Apostoli Paavali kirjoittaa Filippissä kokoontuvalle seurakunnalle kirjeessään juuri ennen lopputerveisiä näin:

”Ilahduin suuresti Herrassa, että te vihdoinkin havahduitte huolehtimaan minusta. Siihen teillä on toki ollut halua mutta ei tilaisuutta. En sano tätä puutteen vuoksi, sillä olen oppinut tyytymään oloihini.(Fil. 4:10-11)

Perspektiiviä sanoille antaa kirjoittajan, Paavalin, tilanne. Paavali kirjoitti Filippiläiskirjeen Roomasta kahden vuoden vankeuden aikana (Ap. t. 28-30) arviolta vuosina 62-63. Paavali on vankeudessa ja kirjoittaa ”oppineensa tyytymään oloihinsa” vankeudesta käsin. Olosuhteet eivät olleet mairittelevat – etenkään, jos ajattelet muiden apostolien samaan aikaan nauttineet vapaudesta. Silti Paavali ei kirjoita katkeruudesta käsin vertaillen toisiin,

Vapauden menettämistä raskaampi taakka Paavalille oli seurakuntien suhtautuminen hänen vankeuteensa. Kaikenlaiset perättömät huhupuheet ja puolitotuudet kiersivät paitsi vastustajien myös kannattajien huulilla. Hän varmasti koki yksinäisyyttä myös hylkäämisen vuoksi.

Paavalilla olisi ollut pätevä syy kirjoittaa koko kirje puolustaakseen itseään. Hän olisi voinut kirjoittaa myös siitä, miten häntä on kohdeltu väärin ja kuvata vaikeuksia, joiden keskelle hänet on jätetty elämään. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Kirjeessä filippiläisille hän ei varaa juurikaan palstatilaa itselleen, vaan käyttää musteen auttaakseen seurakuntaa eteenpäin kasvupolulla Kristuksessa.

Miten hän saattoi tehdä niin? Filippiläisillä oli asiat ajallisesti paremmin kuin hänellä, mutta silti hän keskittyy auttamaan heitä – ei etsimään omaa etua tai korostamaan puutetta. Miten Paavali siis kykenee asettamaan omat tarpeensa syrjään melko hyvin pärjäävän seurakunnan parhaaksi? Avain on Paavalin sanoissa

”En sano tätä puutteen vuoksi, sillä olen oppinut tyytymään oloihini.”

Paavali oli sisäistänyt sen, että jokaisella on oma osansa ja hänen ei tule vertailla omaa tietään Pietarin, Johanneksen tai kenenkään muun tiehen. Lainaan lyhyttä kertomusta mukaillen satua kuninkaan puutarhasta avatakseni Paavalin sydämen asennetta.

Kertomus kertoo kuninkaasta, joka meni puutarhaansa eräänä aamuna ja hämmästyksekseen huomasi, että puutarhan loisto oli hiipunut ja kaikki puutarhan kasvit näyttivät lakastuvan ja kuolevan.

Jo portilla kuningas kohtasi kuivettuneen tammen ja kysyi siltä, mikä sitä vaivaa. Tammi sanoi olevansa väsynyt elämään ja tahtoi kuolla, koska se ei ollut yhtä korkea ja komea kuin mänty. Mänty puolestaan oli masentunut, koska se ei kantanut ihanaa rypälesatoa niin kuin viiniköynnös. Viiniköynnös tahtoi luopua elämästään, koska se ei kyennyt seisomaan suorassa ja tuottamaan niin muhkeita hedelmiä kuin persikkapuu. Vastaavasti kurjenpolvi oli taas kuihtunut, koska se ei ollut mielestään niin pitkä ja hyvälle tuoksuva kuin syreeni. Ja niin kuningas kulki puutarha poikki kuunnellen vastaavia kertomuksia jokaisen kasvin suusta.

Orvokki

Kuningas näki puutarhan reunalla pienen orvokin. Se kukoisti ja oli onnellinen. Kuningas hämmästyi ja sanoi orvokille: ”Kuulehan, olen yllättänyt löytäessäni yhden urhean kasvin tästä puutarhasta, johon ei ole alakulo tarttunut. Sinä et jostain syystä vaikuta olevan ollenkaan lannistunut.

Orvokki vastasi: ”Ei, en olekaan. Minä tiedän olevan pieni, mutta edelleen minä tiedän, että jos sinä kuningas olisit halunnut minun olevan kuin tammi, mänty tai syreeni, sinä olisit istuttanut paikalleni sellaisen. Koska siis tiedän, että sinä tahdoit tälle paikalle juuri minut, orvokin, yritän parhaan osaamiseni mukaan olla juuri sellainen pieni orvokki kuin vain osaan olla.

Tarinan opetus on siinä, että monet voivat tehdä meidän näkökulmastamme mahtavia tekoja, he näyttävät olevan jalompia ja parempia, mitä me olemme, mutta silti juuri minulla on oma paikkani Taivaallisen Kuninkaan puutarhassa. Minun ei tarvitse verrata sitä toisten paikkaan ja ahdistua siitä, että en ole sitä, mitä heissä ihailen tai mitä toiset ihmiset odottavat minun olevan. Vertailu vie aina pohjan oman identiteetin arvostamiselta. Jos ymmärrän paikkani Jumalan luotuna, osaan myös tyytyä osaani.

Paavali on meille tästä mitä parhain käytännön esimerkki, kun hän sanoo ”sillä olen oppinut tyytymään oloihini.” Jumala tietää ja tuntee niin lapsensa kuin ne olosuhteet, joissa he elävät.

Aina löytyy joku, johon voimme verrata omaa osaamme vain huomataksemme, että hänellä on jokin asia paremmin kuin meillä. Olisiko kuitenkin hedelmällisempää ja voimia vapauttavampaa päästää joskus irti itsekkäistä vaateista ja keskittyä olemaan hän, keneksi Herra on juuri minut luonut.

Kuinka yksipuolinen olisi puutarha, jossa on vain tammia tai mäntyjä, mutta ei syreeniä tai orvokkia. Ja kuinka yksipuolinen olisikaan seurakunta, jossa on vain yhdestä muotista valmistettuja uskovia.

Pohdittavaa

Kiitänkö Jumalaa omasta paikastani hänen valtakunnassaan vai katsonko kateellisena toisia?