesuksesta, mutta kasvokkain he tapasivat nyt ensimmäistä kertaa.

Perimätieto on antanut ryöväreille nimetkin ja vakiinnuttanut ne jo 1100-luvulla. Jeesuksen torjunut ryöväri on saanut nimen ’Gestas’. Jeesusta puolustanut ryöväri puolestaan on huomattavasti paremmin tunnettu. Hänen nimekseen on vakiintunut ’Dismas’. Hänet tunnetaan ”hyvänä ryövärinä” ja nimi Dismas on peräisin apokryfisestä Nikodemuksen evankeliumista 400-luvulta. Nimi juontuu kreikankielen ”auringonlaskua” tai ”kuolemaa” tarkoittavista sanoista.

Luukkaan tekstissä lukijan huomio tosin kohdistuu yleensä Jeesuksen sanoihin paratiisista ja se kirvoittaa edelleen keskusteluun joko sanojen ”tänä päivänä” oikeasta lukutavasta, paratiisin luomisen ajankohdasta tms. Ohitan nyt nuo mielikuvitusta hivelevät näkymät ja keskityn mieluummin ryövärin – Dismaksen – reaalisiin sanoihin Jeesukselle.

Hyvä ryöväri, Dismas, tunnetaan kristillisessä traditiossa ensimmäisenä paratiisin ovesta sisään astuneena Jeesuksen seuraajana. Se tekee hänestä mielenkiintoisen. Hän on ollut kovin ongelmallinen kaveri monelle teologille. On spekuloitu sillä, että hänet on varmastikin kastettu aiemmin tai että hän olisi saanut jonkinlaisen ’kasteopetuksen’ ts. käynyt rippikoulun elämänsä aikana, jne. Monenlaista kuormaa hänelle ehdotettu kannettavaksi, jottei hän vain olisi Taivasten valtakuntaan astunut sopimattoman lyhyen kaavan mukaan…

”Jeesus, muista minua”

Kaikella kunnioituksella näitä pohdintoja kohtaan, minä kyllä ajattelen, että hyvän ryövärin kannettavaksi asetetaan monesti turhan suurta perinnäissääntöjen kuormaa kannettavaksi. Hän oli kantanut tarpeeksi kuormaa ristille jo muutenkin. Se, mitä Dismas sanoo toiselle Jeesusta pilkanneelle ryövärille, kertoo hänen ymmärtäneen oman syyllisyytensä ihmisten ja Jumalan edessä ja katuvan tekojaan. Hän ei kiistänyt, etteikö hän ansainnut rangaistusta.

Dismas tiesi kärsivänsä syystä; hänellä ei ollut mitään tuomisia kohtaamiseen Jeesuksen kanssa. Kivut olivat nekin tuossa hetkessä sitä luokkaa, ettei siinä suurempia pohdintoja enää käyty. Dismas kuitenkin näki Jeesuksessa enemmän kuin moni muu ja oli näin valmis uskossa lähestymään häntä:

”Sitten hän sanoi: ’Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.’ ” (Luuk. 23:42)

Näissä ryövärin sanoissa kaikuu Taivasten valtakunnan ääni. En tiedä, onko kirjoituksissa toista rukousta, jonka me osaamme rukoilla yhtä taiten koko sydämestä. Sydämen rukouksena siinä on silti sanottu kaikki tarpeellinen:

”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.”

Näillä yksinkertaisilla sanoissa paratiisin ovet aukenivat ryövärille. Sanat ”Jeesus, muista minua” olivat avain, jolla hän sai käydä sisään Taivasten valtakuntaan.

Dismas, jos kuka, on esimerkki siitä, miten ihminen yksinkertaisesti tarttuu uskossa ’avaimeen’ ja avaa sillä oven, vaikka hänellä ei olisi sen enempää ’talonmiehen’ kuin lukkosepänkään pätevyyttä tai tietämystä. Oven avaamiseen riittää, että omistaa avaimen ja uskaltautuu sitä käyttämään.

Taivasten valtakunnan ovet avautuvat samoin, kun sydämestämme tahdomme uskoa ja luottaa Jeesuksen sovitustyön riittävyyteen, vaikka emme sen hienoudesta mitään ymmärtäisi. Jeesus on tehnyt kaiken meidän puolestamme, kuten Jesaja kirjoittaa:

”Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän kärsi. Me pidimme häntä rangaistuna, Jumalan lyömänä ja vaivaamana, mutta häntä haavoitettiin meidän rikkomustemme tähden, runneltiin meidän pahojen tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällään, että meillä olisi rauha, ja hänen haavojensa kautta meidät on parannettu. Kaikki me vaelsimme eksyksissä kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra pani hänen päälleen kaikkien meidän syntivelkamme.” (Jes. 53:4-6)

Jeesus on tehnyt kaiken valmiiksi, siksi ryövärin yksinkertaiset sanat ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi” riittävät avaamaan Taivasten valtakunnan ovet tänäkin päivänä. Jeesus teki kaiken vaikean. Jeesus teki kaiken valmiiksi. Me vain uskomme ja käymme sisään valtakuntaan.

Lukkoja ei ole vaihdettu, vaikka siltä joskus tuntuu, kun innokkaasti sanelemme jos minkälaisia lisäehtoja pelastuksen saamiseen. Kaikesta huolimatta ovet avautuvat meille edelleen samoilla avaimilla kuin ne aukenivat ryövärillekin:

”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.”

Dismaksen sanat olkoot siis ilomme perusta tänäänkin, kun me vuorostamme iloitsemme Jeesuksen ylösnousemuksesta. Uskon salaisuus on siinä, että Herra Jeesus Kristus on tehnyt kaiken valmiiksi. Meille riittää, kun uskossa ja luottamuksessa tarraudumme sen varaan, minkä hän on tehnyt.

Näihin ryövärin sanoihin on muuten sävelletty varsin kaunis melodia. Se on Taize laulu, jossa kaikuu ryövärin ajaton pyyntö ”Jesus, remember me when you come into your kingdom”. Näihin sanoihin mekin tänään perustamme uskomme. Meillä ei ole niihin mitään lisättävää.

Sanoman ydin – luottamus

Jeesus ei odottanut ryöväriltä muuta kuin että hän tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi ja luottaa elämänsä yksin hänen varaansa. Ei puhuta ymmärryksestä – vain uskon luottamuksesta.

Ryöväriltä ei vaadittu oppimääriä, ei katumusharjoituksia. Hänelle ei asetettu koeaikaa eikä Jeesus vaatinut häneltä muodollista ’ryövärin rukousta’. Ei kysytty lyhyttä oppimäärää uskontunnuksestakaan. Menikö ryöväri Taivasten valtakuntaan liian halvalla? Oliko ryövärin ’maksama hinta’ paratiisin ilosta sinusta liian alhainen? – Ei tietenkään, ymmärrät sen varsin hyvin. Mutta laitapa ryövärin paikalle sellainen elävä olento, jota kutsut lähimmäiseksi. Oletko valmis suomaan saman armon vieläpä samoilla ehdoilla hänelle niin kuin Dismakselle? Tämä onkin haaste meille kovasydämisille ihmisille, mutta onneksi pelastus ei ole lähtöisin meistä.

Ryöväri pelastui ilman lisähintaa, mutta samaan aikaan toinen ryöväri jätti tarttumatta pelastustarjoukseen. Mikä siis tekee Taivasten valtakunnan ’avaimesta’ niin vaikean ottaa vastaan, että vain harva tahtoo siihen tarttua tänäänkään?

Kyse ei ole ymmärryksestä tai ylimääräisistä teoista. Suurin este lienee päästää irti omasta ja suostua Jumalan kannateltavaksi. Jos mietit tarkemmin hyvän ryövärin, Dismaksen, sanoja, huomaat niihin sisäänkirjoitetun ajatuksen heittäytymisestä Jumalan Pojan kannateltavaksi. Hän ei puhu ’minusta itsestäni’ subjektina – hän on luottanut itsensä Jeesuksen varaan.

”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.”

Kuinka vaikea onkaan luopua ’itsemääräämisoikeudesta’, päästää irti ja luottaa elämä Jumalan tahdon varaan! Kun ensimmäinen ihmispari lankesi eroon Jumalasta, he ottivat elämän ohjat omiin käsiinsä. Tänään langennut ihminen tekee jääräpäisesti samoin. Hän elää mieluummin puutteessa itsemääräämisen tiellä kuin että luopuisi ’herruudestaan’ ja astuisi Herransa lepoon. Tahto pitää kiinni omasta tekee pienestä askeleesta uskossa Taivasten valtakuntaan niin vaikean.

Jos siis tänään koet ryövärin sanojen ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” maistuvan hyviltä kielelläsi ja ne lämmittävät sydäntäsi, tiedä olevasi etuoikeutettu – armahdettu syntinen. Herra Jeesus ei vaadi sinulta sen enempää, mitä hän odotti Dismakselta. Hän ei vaadi mitään, mutta hän ottaa kaiken.

Ylösnousemuksen riemu on sama tänään kuin se oli ylösnousemuksen aamuna Jerusalemissa. Hinta on sekin sama. Avain pelastukseen on sama – mikään ei ole muuttunut, ei edes ihminen.

Alussa lainaamani Pietarin saarna Korneliuksen kodissa loppuu kehotukseen ja saman kehotuksen äärelle tahdon minäkin tuoda meidät lopuksi. Muistuttakoon se meitä Taivasten valtakunnan kansalaisia kansalaisuutemme perustasta mutta myös tehtävästä, jonka Herra Jeesus on meille luottanut:

”Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta.’” (Ap. t. 10:34-43)

Ole siunattu ja rohkea, sillä Kristus nousi kuolleista. Hän voittanut kuoleman ja tuonut meidät uuteen elämään hänen valtakunnassaan.

Pohdittavaa

Miltä ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” maistuu huulillani?