Sain aiheeksi kirjoittaa ensimmäisen osan saarnasarjaan, jossa saarnat rakentuvat metodistikirkon 25 (tai 24+1 riippuen laskutavasta) uskonkappaleiden (”the articles of religion”) ympärille. Uskonkappaleet määrittävät metodistikirkon tunnustuksen pääkohdat.

Uskonkappaleet esitetään kirkkojärjestyksessä sen peruskirjaksi (”Constitution”) kolmannessa osassa ”Articles of Religion and the Confession of Faith(BOD2016 §104).

John Wesley

Sain saarnatekstin perustaksi ensimmäiset kuusi (§1 -6) uskonkappaletta, jotka käsittävät uskon kolminaiseen Jumalaan (§1 – 4) sekä käsityksen Raamatusta (§5 – 6). Uskonkappaleet varsinaisesti eivät lisää kumpaankaan aiheeseen mitään erityistä ajatellen yleensä protestanttisten kirkkojen tunnustusta.

Tutustuminen uskonkappaleiden syntyhistoriaan sen sijaan avaa eteemme mielenkiintoisen kuvan metodistikirkolle pyhitysliikkeenä ominaiseen uskonkäsitykseen. Sallinet siis lyhyen selonteon opinkappaleiden historiasta.

Uskonkappaleiden historiaa

Metodistikirkon uskonkappaleiden merkitys ei välttämättä avaudu asiaan perehtymättömälle, ellei tiedä, miksi ne on aikanaan laadittu. Kirkkokunnan oppi löytyy tiivistettynä John Wesleyn kirjoittamista 25 uskonkappaleesta, jotka perustuvat anglikaanisen kirkon artikloihin.

Anglikaanikirkon 39 artiklaa

Pari sataa vuotta ennen metodistisen pyhitysliikkeen syntyä 1500-luvun puolivälin kummankin puolin Englannin kirkko (anglikaanikirkko) päätyi määrittelemään kirkon tunnustuksen pääkohdat uskonartikloiksi.

Anglikaanikirkkohan syntyi reformaation tuulissa vaihtoehdoksi katoliselle kirkolle, kun Englanti päätyi Saksan tavoin vapauttamaan itsensä Vatikaanin alaisuudesta oman valtiollisen kirkon muotoon. Englannin kirkon artiklat pyrkivätkin täten kuvaamaan eron katoliseen kirkkoon ja tuomaan oleellisen aineksen niistä reformaation tuulista, jotka Englannissa voimakkaimmin vaikuttivat. Englannin kirkon opilliseen perimään reformaatio tuli enemmänkin Calvinin työn pohjalta.

Vuonna 1536 alkanut määrittelytyö tuli päätökseen vuonna 1562, jolloin anglikaanikirkon piispat tarkastivat sillä hetkellä vakiintuneet 42 artiklaa yhdessä John Knoxin kanssa. Tuloksena oli 39 artiklaa, jotka kuningatar Elisabet I myöhemmin vahvisti. Artiklat ovat säilyneet anglikaanikirkossa muuttumattomina tuosta eteenpäin.

Wesleyn 25 artiklaa

Anglikaanikirkon 39 artiklaa olivat siis jo täysin vakiintuneet siinä vaiheessa, kun metodistiliike alkoi Englannin kirkon sisäisenä herätysliikkeenä 1740-luvulla muotoutua. Briteissä tarvetta artiklojen määrittelyyn ei ollut, mutta kysymys kohdattiin vähän myöhemmin kansainvälistymisen myötä.

1760-luvulla metodismi alkoi levitä kansainvälisesti ennen kaikkea uudella mantereella, missä metodistit kokoontuivat luokiksi nimitetyissä pienryhmissä Amerikan siirtolaisten keskellä. Akuutti tarve oman kirkkokunnan perustamisella tuli uudella mantereella, kun Amerikan vallankumouksen myötä Englanti vetäytyi mantereelta. Hallinnon ja armeijan mukana uudelta mantereelta vetäytyi myös Englannin kirkko. Tämä toi Amerikan metodistit uuteen tilanteeseen, koska he eivät voineet enää toimia Englannin kirkon herätysliikkeenä kirkon rakenteiden sisältä käsin.

Amerikan metodistit alkoivat täten järjestyä omaksi kirkkokunnaksi. Metodismin perustaja John Wesley auttoi syntyvää kirkkokuntaa alkuun tuottamalla heidän käyttöönsä tarvittavaa jumalanpalvelusmateriaalia, mikä oli tähän asti ollut anglikaanikirkon tehtävä.

Yksi osa tätä jumalanpalvelusmateriaalia (virsikirjat, hartauskirjat, jne.) olivat artiklat, uskonkappaleet. Wesley oli itse anglikaanipappi, joten hänelle artiklat olivat keskeinen osa kirkon tunnustuksellista perintöä. Me saatamme ihmetellä artiklojen tarpeellisuutta, mutta Wesley, joka oli kasvanut anglikaaniperinteessä, piti omista lähtökohdistaan itsestään selvänä, että uusi kirkkokunta tarvitsi uskonkappaleet – niinhän oli aikanaan anglikaanikirkkokin tehnyt irtautuessaan katolisesta kirkosta.

Wesley muokkasi anglikaanikirkon 39 artiklan pohjalta amerikkalaiseen kontekstiin sopivat artiklat. Hän valikoi ja osin muokkasi 39 artiklasta 24 uuden metodistikirkon uskon perustaksi. Lisäksi niihin lisättiin yksi artikla koskien kirkon suhdetta Amerikan hallintoon. Lopputuloksena syntyi 25 uskonkappaletta, jotka vuonna 1784 metodistikonferenssissa hyväksyttiin perustaksi uudelle kirkolle. Vuonna 1808 Wesleyn esittämistä uskonkappaleista koottiin ’virallinen’ versio kirkkokäsikirjaan.

Wesleyn muutokset uskonkappaleisiin liittyivät pääosin kalvinististen vaikutteiden poistamiseen, mikä heijasti Wesleyn omaa arminiolaista näkemystä. Tästä voi keskustella sitten enemmän armonjärjestykseen liittyvien uskonkappaleiden yhteydessä.

Lopputulos on kuitenkin se, että Wesleyn muokkaamat uskonkappaleet ovat säilyneet melko muuttumattomina sitten vuoden 1808 eri metodistikirkoissa maailmanlaajuisesti. Täten ne edustavat metodistista uskonkuvaa.

Uskonkappaleiden sisältöön

Uskonkappaleet kuvaavat täten metodistikirkon uskoa. Kun tuntee uskonkappaleiden syntyhistorian, ymmärtää niiden peilaavan metodistisen uskonkäsityksen eroa anglikaanikirkkoon. Jos siis Wesleyn 25 uskonkappaletta vertaa Wesleyn aikana vakiintuneisiin 39 anglikaanikirkon artiklaan, muutokset kertovat suoraan hyväksyttyjä kohtia enemmän niistä painotuksista, joita metodistiherätys piti ja pitää ominaisimpana ’aarteenaan’. Jos pienintäkään muutosta anglikaaniseen tunnustukseen ei olisi tarvittu, mikä olisi ollut metodistisen pyhitysliikkeen hengellinen perintö ja oikeutus edes erottua anglikaanikirkosta?

Wesley siis poisti 15 Englannin kirkon 39 artiklasta ja muokkasi muutamia aavistuksen eri muotoon. Osa muutoksista selittyy ihan sillä, että Wesley teki artikloja erityisesti ajatellen Amerikkaan syntyneen uuden kirkon tarpeita. Edelleen hän huomioi muokkaustyössä senkin, että amerikkalainen metodismi poikkesi monin kohdin niistä tavoista ja käytännöistä, joita anglikaanikirkon yhteydessä elävä herätysliike noudatti.

Silti osa muutoksista tuo esiin myös opillisia korostuseroja, vaikka käytännössä Wesleyn aikana jo yli 1500 vuotta vakiintuneena säilynyt kristillinen tunnustus säilyi sekin muuttumattomana myös metodistisen liikkeen parissa. Katsonkin tässä nyt niihin kuuteen ensimmäiseen artiklaan (§1 -6) juuri tästä näkökulmasta. Kysyn mitä Wesley jätti niistä pois? Edelleen kysyn, mitä tehdyt muutokset kertovat uskostamme tänään?

Uskonkappaleet §1 – §6

Kuten jo tekstin alussa totesin, ensimmäiset kuusi uskonkappaletta määrittelevät perustan uskolle kolminaiseen Jumalaan ja Raamattuun Jumalan erityisenä ilmoituksena. En siteeraa artikloita tässä kokonaisuudessaan. Voit kuitenkin lukea ne tämän tekstin lopusta, jonne olen koonnut ne liitteeksi. Luetteloin ne tässä vain otsikkotasolla, mikä riittää kertomaan, mistä niissä on kyse.

  1. Uskosta Pyhään Kolminaisuuteen

  2. Sanasta eli Jumalan Pojasta, josta tuli tosi ihminen

  3. Kristuksen ylösnousemuksesta

  4. Pyhästä Hengestä

  5. Pyhän Raamatun riittävyydestä pelastukseen

  6. Vanhasta Testamentista

Ensimmäiset neljä uskonkappaletta ovat suoria sitaatteja vastaavista anglikaanikirkon uskonartikloista. Samoin kuudes uskonkappale on suora sitaatti. Sen sijaan viidettä (§5) Raamatun kirjat luettelevaa artiklaa Wesley muokkasi.

Hän jätti luettelosta kokonaan pois deuterokanoniset ’apokryfiset’ Vanhan testamentin kirjat. Edelleen hän poisti alkuperäisen maininnan siitä, että apokryfiset kirjat ovat hyviä luettaviksi, vaikka ne eivät nauti samaa arvovaltaa kuin kanoniset kirjat. Tämän hän todennäköisesti teki selventääkseen jo protestanttisessa perinteessä vakiintuneen Raamatun sisältöä.

Poistetut artiklat §3 ja §8

Kuusi ensimmäistä uskonkappaletta ovat siis käytännössä sisällöllisesti täysin yhtenevät anglikaanisen perinteen kanssa lukuun ottamatta deuterokanonisten kirjojen poisjättämistä. Se kertoo uskomme ja raamattukäsityksemme nojaavan täsmälleen samalle vuosituhantiselle pohjalle, mihin anglikaanikirkon artiklat nekin perustuivat.

Jos siis artiklat (§1 – §6) ovatkin kutakuinkin samoja, kuuluu niiden joukkoon myös kaksi artiklaa, jotka Wesley jätti toimitustyössä kokonaan ulkopuolelle. Ne ovat artiklat §3 ja §8. Yksi artikla §2:n ja §3:n välistä ja toinen §6 jälkeen. Ne kuuluvat seuraavasti.

Ӥ3 Kristuksen astuminen alas helvettiin
Kun Kristus kuoli puolestamme ja hänet haudattiin, uskomme edelleen, että hän meni alas helvettiin (ts. ”astui alas Tuonelaan”).”

Ӥ8 Uskontunnustuksista
Kolme tunnustusta, Nikean- ja Athanasiuksen tunnustus, sekä se, jota yleisesti kutsutaan ’apostoliseksi uskontunnustukseksi’ on annettu kokonaisuudessaan vastaanotettaviksi ja uskottaviksi. Sillä ne ovat Pyhien kirjoitusten todistuksen mukaisia.”

Näistä erityisesti jälkimmäisen §8 poisjättäminen herättää varmasti kysymyksiä etenkin, kun kirkkomme on kuitenkin jumalanpalvelusliturgiassa käyttänyt sekä Nikean tunnustusta että apostolista tunnustusta jo Wesleyn ajoilta saakka.

Artikla §3

Kolmannen artiklan poisjättäminen oli mielenkiintoinen ratkaisu ajatellen uudelle mantereelle syntynyttä uutta kirkkoa. Vaikka Wesley jätti ”tuonelaan alas astumisen” pois uskonkappaleista, hän silti säilytti sen uskontunnustuksissa, jotka olivat keskeinen osa niin aamu- kuin iltapalvelusta myös kasteliturgiaa. Vuonna 1792 Amerikan metodistit kuitenkin jättivät maininnan pois myös tunnustuksista, joihin se palautettiin takaisin myöhemmin 1900-luvulla.

Yhtenä syynä poisjättämiseen oli Wesleyn tulkinta, että Jeesus vietti kuoleman ja ylösnousemuksen välisen ajan paratiisissa, koska Jeesus sanoi ristillä ryövärille:

”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43).

Artikkelin poisjättäminen kertoo metodistisen uskon pohtivasta luonteesta. Wesley ei pitänyt oppia ”tuonelaan astumisesta” niin merkittävänä opinkohtana pelastuksemme kannalta, että hän mieluummin antoi seurakunnille vapauden muodostaa siitä oma kantansa ja käytäntönsä.

Artikkelin poisjättäminenhän johtaa vapauteen muodostaa oma mielipide. Vaikka Wesleyllä oli itsellään ehkä mielestään perusteltu poikkeava näkemys asiasta, hän ei silti tahtonut pakottaa muita ajattelemaan siitä samoin.

Ja hyvä näin – esimerkiksi minulle ajatus siitä, että Kristus on käynyt ”alhaalla tuonelassa”, on hyvinkin perustava lohdullinen näkemys siitä, ettei missään ole sellaista paikkaa tai tilannetta, jossa Jeesus ei olisi käynyt tai minne Jumalan valta ei ulottuisi.

Artikla §8

Entä sitten kahdeksannen artiklan poisjättäminen, mikä johti Wesleyn tähän ratkaisuun? Hän kuitenkin käytännössä hyväksyi tunnustusten sisällön kokonaisuudessaan artikloissa §1 – §4. Lisäksi hän oli kirjoittamiensa saarnojen, kommentaarien ja päiväkirjamerkintöjen perusteella paitsi vahvasti kolminaisen uskonkäsityksen kannalla, hän edelleen moneen kertaan painotti uskontunnusten merkitystä. Wesley piti kiinni uskontunnustuksista myös jumalanpalveluksen osana ja uskontunnustukset kuuluivat edelleen hänen toimittamiinsa kirkko- ja jumalanpalvelusmateriaaleihin.

Edelleen tulee muistaa, että Wesleyn valinta oli jättää artikla pois eikä tehdä siihen muutosta. Ensimmäinen vaihtoehto syyksi Wesleyn ratkaisulle on, että Wesley jätti tunnustukset määrittelevän artiklan pois sen tähden, että se oli turhaa toistoa sisältönsä puolesta. Näin siis siksi, että tunnustuksellinen sisältö oli käytännössä sanottu muissa artikloissa.

Toinen vaihtoehto – todennäköisempi – on se, ettei Wesley pitänyt Athanasioksen uskontunnustuksen tuomitsevasta sävystä. Kahdeksas artikla näet puhuu kaikkien kolmen tunnustuksen vastaanottamisesta.

Wesley tunnusti myös Athanasioksen tunnustuksen sisältönsä puolesta oikeaksi. Silti etenkin myöhemmässä tuotannossaan hän mainitsee, ettei hän pitänyt tunnustuksen sävystä tuomita ihmisiä kadotukseen sen perusteella, että he eivät ’tiedollisesti’ hyväksyneet tai ymmärtäneet tunnustuksen jokaista yksityiskohtaa. Tunnustuksessahan sanotaan mm.

”Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua!”

Wesley näki tämän kaltaisten sanojen ahdistavan esimerkiksi uskossaan heikkoja tai neuroottisia ihmisiä, jotka saattoivat ajatella, että jos he eivät ymmärtäneet tunnustusta älyllisesti täydellisesti, heidät oli tuomittu kadotukseen. Ja tämähän ei ollut edes tunnustuksen tarkoitus.

Kun siis Amerikan uusi metodistikirkko joutui pärjäämään omillaan brittien jätettyä uuden mantereen, oli parempi säästää ihmiset menneisyyden taakoilta, joita tässä edustavat vaikeasti ymmärrettävän ja syyllistävän tunnustuksen ehdottomuudet. Athanasioksen tunnustuksessa ei ollut mitään vikaa tai sisältöä, joka olisi tehnyt siitä kelvottoman. Täten oli parempi jättää mieluummin koko artikla pois kuin osoittelevasti poistaa vain Athanasioksen tunnustus siitä. Näin uusi kirkko sai vapauden itse määrittää käyttämänsä tunnustukset.

Edelliseen näkemykseen liittyen on vielä kolmas vaihtoehto perusteeksi artiklan poisjättämiseen. Itse pidän tätä kolmatta kaikkein todennäköisimpänä. Se liittyy Wesleyn käsitykseen tunnustuksesta. Wesleyn mielestä kristillinen usko ja tunnustus oli syvempi käsite kuin pelkkä tiedollinen ymmärrys tai kristillisen uskon sanoittaminen tunnustuksen muotoon.

Jos näkemys uskon olemuksesta älyllisenä tunnustuksena viedään äärimmilleen, se tarkoittaa pelkistäen sitä, että vain älykkäät tai teologisesti korkealle koulutetut voivat pelastua. Jos uskon tunnustaminen vaatii opinkappaleiden sujuvaa ymmärtämistä, vain todella harva voi pelastua.

Toisaalta jos uskon tunnustaminen olisi vain älyllinen ponnistus, ei usko edellyttäisi kääntymystä ja sydämen kiinnittymistä Herraan Jeesukseen. Tämä puolestaan olisi tyhjää uskoa – oikeastaan tietämistä, jossa yliluonnolliseen uskolle ei enää olisi juuri sijaa.

Wesley pyhitysliikkeen isänä näki asian toisin. Jumalan edessä ihmisen usko punnitaan hänen sydämensä uskon tilan mukaan – on se sitten älyllisesti kehittynyttä tai ei. Usko ei ole vain tiedollista, vaan se on ennen kaikkea elävä suhde Jumalaan Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteella. Se mitä älyllisesti Jumalasta ymmärrämme, tukee uskoamme, mutta usko on enemmän. Se on luottamusta ja ojentautumista Kaikkivaltiaan Jumalan kannateltavaksi jopa niissä kohden, kun ymmärryksemme ei riitä hänen suunnitelmiensa hienoutta tavoittamaan.

”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)

Tätä luulen Wesleyn valinnallaan jättää pois §8 painottaneen. Usko on enemmän kuin tunnustus ja samaan aikaan usko kantaa jopa heitä, keiden ymmärrys ei riitä tunnustusten sisällön jokaisen piirron omaksumiseen.

Minäkin voin Wesleyn tavoin allekirjoittaa jokaisen näistä §8 artiklan kolmesta tunnustuksesta. Silti tiedän, ettei uskoni lepää tämän älyllisen ymmärrykseni varassa, vaan yksinkertaisesti siitä, että uskonvaraisesti olen sitoutunut liittosuhteeseen Jeesuksessa Kristuksessa. En ymmärrä hänen suunnitelmiensa suuruutta, mutta uskon ja luotan, että niihin suunnitelmiin sisältyy minunkin elämäni. Tästä on kyse metodistisessa uskonkäsityksessä. Ja tätä Wesleyn valinta artiklan §8 kohdalla minun mielestäni alleviivaa.

Yhteenveto

Kerrataanpa vielä mitä edellä puhuttu kertoo metodistikirkon uskonkäsityksestä ja painotuksista.

Wesleyn sydämen usko oli vastakohta kahdelle ’harhalle’, jotka olivat yleisiä silloin ja ovat vielä tänäänkin. Ensimmäinen harha on se, että ihminen pelastuu tiedollisen uskontäyteyden perusteella. Se on ajatus siitä, että hänet pelastaisi uskonkäsitysten älyllinen puntarointi tai osaaminen.

Toinen harha on se, että ihminen pelastuu kuulumalla kirkkoon tai seurakuntaan – jos siis puhutaan seurakunnasta vain yhteytenä – ei pyhien yhteytenä. Seurakuntaan kuulumisella ei ole mitään tekoa pelastuksen kanssa, ellei sinne ole saavuttu pyhänä – Kristuksen sovitustyön kautta.

Usko on elävä suhde Jeesukseen Kristukseen. Usko on olla sydämestään kristitty. Niin kuin Wesley ratkaisullaan tunnustusten kohdalla painotti, usko ei ole niinkään oikeaa ajattelua kuin oikea sydämen asenne, halu ja tahto.

Poistamalla §8 artikkelin Wesley paitsi korosti sydämen uskon merkitystä ja uskoratkaisun välttämättömyyttä, hän myös valmisti Amerikkaan syntyneelle metodistiherätykselle tietä muodostaa omat käytäntönsä palvoa ja palvella Jumalaa. Kyse oli myös täten samasta ajatuksesta kuin §3 kohdalla, Wesleyn antaa seurakunnille mahdollisuus päättää itse suhtautumisestaan opilliseen yksityiskohtaan mieluummin kuin sanella omat käsityksenä heille.

Poistamalla ’pakotteen’ tunnustusten käytön kohdalla, Wesley vapautti seurakunnat etsimään omat käytäntönsä. Nimittäin Amerikkaan syntyneet seurakunnat olivat lähtökohdiltaan kovin erilaisia kuin Briteissä anglikaaniyhteisön sisällä toimineet pienryhmät. On arveltu, että Wesley tahtoi nähdä Amerikassa tapahtuvan jotain samanlaista kuin Apostolien teoissa ja ensimmäisellä vuosisadalla, kun seurakunta kasvoi ja etsi omat muotonsa uusissa kulttuureissa.

Wesleyn ajatus oli täten mieluummin avata syli Jumalan kansan erilaisuudelle kuin rajata tiukasti syntynyt metodistiherätys tiukkaan muotoon. Ja tämän perimän – seurakunnallisen DNA:n jälkeläisiä me tämän päivän metodistitkin olemme. Ajatus Jumalan kohtaamisen ensisijaisuudesta ja vapaudesta kohdata hänet omalla tavalla, asuu edelleen meidän keskellämme.

Mitä siis jää käteen tästä matkastamme Wesleyn kanssa kuuden uskonkappaleen sisään? Lyhyesti sanoen – tunnustuksellisesti emme poikkea protestanttisten kirkkojen perinteistä ja keskeisestä kolminaisen uskon perustasta. Mutta silti artiklat puhuvat myös jotain siitä metodistisesta identiteetistä.

Ne puhuvat siitä, miten usko on elävää ja sydämen uskoa, joka ei mahdu vain tunnustuksen älylliseen ymmärtämiseen tai lausumiseen. Usko on enemmän. Se on jotain, missä ihminen luottaa ja uskoo myös järjen tavoittamattoman elämän yksin Jumalan, Herran Jeesuksen ja Pyhän Hengen käsiin ja kannateltavaksi. Usko on sydämen uskoa, joka pitää kiinni Jumalan lupauksesta silloinkin, kun se ei ymmärrä.

Edelleen tämä sydämen usko syvänä liittosuhteena antaa meille myös vapauden tutkia käsityksiämme siitä, kuka tämä meitä syvästi rakastava Jumala on. Ei ole syytä sanella jokaista totuutta, jos kerran emme varmasti voi tietää. Sydämen usko kantaa silloinkin, kun järjen päätelmät tulevat sisarten ja veljien välillä hieman erilaisiin lopputuloksiin. Oli parempi jättää jotain sanomatta, jotta jokainen uskova itse sai löytää siihen omatunnolleen sopivan ratkaisun.

Ehkä parhaiten tätä henkilökohtaisen sydämen uskon ja koko elämän sisäänsä sulkevan luottamuksen voi tiivistää juurikin tuohon heprealaiskirjeen 11 luvun sanomaan uskosta.

”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1)

Pohdittavaa

Uskallanko uskoa silloin, kun en ymmärrä?

Liitteenä artiklat §1 – §6

§1 Uskosta Pyhään Kolminaisuuteen

On olemassa vain yksi elävä ja tosi Jumala; hän on ikuinen, hänellä ei ole ruumista eikä hän ole jakautunut osiin, hänellä on ääretön valta, viisaus ja hyvyys, hän on kaiken, sekä näkyvän että näkymättömän, luoja ja ylläpitäjä. Tässä jumalaykseydessä on kolme persoonaa, jotka ovat samaa olemusta, valtaa ja ikuisuutta: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

§2 Sanasta eli Jumalan Pojasta, josta tuli tosi ihminen

Poika, joka on Isän Sana, tosi ja ikuinen Jumala, yhtä olemusta Isän kanssa, otti itselleen ihmisen luonnon siunatun neitsyen kohdussa, niin että kaksi kokonaista ja täydellistä luontoa, nimittäin jumalallinen ja inhimillinen, yhdistyivät yhdessä henkilössä eivätkä koskaan eroa, minkä perusteella on yksi Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen, joka totisesti kärsi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, jotta hän sovittaisi isänsä meidän kanssamme ja tulisi uhriksi, ei ainoastaan perisynnistä, vaan myös ihmisen tekojen synneistä.

§3 Kristuksen ylösnousemuksesta

Kristus nousi totisesti kuolleista ja otti itselleen jälleen ruumiinsa, sekä kaiken, mikä kuuluu täydelliseen ihmisluontoon. Sellaisena hän astui taivaaseen ja istuu siellä, kunnes hän tulee takaisin tuomitakseen kaikki ihmiset viimeisenä päivänä.

§4 Pyhästä Hengestä

Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta, on samaa olemusta, majesteettia ja kirkkautta kuin Isä ja Poika, tosi ja ikuinen Jumala.

§5 Pyhän Raamatun riittävyydestä pelastukseen

Pyhä Raamattu sisältää kaiken, mikä on pelastukseen välttämätöntä, niin ettei kenenkään ihmisen tule vaatia otettavaksi uskonkappaleeksi tai pidettäväksi pelastukseen vaadittavaksi tai välttämättömäksi sellaista, mitä ei ole Pyhässä Raamatussa tai mitä ei voida sen perusteella todistaa oikeaksi. Nimityksellä ”Pyhä Raamattu” tarkoitamme Vanhan ja Uuden Testamentin kanonisia kirjoja, joiden arvovaltaa ei koskaan ole epäilty. Kanoniset kirjat ovat: Viisi Mooseksen Kirjaa (Genesis, Exodus, Leviticus, Numero ja Deuteronomium), Joosua, Tuomarien Kirja, Ruut, Ensimmäinen Samuelin Kirja, Toinen Samuelin Kirja, Ensimmäinen Kuningasten Kirja, Toinen Kuningasten Kirja, Ensimmäinen Aikakirja, Toinen Aikakirja, Esra, Nehemia, Ester, Job, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaaja, Laulujen Laulu, Valitusvirret, neljä suurta profeettaa ja kaksitoista pientä profeettaa. Kaikki Uuden Testamentin kirjat, jotka ovat yleisesti hyväksytty, hyväksymme mekin kanonisiksi.

§6 Vanhasta Testamentista

Vanha Testamentti ei ole ristiriidassa Uuden Testamentin kanssa, koska ikuista elämää tarjotaan ihmiskunnalle sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa Kristuksen kautta, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisen välillä, sen perusteella, että hän on sekä Jumala että ihminen. Siksi ei tule kuulla niitä, jotka uskottelevat, että vanhat isät odottivat vain ajallisten lupausten täyttymistä. Vaikka Jumalan Mooseksen välityksellä antama laki ei jumalanpalvelusmenojen ja sääntöjen puolesta olekaan kristittyjä sitova ja vaikkei sen sisältämiä yhteiskunnallisia säännöksiä tarvitsekaan välttämättä missään yhteisössä hyväksyä, niin ei kuitenkaan ketään kristittyä, kuka hän sitten lieneekin, ole vapautettu tottelemasta niitä lakeja, joita kutsutaan siveellisiksi laeiksi.