Kuopiosta pohjoiseen kohti Siilinjärveä mentäessä ylitetään Kallavesi. Kallansillat siltaketju yhdistää Kuopion Päivärannan Siilinjärven Vuorelaan. Suosaaren ja Tikkalansaaren välisen syväväylän kohdalla on siltaketjun korkein silta, mistä avautuu upea näkymä yli Kallaveden. Jos katsoo sieltä kohti Puijonsarvea, näkee korkealle nousevan synkänpuhuvan havumetsän.

Näkymä Kallavedelle Kallansilloilta.

Näkymän perusteella voi ajatella, että onpa siellä tasaisen tiheää havumetsää, mikä tietysti pitää paikkansa. Jos kuitenkin siirtyy sillalta sinne havumetsään, huomaakin löytävänsä paljon muuta kuin pelkän havumetsän. Muutaman vuoden Puijonsarven tiheiköissä liikkuneena voin vakuuttaa, että tuo synkkä metsä kätkee sisäänsä käsittämättömän kauniin ja monimuotoisen luonnon.

Tänään lähden Puijonsarven metsiin liikkumaan ja tiedän kokemuksesta, että jälleen kerran aistini tavoittavat matkalla jotain uutta ja sellaista, mitä en ole siellä aiemmin kokenut. Voisin tietty juosta vaihteeksi taas kerran sillalle katsomaan metsää kaukaa ja valehdella itselleni, että siellä on se sama metsä kuin edelliselläkin kerralla. Siltähän se näyttää etäältä ihailtaessa.

Synkkyyttä kirkkaudessa vai päinvastoin?

Mitä tahdon tällä sanoa? – En paljon mitään; vain sen, että kaikki ei ole sitä, miltä se etäältä tarkasteltuna näyttää. Elämän synkkyys ei ole synkkyyttä ilman valon pilkahduksia eikä kirkkain päivä ole tahraton sekään. Ja on se niinkin, että me ihmiset erehdymme usein näkemään kirkkautta pimeässä ja pimeää siellä, missä vallitsee kirkkaus.

Profeetta Jesaja pohti aikanaan samoja teemoja, kun hän joutui julistamaan kansalleen Juudalle Jumalan tuomion sanoja, jotka sitten toteutuivat myöhemmin pakkosiirtolaisuuden aikana. Omana aikanaan häntä ei kuultu, koska moni näki toisin. Profetian ’voi-huutojen’ osassa (Jes. 5:8-23) Jesaja kuvaa kansan ongelmia, jotka näkyivät varsin selvästi heille, ketkä taisivat katsoa asioita syvemmin eivätkä tyytyneet ihastelemaan maisemaa etäältä. Siteeraan muutaman jakeen, jotka varmasti asettavat myös meidät jokaisen arvioimaan itseämme.

”Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka kääntävät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi! Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja ymmärtäviä omasta mielestään!” (Jes. 5:20-21)

Voi olla, että meidän ihmisten ’lähinäkö’ on hämärtynyt, mutta osansa tekee varmasti myös vihollisemme Saatana, joka on mestari uskottelemaan valkeutta pimeydeksi ja pimeyttä valkeudeksi. Eikö se ollut juuri hän, joka onnistui houkuttelemaan Adamin ja Eevan tottelemattomuuteen maalaamalla sen näyttämään täyden elämän lupaukselta (1. Moos. 3)?

Ja sama näkökulman vääristäminen on toiminut hyvin sen jälkeenkin. Aikanaan kuningas Saul näki väärin, kun hän pyysi Samuelin hyväksyntää itse toimittamalleen uhrille (1 Sam. 15:13). Ananias ja Safira odottivat kiitosta seurakunnalta lahjastaan, jonka he antoivat petoksella sen sijaan, että olisivat vain kertoneet totuuden (Ap. t. 5:1–11). Entä näkikö amalekilainen sotilas oikein, kun hän tuli palkkion toivossa Daavidin eteen murhattuaan Saulin – Jumalan voidellun kuninkaan (2. Sam. 1:1–16).

Näitä esimerkkejä on Raamatussa paljon ja onpa niin, etteivät ne ole vain ’pahikset’, jotka ovat erehtyneet näkemään väärin. Kangastuksia ovat katselleet niin Abraham, Iisak, Jaakob, kuningas Daavid kuin Pietari ja Paavalikin. He ovat onneksi saanet armon korjata näkövirheitään.

On siis realismia myöntää, että samalla tavalla meitäkin koetellaan. Löydämme itsemme tilanteesta, että olemme kiusatut kutsumaan jotain oikeaksi, minkä Jumala on julistanut sanassaan vääräksi. Saatamme samoin olla kiusatut valehtelemaan tai kertomaan puolitotuuksia kuvitellen, että teemme sen saavuttaaksemme jotain hyvää.

Saatamme uskotella itsellemme tai toinen toisillemme, että olemme jalkauttamassa uskovia rukoilemaan jonkun synnissä elävän puolesta, vaikka todellisuudessa puhumme vain selän takana ja juoruamme. Ehkä kuvittelemme olevamme Jumalan tahdon tiellä, kun tosiasiassa ajamme vain omaa asiaamme.

Olemme kiusatut myös kutsumaan vääräksi tai pahaksi sitä, minkä Jumala on julistanut oikeaksi. Jumala sanoo, että on oikein rakastaa vihollisiamme, mutta siitä huolimatta me pidämme oikeutenamme vaatia heitä tilille ja etsiä keinoa tasoittaa puntit.

Voi niitä vai voi minua?

Jos luimme edellä Jesajan ”voi niitä”-huudahduksia etäältä katsoen, löysimme itsemme varmastikin langettamassa mielessämme ’tuomioita’ noille iljetyksille. Mutta jos katsomme niitä ’läheltä’, huomaamme kuitenkin, että sama ansa on viritetty meillekin.

Jesajan tekstissä ne, jotka ”kääntävät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi”, näyttäytyvät meille varsin iljettävinä olentoina, eikö totta? Mutta miksi se iljettävyys muuttuu jotenkin ymmärrettävämmäksi, kun löydämme itsemme samalta paikalta? Iljettävyys on sama, mutta jotenkin ’se on eri asia’… Ehkä siksi, että tällä kertaa näemme asiat läheltä emmekä vain kaukaa ja periaatteessa.

Ymmärtänet, mihin tähtään? On helppo täyttää kymmenen käskyn laki ’periaatteessa ja etäältä’. On helppo täyttää rakkauden kaksoiskäsky sekin etäältä ja periaatteessa. Kuinka helppoa on rukoilla pelastusta ja apua hädänalaisille siellä kaukana – jopa heille, ketkä vihaavat meitä Herramme nimen tähden. Mutta miten vaikea on rakastaa häntä, joka tekee elämästäni kurjaa tietäen tai tietämättä.

Tai kuinka puhummekaan oikeuden puolesta ’periaatteessa’ ja vaadimme liikenteessä koheltajat vastuuseen, mutta kuinka vihaisia ja mielestämme syyttömiä olemmekaan, kun liikenteenvalvonta saa meidät kiinni pienestä rikkeestä. Mitä ne meitä lainkuuliaisia kiusaavat, kun on roistojakin vapaana… :-)

Eipä se ”kääntävät pimeyden valkeudeksi ja valkeuden pimeydeksi” olekaan niin kaukana meistä kuin ehkä ensilukemalta kuvittelimme. Mitäkö Herra Jeesus sitten odottaa meiltä? Täydellisyyttäkö? Jos emme nyt siihen yllä, niin ehkä hän odottaa meiltä rehellisyyttä Herramme ja ehkä peilinkin edessä.

Herra Jeesus odottaa meidän olevan kuuliaisia sanalleen – myös silloin, kun olemme epäonnistuneet sen pitämisessä. Hän odottaa, että me tunnustamme hänelle pienuutemme ja etsimme armoa hänen suuruudestaan. Luulen, että hän odottaa meidän tekevän samoin myös silloin, kun lähimmäisemme on ’pienellä paikalla’. Voisimmeko silloin etsiä armoa ja laupeutta hänen kanssaan Herramme edestä – mieluummin kuin että ’kasvamme suureksi’ oikeuden ääneksi vaatimaan oikeutta?