Suurin yllätys ei tapahdu siinä, kun ihmiset kokoontuvat oikein odottamaan yllätystä. Vaikka esimerkiksi pääsiäismunista käytetään nimeä ’yllätysmuna’, ei lopulta liene suuri yllätys, kun sen sisältä löytyy jotain pientä rihkamaa. Ehkä suurempi yllätys olisikin se, että sen sisällä ei olisi mitään.

Tosi yllätys on luonteeltaan sellainen, että ennalta arvattavan tai odotetun tilanteen kesken tapahtuu jotain täysin poikkeavaa. Tämänkertainen Apostolien tekojen teksti on yllätyksen teksti tästä näkökulmasta.

Vieläkin yllättävämpää kuin ’yllätys’ tässä tekstissä on se, että me myöhemmät lukijat tuskin huomaamme kaikkein kumouksellisinta yllätystä. Suurin yllätys meille on siinä, ettemme edes hoksaa katsoa sinne, missä yllätys eteemme piirretään. Seuraamme jotain perin arkista ja odotettua, mutta tosiasiassa silmien alla tapahtuukin jotain radikaalia ja odottamatonta.

Nyt paljastan, että kyseessä on kertomus, jossa evankelista Filippos kastaa etiopialaisen hoviherran (Ap. t. 8:26-40). Jotta pääsemme sisään tekstin yllätyksiin, ennen tekstiä otan vielä muutama sanan sen saatteeksi.

Apostolien teko kahtena näytöksenä

Luukkaan evankeliumi ja Apostolien teot olivat alkujaan yksi kaksiosainen teos. Tämän lisäksi Apostolien teot on sekin kaksiosainen teos.

Apostolien tekojen ensimmäinen osa (Ap. t. 1:1 – Ap. t. 9:31) keskittyy juutalaiseen Jerusalemin seurakuntaan ja ’juutalaisten apostoliin’ eli Pietariin. Kirjan toinen osa (Ap. t. 10 – Ap. t. 28) puolestaan puhuu pakanaseurakunnan synnystä ja keskittyy ’pakanoiden apostoliin’ Paavaliin.

Siirtymä kahden osan välillä ei kuitenkaan ole veitsellä leikattu, vaan niin kuin elämän suurissa muutoksissa muutoinkin, asiat tapahtuvat asteittain, kun Jumala valmistaa ihmisiä uuteen. Tekstimme Filippoksen ja hoviherran kohtaamisesta sijoittuukin näiden kahden pääosan välimaastoon (Ap. t. 8-12).

Luukas jäsentää kirjansa ennen Jeesuksen taivaaseenastumista annettujen lähetyskäskyksi tunnettujen sanojen mukaan:

”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8)

Kirjan ensimmäinen osa puhuu todistajista Jerusalemissa ja jälkimmäinen pitkä pääosa taas todistajista ”aina maan ääriin saakka”. Meidän tekstimme taas sijoittuu kohtaan, missä kerrotaan todistajista ”Juudeassa ja Samariassa”. Jos ajatellaan Apostolien tekoja hampurilaisena, niin tekstiosamme on pihvi sämpylän välissä.

Tekstin sijoittuminen lähetyshistorian tähän vaiheeseen ei ole vain tietoa tiedon vuoksi. Se on oleellista ymmärtää, jotta näemme mainitsemani tekstin yllätyksellisyyden ja sen miten Jumalan suunnitelma oli laajentaa seurakunnan itseymmärrystä olemassaolostaan.

Eletään ajanjaksoa, kun evankeliumi levisi Jerusalemista Juudean kautta Samariaan ja muualle lähiympäristöön. Tämä on lyhyt silta kirjan kahden pääosan välillä. Elettiin aikaa, kun seurakunnan itsekäsitys rakentui vahvasti juutalaisuuden varaan; kristillinen seurakunta oli enemmän juutalainen lahko kuin Kristuksen kirkko sellaisena kuin me sen tänä päivänä ymmärrämme.

Juudeaan ja Samariaan

Jerusalemiin syntynyt seurakunta ehti olla olemassa noin viisi vuotta ennen kuin heidät ’lähetettiin’ viemää evankeliumia laajemmin Jerusalemin lähiympäristöön Juudeaan ja Samariaan. Jumala lähetti omansa liikkeelle mielenkiintoisella tavalla marttyyri Stefanoksen maahan vuodatetun veren välityksellä:

Sinä päivänä puhkesi suuri vaino Jerusalemin seurakuntaa vastaan, ja apostoleja lukuun ottamatta kaikki hajaantuivat pitkin Juudean ja Samarian paikkakuntia.(Ap. t. 8:1)

Juudeaan – tuttuun juutalaiseen ympäristöön – uskovien oli vielä helppo paeta, mutta vaino ulottui kohta Juudeaan ja pakotti uskovat siirtymään jopa ’saastaisten ja vääräuskoisten’ alueelle Samariaan. Samariassa he olivat turvassa kiihkeimmiltä juutalaisilta vastustajilta, jotka eivät ’saastaiseen’ Samariaan jalallaan astuneet. Ja mitä tapahtui siellä ja Juudeassa, siitä Luukas kirjoittaa näin:

”Ne, jotka näin olivat hajaantuneet, kulkivat seudulta toiselle ja levittivät evankeliumin sanaa. ” (Ap. t. 8:4)

Jälkiviisaana on helppo nähdä, miten Jumalan sormi johdatti seurakunnan kohti laajempaa lähetysnäkyä. Luulen kuitenkin, että ’lähetysnäyssä’ eläneet uskovat näkivät asian toisin ja varmasti kyselivät, miksi Herra salli heidän joutua vainotuiksi. Jumalan Henki siis ’johdatti seurakunnan ulos Jerusalemista pitämästä keskenään omaa kivaa. Hän toi heidät nyt toisenkin kansan pariin, jotka Jumala oli jo aikojen alussa päättänyt kutsua luokseen.

Filippoksen matkassa

Palataksemme kertomukseen etiopialaisesta hoviherrasta totean siis, että se sijoittuu juuri tähän aikaan, kun Herra kutsui omiaan näkemään Jumalan valtakunnan laajemmin kuin he olivat sen omasta perinteestään käsin tottuneet näkemään.

Filippos kastaa etiopialaisen hoviherran.

Teksti kertoo siis Filippoksen ja etiopialaisen hoviherran kohtaamisesta. Mutta kuka tässä mainittu Filippos oikeastaan oli? Vanhempi kirkkoraamattu käyttää hänestä nimeä Filippus, minkä tähden häntä voi epähuomiossa ajatella apostoli Filippukseksi (Luuk. 6:14; Ap. t. 1:13). Vuoden 1992 kirkkoraamattu sen sijaan helpottaa lukijaa erottamalla tässä esiintyvän henkilön ja apostolin toisistaan käyttämällä poikkeavia nimien kirjoitusasuja: evankelista Filippos ja apostoli Filippus.

Filippos oli Stefanoksen ohella yksi valitusta seitsemästä diakonista (Ap. t. 6:5), joille Jerusalemin seurakunta uskoi köyhien huolenpidon. Tiedämme hänen olleen eri henkilö kuin apostoli Filippus, koska 1) diakonit valittiin vapauttamaan apostolit omiin tehtäviinsä ja 2) seurakunnan hajaantuessa apostolit jäivät Jerusalemiin (Ap. t. 8:1,14).

Filippoksen palvelutyön tuloksena syntyi kristillinen seurakunta pakanalliseen Samarian kaupunkiin (Ap. t. 8:5, 13), joka sijaitsi noin 60 km Jerusalemista pohjoiseen.

Tämän jälkeen Herra johdatti ennakkoluulottoman Filippoksen edelleen julistamaan evankeliumia Etiopian kuningattaren hoviherralle Jerusalemin ja Gazan väliselle tielle 30 km päähän Jerusalemista luoteeseen. Ja se tapahtui Luukkaan kerronnan mukaan seuraavasti.

Herran enkeli puhui Filippokselle: ”Nouse ja mene etelään päin sille tielle, joka vie Jerusalemista alas Gazaan ja on autio.” Hän nousi ja lähti. Siellä kulki etiopialainen mies, eunukki, Etiopian kuningattaren eli kandaken mahtava hoviherra ja koko hänen aarteistonsa hoitaja. Hän oli tullut Jerusalemiin rukoilemaan ja oli nyt paluumatkalla, istui vaunuissaan ja luki profeetta Jesajaa. Henki sanoi Filippokselle: ”Mene lähemmäs ja pysyttele noiden vaunujen vierellä.” Filippos juoksi vaunujen luo, kuuli miehen lukevan profeetta Jesajaa ja kysyi: ”Ymmärrätkö myös, mitä luet?” Tämä vastasi: ”Kuinka minä voisin ymmärtää, jos kukaan ei minua opasta?” Hän pyysi Filipposta nousemaan ja istumaan viereensä. Raamatunkohta, jota hän luki, oli tämä: ”Niin kuin lammas hänet vietiin teuraaksi, ja niin kuin karitsa on hiljaa keritsijänsä edessä, ei hänkään suutaan avannut. Hänen alentumisensa tähden häneltä evättiin oikeus. Kuka kertoo hänen syntyperänsä? Sillä hänen elämänsä otettiin pois maan päältä.” Hoviherra sanoi Filippokselle: ”Pyydän sinua sanomaan: kenestä profeetta puhuu näin, itsestäänkö vai jostakin toisesta?” Filippos alkoi puhua ja lähtien tästä raamatunkohdasta julisti hänelle evankeliumia Jeesuksesta. Tietä kulkiessaan he tulivat veden ääreen. Hoviherra sanoi: ”Tässä on vettä. Mikä estää kastamasta minua?” [Silloin Filippos sanoi hänelle: ”Jos sinä uskot koko sydämestäsi, se tapahtukoon.” Hoviherra vastasi: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.”] Hän käski pysäyttää vaunut, ja he molemmat, Filippos ja hoviherra, astuivat veteen, ja Filippos kastoi hänet. Kun he olivat nousseet vedestä, Herran Henki tempasi Filippoksen pois, eikä hoviherra enää nähnyt häntä. Ja hän jatkoi matkaansa iloiten. Mutta Filippos tavattiin Asdodissa. Hän kulki kaikissa kaupungeissa evankeliumia julistaen, kunnes tuli Kesareaan.” (Ap. t. 8:26-40)

Ja sanoihin ”kunnes tuli Kesareaan” loppuu kertomus Filippoksen lähetysmatkoista.

Hoviherran luota Filippos siis temmattiin Asdodiin, josta hän ilmeisesti Joppen kautta matkasi puoleksi juutalaiseen ja puoleksi kreikkalaiseen Kesareaan (Ap. t. 8:40), joka oli linnuntietä noin 80 km Jerusalemista luoteeseen Välimeren rannikolla.

Kesarea oli pakanallinen kaupunki, joka oli keisari Augustuksen kunniaksi saanut nimen Cesarea Sebaste. Se oli Juudeassa olevan Rooman maaherran virallinen asuinpaikka. Kaupungin jumalaton ilmapiiri ei kuitenkaan estänyt Filipposta ottamasta sitä toimintansa keskukseksi.

Tiettävästi Filippos asettui sinne asumaan pidemmäksi aikaa, koska tapaamme hänet perheineen sieltä vielä 25 vuotta myöhemmin (Ap. t. 21:8-9), kun Luukas mainitsee hänen neljä profetian lahjan saanutta tytärtään.

En ihmettele lainkaan, miksi kirkkoisät tunsivat hänet nimellä Filippos evankelista.

Mitä yllätyksellistä siis tapahtui?

Aluksi puhuin, että tekstimme on yllätyksellinen. Kun luimme sen läpi, mitä yllätyksellistä sinä siitä poimit?

Jos yllätyksellinen tarkoittaa ’yliluonnollista’ – mikä muuten on vain meidän ihmisten käsitys siitä, mikä Jumalalle on arkista – luulen, että huomasit sieltä ainakin tekstin lopusta kohdan, jossa sanotaan

Kun he olivat nousseet vedestä, Herran Henki tempasi Filippoksen pois, eikä hoviherra enää nähnyt häntä

Tämä on varmastikin se ihme, josta tekstin muistamme. Ehkä huomasit myös kohdat tekstin alkupuolella, joissa mainittiin ”Herran enkeli puhui” ja ”Henki sanoi”.

Kaikki nämä kolme mainintaan ’yliluonnollisesta’ ovat tärkeitä todisteita lukijalle siitä, että Filippos liikkui oikealla asialla ja hänen tekemisensä olivat Jumalan mielen mukaisia. Tekstin ’tempaus’ ja Jumalan puhe Filippokselle ovat eräänlainen sinetti takeeksi siitä, että Filippos oli Jumalan johdatuksessa.

Mutta ovatko nämä ’yliluonnolliset’ seikat syy siihen, miksi Luukas otti tämän tekstin mukaan kertomukseensa evankeliumin etenemisestä? Kertoiko Luukas tapahtumista sen tähden, että lukijat ihastelisivat sitä, miten ihmeellistä olikaan, että Filippos siirtyi paikasta toiseen tuolla tavoin temmattuna?

Oliko Luukkaan tarkoitus tällä tavalla luoda oman aikansa mediaan jonkinlaista ’supernatural’ ohjelmasarjaa? Oliko ajatuksena luoda vaihtoehtoinen kristillisen viihteen kulttuuri kilpailemaan pakanallisten sirkusten, hevosajojen, urheilukisojen tai gladiaattoritaistelujen kanssa? Yrittikö Luukas kertomuksellaan kilpailla oman aikansa ’Harry Potter’ tai Kalle Päätalo -sarjojen kanssa?

Olivathan mainitut kolme seikkaa yllätyksellisiä, mutta väitän, että Luukkaan tarkoitus tekstin valinnassa sekä sen varsinainen yllätyksellisyys on toisaalla.

Arjen johdatuksen yllätyksellisyys

Yliluonnollinen aines on sinetti Jumalan johdatukselle, mutta yliluonnollistakin yllätyksellisempi yllätyksellisyys kätkeytyy Filippoksen matkassa varsin arkiseen asuun.

Tekstin yllätyksellisyys alkaa jo sanoista ”Nouse ja mene etelään päin”. Yllätyksellisellä en tarkoita enkeli-ilmestystä, vaan kehotuksen arkisuutta ja järjenvastaisuutta. Yllätyksellistä on sekin, että kehotusta seuraa yksinkertaiset sanat: ”Hän nousi ja lähti.” ilman keskustelua siitä, miksi lähdetään jne.

Jos tätä hiljaista kuuliaisuuden tekoa ei olisi tapahtunut, meillä ei olisi tätä kertomusta tänään luettavana. Filippoksen osa oli näkymätön mutta merkittävä: kuuliaisuus kehotukselle – etenkin, kun kehotus ei ollut erityinen eikä houkutteleva:

Nouse ja mene etelään päin sille tielle, joka vie Jerusalemista alas Gazaan ja on autio.”

Ei muuta kuin kävelemään autiolle tielle ilman, että tiedät edes minkä tähden olet kävelyretkelle lähtenyt! Jos joku kysyy, minne olet menossa, toteat, että kunhan tässä kävelen autiota tietä etelään, kun Herran enkeli niin minulle sanoi.

Jerusalemin ja Gazan välisellä tiellä Filippos ja etiopialainen eunukki tapasivat toisensa. Kumpikaan heistä ei ollut paikalla sattumalta, vaan he tapasivat Herran johdatuksesta (Ap. t. 8:26-28). Tekstistä on helppo nähdä, että Filippos oli liikkeellä Herran johdattamana, mutta niin oli myös eunukki / hoviherra, vaikka hänen kertomustaan ’kohtaamispaikalle’ emme tunne.

Filippos lähti liikkeelle. Sen jälkeen matka on täynnä arkiseen asuun verhoiltua johdatuksen ihmettä. Kohtaaminen autiolla tiellä oli yllätyksellistä. Vielä yllätyksellisempää oli se, että Jumalan Henki kehotti Filipposta kulkemaan saattueen vaunujen läheisyydessä.

Kun sitten Filippos otti vaarin tästäkin kehotuksesta, kuuli hän hoviherran lukevan Jesajan ennustuksia, ja kas Filippos sai nyt ensimmäistä kertaa itsekin kiinni Herran suunnitelman langanpäästä.

Keskusteluyhteyden syntyminen kuninkaallisen hoviherran ja tavallisen tallaajan välillä on sekin yllätyksellinen käänne. Puhumattakaan siitä, että hoviherra ’sattui’ lukemaan messiasprofetiaa, tai että he ’sattuivat’ sopivasti veden ääreen, että kastekin oli mahdollinen.

Jos ajattelet kertomuksen käänteitä ihan näin tapahtumien sarjana, et voi kuin ihmetellä yllätysten määrää. Johdatus, missä Filippos kulki, oli perin yllätyksellistä – ja kaikki tapahtui vain siksi, että Filippos ”nousi ja lähti”.

Tämä olkoon meille yksi kertomuksen opetuksista. Jumalan Hengen johdatus on hienovaraista eikä siinä monestikaan kysytä meiltä mitään muuta kuin yksinkertaista kuuliaisuutta: ”Hän nousi ja lähti.

Ihmeet ja merkit eivät edeltäneet Filippoksen matkaanlähtöä, vaan se yliluonnollinen, mihin mekin kiinnitimme huomion seurasi Filippoksen kuuliaisuuden askelia arkisessa, eli niin kuin Markuksen evankeliumin lopun lähetyskäskyssä sanotaan:

Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit:…(Mark. 16:17a)

Älkäämme mekään odottako, että Herran tunnusmerkit edeltävät julistusta ja menemistä, vaan lähtekäämme liikkeelle ja iloitkaamme siitä, kun ”tunnusmerkit seuraavat” kuuliaisuuden askeleissa.

Jumalan rakkauden yllätyksellisyys

Olemme tavanneet kahdenlaista yllätyksellisyyttä tekstissä: Jumalan ihmeiden yllätyksellisyys ja arjen johdatuksen yllätyksellisyys. Kumpikaan näistä ei ole syy, miksi Luukas tämän kertomuksen kirjoitusten kokoelmaan otti mukaan.

Sitä syytä voi kuvata sanoilla ’Jumalan rakkauden yllätyksellisyys’. Tekstin tapahtumat nimittäin olivat pyöristäviä Filippoksen ajan seurakuntalaisten näkökulmasta – siitä mitä heidän itseymmärrys heille opetti.

Jo se, että seurakunta oli joutunut pakenemaan Samariaan – saastaisten ihmisten alueelle, oli pöyristyttävää. Mutta niin oli myös ajatus siitä, että samarialaiset saisivat vastaanottaa evankeliumin. Tätä ennakkoluuloton Filippos oli kuitenkin jo todistanut ennen kuin Herra hänet tälle matkalle lähetti:

”Kun samarialaiset kuulivat, mitä hän puhui, ja näkivät ne tunnusteot, joita hän teki, he tulivat sankoin joukoin kuulemaan häntä. Monet vapautuivat saastaisista hengistä, jotka lähtivät heistä kovalla äänellä huutaen, ja monet halvaantuneet ja rammat paranivat. Kaupungin täytti ilo ja riemu.” (Ap. t. 8:5-8)

Samarialaisten pelastuminen oli avarampien mielestä ehkä jotenkin hyväksyttävää, mutta pitikö heidän kanssaan jakaa vielä ”pyhän yhteisen seurakunnan” yhteys? Kysymys oli varmasti polttava ja vielä jollain asteella käsittelemättä.

Jumalan rakkauden yllätyksellisyys oli pöyristyttävää jo ajatellen samarialaisia, mutta mitä Filippos meni tekemään tekstissä! Jumalan rakkauden yllätyksellisyys ajoi hänet vieläkin pidemmälle muurien ylittämiseksi.

Filippos oli läheisessä puheyhteydessä ’saastaisen etiopialaisen pakanan’ kanssa, mutta että hän vielä kastoi hänet!

Eunukki oli nk. jumalaapelkäävä eli ympärileikkaamaton juutalainen käännynnäinen, ei syntyperäinen juutalainen. Häntä ei ollut ympärileikattu eikä täten otettu mukaan juutalaisyhteisöön. Ja koska hän oli eunukki, häntä ei voitu liittää juutalaisuuteen edes proselyyttikasteen kautta, koska Mooseksen laki kielsi sen (5. Moos. 23:1).

Tämä kotimaassaan arvostettu hoviherra oli Filippoksen maamiesten silmissä tähden ala-arvoinen ja halveksittava paitsi syntyperänsä tähden, etenkin siksi, että hänet oli kuohittu.

Jumalan kutsu johdattaa tämä mies uskoon ja kastaa hänet, on Jumalan rakkauden yllätyksellisyyttä parhaimmillaan. Ne seikat, jotka tekivät eunukista Filippoksen maamiesten silmissä kelpaamattoman pelastukseen, joutuivat uudelleenarvioitaviksi siinä, kun Filippos todisti hänen ottaneen evankeliumin vastaan.

Hovimies ei voinut lakata olemasta eunukki eikä pakana, mutta hän kelpasi Kristukselle ja oli tervetullut Herran seurakuntaan. Huomaa, että tämä ei ollut se näkemys, joka sen ajan juutalaissyntyisessä seurakunnassa vallitsi.

Filippoksen ratkaisu kastaa hoviherra oli avara ja estoton päätös, vaikka se meidän näkökulmastamme vaikuttaa itsestään selvältä. Filippokselle se ei sitä ollut; päinvastoin päätös oli paitsi avara, myös rohkea. Kyse ei ollut vain estottomuudesta, vaan myös uskalluksesta toimia yleisestä mielipidettä vastaan.

Hoviherran kastaminen on kertomuksen yllätyksellisin käänne. Se oli monen kysymyksen paikka. Siinä Filippos haastoi seurakuntien väen vakavan paikan eteen. Oliko Jumalan rakkaus todella näin yllätyksellistä ja tuhlailevaa? Todellako Herra tahtoi kohdata jopa ’pilalle leikatut’ pakanat – he kysyivät toisiltaan? Saattaako Herra Jeesus kutsua yhteyteensä jopa nämä ’kelpaamattomat’, ’silvotut’ ja ’saastaiset’?

Tähän kysymykseen Filippos toi antoi myöntävän vastauksen. Hän kuuli Jumalan kutsun äänen ja ”nousi ja lähti”. Filippoksen kuuliaisuus antoi Jumalan rakkaudelle kädet ja jalat. Jumalan rakkauden yllätyksellisyys sai puheenvuoron. Herran tuhlaileva ja rajaton rakkaus hiljensi väen.

Meidän aikaamme

Filippoksen kohtaaminen eunukin kanssa vahvisti asian; kristillinen seurakunta oli avoin kaikille, jotka uskoivat; se on Jumalan rakkauden pöyristyttävää yllätyksellisyyttä. Luukas korostaa näin, ettei Kristuksessa ole eriarvoisuutta syntyperän, ruumiillisen ominaisuuden tai menneisyyden vuoksi, vaan kaikki ovat tervetulleita Herran seurakuntaan ulkoiseen katsomatta.

Jumalan edessä ei ole sellaista henkilöä, joka olisi syntyperän tai jonkin muun ominaisuuden perusteella kelvoton vastaanottamaan uskon lahjaa tai kastettavaksi. Eunukki oli voimaton muuttamaan ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä kelvottoman Filippoksen ajan seurakunnan standardeilla mitattuna, mutta hänen uskonsa Herraan Jeesukseen Kristukseen riitti. Jumalan rakkaus yllätti hänet. Ihmisten vaatimusten edessä kelvoton, sai tuntea itsensä kelvolliseksi Jumalan kasvojen edessä. Nyt kysyn vain yksinkertaisesti, keitä ovat meidän päivämme ’kelvottomat eunukit’?

Keitä ovat oman aikamme samarialaiset, keitä eunukit ja keitä kesarealaiset? Pysyttelemmeköseurakuntina turvallisesti Jerusalemissa ja pidämme kiinni puhtaussäädöksistä, vai uskallammeko me ”nousta ja läht”, kun Herra kehottaa meidät matkaan? Uskallammeko lähteä liikkeelle, vaikka ihmeet ja merkit odottaisivat toteutumista vasta sen jälkeen, kun olemme ensin ”nousseet ja lähteneet”?

Keitä siis ovat tänään he, joita uskonnollinen valtavirta katsoo nenänvartta pitkin? Keitä ovat he, keiden kautta tulee esiin ’Jumalan rakkauden yllätyksellisyys’? Keitä me emme kykene rakastamaan, vaan Jumalan rakkaus kutsuu heitä silti pelastukseen ja yhteyteensä?

Olemmeko valmiit ”nousemaan ja menemään”, kun Herra sanoo ”nouse ja mene”? Olemmeko valmiit, kun kuulemme samaan aikaan ihmisten kuiskuttelevan, että nyt on ylitetty viimeinenkin raja? Mikä on hinta, jonka olen valmis maksamaan?

Tervetuloa, Jumalan yllätyksellisen rakkauden maailmaan.

Pohdittavaa

Millä kolmella tavalla teksti puhuu ’yllätyksistä’?
Mikä kolmesta yllätyksestä on minulle kaikkein vaikein?