Luin jonkin aikaa sitten muutaman mielenkiintoisen artikkelin kuuliaisuudesta. Artikkeleissa sivuttiin käyttäytymistieteiden tutkimustuloksia ja niistä tehtyjä päätelmiä, joissa analysoitiin lapsen kuuliaisuuden kehittymistä eri iässä normaalina osana kasvuprosessia. Artikkeleissa arvioitiin kuuliaisuuden ulkoista ilmenemistä sekä motiiveja, joita eri ikäisillä lapsilla tunnistettiin syyksi kuuliaisuuden osoittamiseen ulkopuolista auktoriteetille, kuten vanhimmille tai päiväkodin ohjaajille.

Menemättä enempää tutkimusten pohjalta johdettuihin teorioihin tai malleihin, totean, että minua jäi artikkeleista puhuttelemaan erityisesti ajatus, että ihminen kasvaa kuuliaisuuteen ja kuuliaisuudessa. Kasvaminen kuuliaisuudessa ei tässä yhteydessä tarkoita pelkkää kuuliaisuuden lujuutta tai sen ilmenemistä käytännössä. Tutkimukset pohtivat enemmänkin lapsen kuuliaisuuden kehittymistä siitä näkökulmasta, mikä oli hänen motiivinsa olla kuuliainen.

Ilmenee kuuliaisuus sitten heikkona kuin vahvana, kuuliaisuus auktoriteetille on aina tulos vaihtelevista sisäisistä vaikuttimista. Tinkimätön kuuliaisuus ei välttämättä ole seurausta esimerkiksi motivoitumisesta olla kuuliainen, vaan pelosta. Samoin ailahtelevan kuuliaisuuden taustalla voi hyvinkin olla vahva sisäinen halu, mutta olosuhteet tekevät kuuliaisuuden toteutuksen ontuvaksi. Sisäiset vaikuttimet – motiivit – määrittelevät kuuliaisuuden ’tason’ tai kypsyyden sen ulkoista ilmenemistä huomattavasti paremmin.

Jos ajattelen itseäni vaikkapa perheenisän roolissa auktoriteettina lapsilleni, niin minua kiinnostaa huomattavasti enemmän lapsen perimmäinen syy kuuliaisuuteen kuin se miten hän ohjeitani huomaa noudattaa. Vaikka toteutus olisi huippuluokkaa, en olisi isänä lainkaan ylpeä, kun kuulisin motiivin olevan vaikkapa ankaran isän pelko.

Samoin uskon myös Taivaallisen Isämme ajattelevan. Tuskin hän iloitsee kuuliaisuudestani, jos hän tietää, että palvelen häntä sen tähden, koska pelkään hänen muuten heittävän minua kuumilla kivillä. Jos taas Herra näkee motiivini olevan rakkaus, hän varmasti iloitsee siitä enemmän, vaikka se toteus jäisi välillä puutteelliseksi. Herra Jumala tietää vahvuutemme ja heikkoutemme palvelijoina ja seuraajina, minkä tähden uskon, että hänelle on paljon tärkeämpää palvelijan sydämen asenne kuin kuuliaisuuden ulkoinen toteutus.

Kuulaisuuden motiivi on paitsi kiinnostava elementti auktoriteetin näkökulmasta, se on yhtä merkittävä käsite hänelle, kuka kuuliaisuutta osoittaa. Sydämen asenne pitkälti sanelee paitsi kuuliaisuuden lujuuden, myös sen, miten ihminen itse kokee kuuliaisuuden. Motiivi ratkaisee paljolti sen, millä tavoin ihminen kokee iloa palvelutyössään.

Kuuliaisuus seuraajan ja palvelijan ominaisuutena

Herran palvelijana ja seuraajana tietty osoitan monin tavoin kuulaisuutta Herralle Jeesukselle. Koskee kuulaisuuteni sitten sydämen uskoa ja uskollisuutta, uskon esiin tulemista arkielämässä tai palvelua Jumalan valtakunnan työssä, on aiheellista pysähtyä arvioimaan sisäisiä vaikuttimia. Kyse ei ole tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, vaan sydämen asenteesta, joka saa minut tekemään päätökseni.

Jokainen tietää toki sanomattakin, että kristillisen elämän ja palvelun korkein motiivi on tietenkin ”rakkautena vaikuttava usko”. Voimme jokainen yhtyä apostoli Paavalin sanoihin galatialaisille, kun kirjoittaa, että ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Gal. 5:6).

Ei ole suinkaan kyse siitä, ettemmekö tietäisi, mistä kristillisessä kuuliaisuudessa on pohjimmiltaan kyse. Ei ole puhe edes siitä, ettemmekö jokainen pidä ”rakkautena vaikuttavaa uskoa” ylivertaisena ja kaikkein hedelmällisimpänä motiivina palvella Jumalaa. Ja vaikka motiivimme olisi jokin aivan muu, niin kyse ei ole siitäkään, että Jumala tällöin heittäisi meitä kuumalla kivellä. Jos syystä tai toisesta palvelemme häntä nurjin motiivein – ei kyvyttömyytemme esimerkiksi iloita ole pois Jumalan suuruudesta, vaan suurin häviäjä siinä olemme me itse, koska emme ole ymmärtäneet oikein palvelutyön merkitystä.

En kehota sinua tässä jäämään kiinni siihen kurjuuteen, että sinäkin varmasti saat itsesi aika ajoin kiinni alhaisin motiivein palvelemisesta. Tahdon haastaa sinut näkemään motiivin olla kuuliainen toisesta näkökulmasta, ja se on kasvun näkökulma. Eli tahdon haastaa sinut kasvamaan kuuliaisuudessa siten, että siellä, missä tunnistat palvelevasi vaikkapa velvollisuudentunnosta, lähdet etsimään uutta motiivia Jumalan rakkaudesta.

Kuuliaisuudessa on kyse kasvusta ja kasvamisesta. On kyse siitä, kuinka kasvaneita olemme eri asioissa niin Herran seuraajina kuin palvelijoina. Voi olla, että toisessa asiassa palvelijan motiivi on ylhäinen ja puhdas, jollaisena se kestää jopa lähemmän tarkastelun, mutta kun asia vaihtuu toiseksi, saattaa myös motiivi muuttua.

Olen tekstiini poiminut kolme raamatunkohtaa, jotka ovat esimerkkejä muutamista erilaisista motiiveista palvella Jumalaa ja ylipäätään noudattaa hänen tahtoaan elämässämme. En tahdo sinun arvioivan motiiveja sen tähden, että kokisit itsesi kenties täysin oppineeksi tai todella kurjaksi. Tahdon sinun mieluummin rehellisesti tunnistavan omat motiivisi eri tilanteissa ja löytävän kenties syitä siihen, minkä tähden toisaalla askel on kevyen kevyt ja toisaalla tunnet pienenkin kuuliaisuuden teon kovin raskaaksi.

Ei aina niin puhtoista

Aloitan lyhyellä tekstisitaatilla Paavalin kirjeestä filippiläisille, jossa hän kertoo tuntemuksistaan tilanteessa, kun hän on itse vangittuna evankeliumin julistuksen tähden ja seuraa sivusta, miten veljet ja sisaret vapaudessa palvelevat evankeliumia. Paavali kirjoittaa näin:

”Jotkut tosin julistavat Kristusta vain kateudesta ja riidanhalusta, mutta toiset vilpittömin mielin. Nämä toimivat rakkaudesta, koska tietävät, että minun tehtäväni on puolustaa evankeliumia. Nuo toiset taas julistavat Kristusta juonittelunhalusta, epäpuhtain mielin, ja uskovat näin tuottavansa minulle murhetta täällä vankeudessani. Mutta ei sillä väliä! Minä iloitsen siitäkin, kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan, oli tarkoitus vilpitön tai ei.” (Fil. 1:16-18)

Vankeudessa Paavali joutui ilkeän juonittelun kohteeksi, koska osa seurakuntalaisista kateuden, riidanhalun ja kilpailuhenkisyyden motivoimina julistivat evankeliumia. Ajatus julistaa evankeliumia tällaisin motiivein tuntuu meistä oudolta, mutta kun ajattelet, että näiden ihmisten motiivi oli masentaa ja mustamaalata Paavalia, huomaat, että ei perinteinen ’kirkkokuntakateus’ ole juuri puhtoisempi motiivi tästä. Paavalin kirjeen mukaan evankeliumia julistettiin Rooman kaupungissa siis kahdesta vastakkaisesta motiivista:

• Osa julisti vilpittömästä rakkaudesta Kristukseen huolimatta siitä, että he tiesivät Paavalin olevan vangittuna evankeliumin julistamisen tähden.

• Toiset julistivat hekin ehtaa evankeliumia kyseenalaisista motiiveista: kateudesta ja kilpailuhenkisyydestä yrittäen vaikeuttaa Paavalin asemaa vankeudessa.

Paavali iloitsee kirjeessään kummankin ryhmän työstä, koska viime kädessä evankeliumin menestyksen kannalta tässä tilanteessa ei ollut merkitystä sillä, mikä julistajia motivoi, koska joka tapauksessa Kristusta saarnattiin. Kyseenalaisin motiivein julistajat eivät täten saarnanneet väärää oppia, vaan he pitäytyivät oikeassa evankeliumissa. Paavali saattoi siis iloita kummastakin porukasta, koska kaikkien heidän työnsä kautta evankeliumi meni eteenpäin.

Paavalin näkökulmasta oli toisarvoista, miten hänen itsensä kävisi, jos vain evankeliumi ja Jumalan valtakunnan työ menisi eteenpäin. Mutta Paavalin kertomus ihmisistä, joiden motiivi oli julistaa evankeliumia kateuden ja kilpailuhenkisyyden tähden, herättää kysymyksen, että kauanko he jaksoivat palvella ja kokivatko he syvää sydämen iloa palvellessaan evankeliumin asialla? – En epäile, että evankeliumi jäi vajaaksi huonojen motiivien tähden, koska Paavali ei siihen viittaa, mutta kysyn palvelun mielekkyyttä palvelijoiden itsensä jaksamisen ja motiivin näkökulmasta.

Olen miettinyt samaa palvelemisen tai hengellisyydellä teeskentelemisen kannalta silloin, kun ihmistä motivoi joko pelko, joka juontaa juurensa joko omasta riittämättömyyden kokemuksesta tai puhtaasti sosiaalisesta paineesta yhteisössä. Liekö kovin raskasta palvella Jumalaa tästä lähtökohdasta? Onko ilosanoman tuojan askel kovin kepeä, jos häntä vie eteenpäin sosiaalinen paine tai pakko?

Ja ehkä palveluakin ikävämpi tilanne on, jos tuo sama pelko tai sisäinen epävarmuus motiivina pakottaa ihmisen esittämään pyhempää kuin hän on. On todella raskasta kantaa kaunista ulkokuorta, jos sisällä velloo epävarmuus ja pelko omasta tilasta. Eikä motiivina tervein liene sekään, että panen toivoni Kristukseen vain sen tähden, että pelkään sitä toista vaihtoehtoa niin kovin!

Herra, katso kuinka sinulle suoritan!

Mitä luulet, olisiko palvelijan motiivi puhtaampi, jos kaiken kuuliaisuuden kohde on Herra Jumala. Paavalin kuvaus edusti kuuliaisuuden koko skaalassa lähes ääripäätä. Eikö tilanne jo korjaannu, jos teemme työmme Jumalalle emmekä sen tähden, että oma mielemme tai muut ihmiset vaativat meitä palvelemaan…

Uskon, että yleensä palvelutyössä tahdomme vilpittömästi palvella Herraa Jeesusta ja kokea siinä sivussa olevamme arvokkaalla paikalla ja tarpeellisia. Ja varmasti sitä olemmekin ja sen kokemisessa ei ole mitään väärää.

Vilpitön halu palvella Jeesusta ei kuitenkaan vielä yksin takaa sitä, että sydämen motiivi olisi tahraton ja ’korkein’ mahdollinen. Otanpa esimerkiksi otteen tuttuakin tutummasta tuhlaajapoikavertauksesta. Seuraavat sanat ovat tuhlaajapojan vanhemman veljen sanoja isälleen, kun isä oli ottanut nuoremman veljen iloiten takaisin kotiinsa.

”Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’” (Luuk. 15:29-30)

Monikohan Herran palvelija näkee itsensä aika ajoin tuhlaajapojan veljen paikalla? Taitaa olla niin päin, että joka väittää, ettei näin ole hänelle koskaan käynyt, hän todennäköisesti valehtelee tai sitten on vain muuten valikoiva muisti. Vertauksen vanhempi veli oli palvellut kuuliaisesti isäänsä ja hänen kuuliaisuutensa oli kestänyt läpi vuosien. Hän oli aina tehnyt sen, mitä häneltä odotettiin tai mitä hän ajatteli häneltä odotettavan. Uskollinen puurtaja ja suorittaja siis.

Varmasti veljen kuuliaisuus kesti vielä tämän purkauksen jälkeenkin, kun hän pääsi yli omien ajatustensa konfliktista ’hulttioveljen’ paluun jälkeen. Mutta kysyn, että kokiko vanhempi veli toimissaan elämänsä täyttymystä ja iloa, kun hän palveli isäänsä? Kokiko hän iloa vain onnistumisista, kun muuten palveleminen itsessään ei ollut hänen sydämensä suuri ilo.

Ja näin Herran palvelijan kontekstiin tuotuna – kukaan Taivaallisen Isän palvelija, joka vanhemman veljen tavoin palvelee uskollisesti Herraa, ei varmasti osoittaudu muiden ihmisten silmissä mitenkään työnsä puolesta arvottomaksi. Sinä, joka teet parhaasi Herran palvelijana, voit kuitenkin olla sydämeltäsi samalla tavoin nurja, kuten tämä vertauksen veli.

Näemme hänessä kuvan uskovasta, jonka palvelu on tunnollista ja hyvää, mutta se on kuin kivireen vetämistä ja huonona päivänä hän tekee sen ilotta, vaikka hän toki tuntee työnsä arvon ja kokee itsensä korvaamattomaksi omalla paikallaan. Hän jaksaa tehtävässään ja varmasti saa siitä aika ajoin hyvää sisältöä elämään, kun hän kokee onnistumisia tehtävissään, mutta silti kysyn, että voisiko hän kenties saada vieläkin enemmän?

Herra Jeesus ei ole kutsunut ketään palvelemaan sillä asenteella, että Jumalan palveleminen olisi velvollisuutemme. Meidät on pelastettu ja otettu Jumalan perheeseen armosta, joten hengellinen työ ei ole vaihtokauppaa. Sama koskee uskonelämää kauttaaltaan. Uskosta katoaa ilo sinä päivänä, kun uskomme elämän Jeesuksen käsiin vain siksi, että niin kuuluu tehdä, jotta pääsee taivaaseen.

Et varmaan ajattele, että tekemällä ylimääräisiä rakkauden tekoja sinä lyhentäisit syntivelkaa Jumalan edessä. Älkäämme siis antako hyvien tekojen asenteen hiipiä edes palvelutyöhömme. Jumalan valtakunta pärjää vallan mainiosti ilman meidän suorituksiamme – Herra tahtoo, että me palvelemme häntä mieluummin jostain aivan toisesta syystä.

Elämää Jumalan rakkaudessa ja rakkaudesta

Luetteloa eri tavoin kieroutuneista motiiveista olla kuuliainen Herralle Jeesukselle voisi jatkaa vielä pitkälti, mutta uskon näiden kahden esimerkin jo herättäneen jokaisen meistä arvioimaan kuuliaisuuden laatua.

Viimeisenä esimerkkinä kuuliaisuuden asenteesta otan rakkauden apostoli Johanneksen sanat hänen kirjeestään. Johanneksen elämä ja kirjoitukset ovat itsessään esimerkki rakkauden asenteesta. Lukija ei voi olla vaistoamatta, että Johanneksen elämää ja palvelua kuljettanut motiivi oli rakkaus Jeesukseen Kristukseen – tai siltä se näyttää. Väitän kuitenkin, että tämä kuva on väärä. Jos näet Johanneksen elämää tarkastelee, huomaa, että hänen motiivinsa ei ollut se, että hän rakasti Jeesusta, vaan että Jeesus rakasti häntä (Joh. 13:23).

Tämä voi kuulostaa saivartelulta, mutta se ei ole sitä. On valtava ero sillä, pidätkö palvelun ja uskosi perustana sitä, että Jumala on sytyttänyt sinuun vastarakkauden vaiko sitä, että Jumala rakastaa sinua!

Se rakkaus, millä Jeesus Johannesta rakasti oli Johanneksen kaikki – koko elämä. Se ei ollut vain ’syy’ palvella, vaan päinvastoin Jeesuksen rakkaus vaikutti hänessä sen, minkä me palveluna ja uskon kuuliaisuutena hänen elämässään näemme. Johannes kirjoittaa tästä rakkaudesta näin.

”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.” (1. Joh. 4:16b-18)

Johannes oli päässyt sisälle Jumalan rakkauteen – huomaa, ettei ole kyse Johanneksen vastarakkauden tunteesta, vaan Jumalan rakkaudesta, joka on rakkautena ehdoton. Johannes hengitti Jumalan rakkautta ja eli siinä. Se oli Johanneksen kaikki – syy elää. Mikä tahansa muu oli toisarvoista – vain Jumalan rakkaus sai hänen silmänsä syttymään.

Kun puhutaan Jumalan rakkaudesta, puhutaan maalliselle rakkaudelle vastakohtaisesta käsitteestä jo siksi, että siinä ei ole pelkoa. Se on ajatuksena mullistava, koska ihmisten maailmassa eivät pelkästään ikävät käsitteet, kuten väkivalta, torjutuksi tuleminen tai hylkääminen, vaan jopa moni hyväkin asia kätkee sisäänsä pelon.

Ajattele vaikka vaurautta, kunniaa, tai kahden ihmisen välistä rakkautta. Jos niihin itseensä ei suoranaisesti liity pelkoa, pelko astuu kuvaan menetyksen pelkona. Tässä mielessä jopa niin kaunis asia kuin kahden ihmisen välinen rakkaus voi ajoittain herättää pelkoa: ”entä jos kumppanin rakkaus hiipuu…”

Ihmisten maailmassa epävarmuus ja epätäydellisyys tuo pelon jopa kauniiseen ja itsessään ihanaan asiaan. Mutta Jumalan rakkaudessa ei tätä pelkoa ole, koska Jumala ei ole epävarma eikä epätäydellinen. Jumala on luotettava ja täydellinen. Jumala pysyy.

Kun siis puhumme Jumalan rakkaudesta – emme puhu oikukkaasta rakkaudesta, joka olisi kuin hiillos, johon joudumme palkeilla puhaltamaan ilmaa, ettei se lakkaa hehkumasta. Jumalan rakkaus on täydellistä, pyyteetöntä, itsessään olemassa olevaa ja säilyvää.

Jumalan rakkaus ei hajoa eikä katoa, vaan se pysyy ja tuottaa edelleen rakkauden hedelmää loputtomiin. Siellä, missä Jumalan rakkaus on läsnä, siellä jopa sen valju heijastus saa aikaan elämää.

Kuka etsii rakkautta, hän etsiköön Jumalaa. Kuka löytää Jumalan, löytää rakkauden. Kuka pysyy Jumalassa – Jeesuksen Kristuksen tunnustuksessa – hän pysyy rakkaudessa. Ja mitä lähempänä Jumalan rakkautta olet, sen voimakkaammin sille ’altistut’ ja sen voimakkaammin sen vaikutus sinuun koskee.

Anna Jumalan rakkauden tulla kohti ja käy Jumalan luo sydämen halusta etsimään hänen tuntemustaan, niin et voi olla kokematta hänen rakkautensa vaikutusta elämässäsi.

Kun Jumalan rakkaus valloittaa sinut ja tulee merkitykseksi sinun kuuliaisuudellesi, huomaat, ettet enää oikeastaan edes tunne sanaa ’kuuliainen’. Palvelu ja usko nousevat Herran Jeesuksen rakkaudesta, josta sinun sydämesi pakahtuu. Jumalan rakkaus on se, mitä sinä hengität ja missä sinä elät. Kun siitä tulee motiivi palvella Herraa, se ruokkii itse itseään ilman, että joudut kysymään jatkuvasti, että mitä minä tästä saan.

Jumalan rakkauden motivoima ihminen ei siis edes tunne käsitettä kuuliaisuus, vaikka toiset ihmiset näkevät sen hedelmän vallitsevan hänen elämässään. Kuuliaisuuden käsite on hävinnyt siinä, kun palvelusta on tullut elämää, joka nousee Jumalan rakkaudesta. Se ei ole edes sama asia kuin se, että teot nousevat sinun rakkaudestasi – se on enemmän ja vieläkin puhtaampaa.

Jumalan rakkauden motivoivan palvelijan palvelutyössä ei ole pelkoa. Hän ei pelkää sen enempää epäonnistumista, toisia ihmisiä kuin Jumalaakaan. En pysty asiaa sanoin selittämään, mutta uskon, että sydämessäsi tunnet, mistä puhun, jos olet saanut armon elämässäsi kokea jotain vastaavaa.

Arvioikaamme itseämme

Tekstin lopuksi palaamme takaisin lähtöviivalle. Kutsun sinut kanssani arvioimaan kriittisesti elämääsi; tarkastelemaan palvelun ja arkielämän motiiveja. Olemme matkalla ja tällä matkalla me saamme kasvaa. Ja missä tapahtuu kasvua, sitä voidaan aina arvioida, jos vain uskallamme tehdä niin. Uskon, että elämä on koko matkan mittainen kasvupolku, jossa jokainen saa kasvaa Jumalan armossa ja rakkaudessa niin palvelemisen kuin uskon näkökulmasta.

Matkan varrella huomaamme, miten Jumalan ihmeellinen rakkaus on täyttänyt meidät. Olemme päässeet palvelemaan Herraa puhtain rakkauden täyttämin motiivein. Samoin saamme nähdä, miten Jumalan rakkaus on saanut aikaan meissä paljon hyvää. On syntynyt uutta ja jotain arvotonta on ehkä jäänyt pois. Ja siellä missä rakkaus on, siellä asioita tapahtuu kuin itsestään.

Mutta silti olemme vajavaisuudessa edelleen matkalla kohti Jumalan rakkauden syvempää tuntemusta. Ehkä tunnistamme siellä täällä elämästämme alueita, joissa Jumalan rakkaus ei ole vielä tavoittanut kohdallamme syvintä tarkoitustaan. Voi olla, että palvelemme jopa kilpailuhengessä tai ’väkisin’ miellyttäen kuin tuhlaajapojan vanhempi veli.

Älä silti pelästy, jos kohtaat kuuliaisuudessasi alhaisempia motiiveja. Jumalan edessä ei sinun eikä minun tarvitse niitä peitellä, koska hän tuntee ne joka tapauksessa, vaikka ihmisiltä olisimme ne onnistuneet salaamaan. Ei Herra meitä niistä tuomitse, hän tahtoo meidän kasvavan niissäkin Jumalan rakkauden valtaamiksi. Tuokaamme väärätkin motiivit Herran eteen ja pyytäkäämme häneltä armoa, että hän voisi täyttää niissäkin kohdin meidät jokaisen rakkaudellaan.

Herra Jeesus tahtoo meidän löytävän hänen rakkautensa elämämme kiintopisteeksi ja hän on kykenevä auttamaan meitä siinä, missä olemme syystä tai toisesta jääneet paitsi palvelijan elämän suurimmasta ja parhaimmasta siunauksesta – hän rakkautensa siivistä.

Tule rukouksin Herran eteen ja pyydä häntä auttamaan siinä, missä sinulla on palvelijana kasvun paikka. Voit olla varma, että Herra Jeesus vastaa rukoukseen ja alkaa tehdä työtä sydämessäsi. Ja kun kasvu vaatii aikaa, hänellä sitä riittää, vaikka sinulla olisi paljon kovempi kiire.

Antakaamme aivan kaikki – koko elämämme – Herran Jeesuksen käsiin ja pyytäkäämme, että hän täyttää meidät rakkaudellaan, jotta saamme kokea entistä isommin elämässämme, mitä se on, kun Jumalan rakkaus valtaa alaa palvelijan elämässä.

Pohdittavaa

Missä elämässäni on kasvun paikkoja kuuliaisuudessa?
Minkälaisin motiivein olen ollut kuuliainen Herralle matkan varrella?