Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan huoneeseen, että hän opettaisi meille teitään ja me vaeltaisimme hänen polkujaan.” (Miika 4:2a)

Taannoin rukouksessa eteeni piirtyi näkymä, jonka tahdon jakaa kanssasi. Uskon, että se on meille yhteinen.

Katselin siinä vuorta, joka nousi majesteettisena horisonttiin. Se oli maiseman korkein vuori – lumihuippuinen vuori, joka nousee pitkälti metsärajan ylle. Se oli Herran vuori ja se kutsui kiipeämään.

Matka vuorelle käy laakson kautta.

Me katselimme sitä ihaillen. Katselimme vuorta kuin auringonnousua ilman ajatusta, että koskaan uskaltautuisimme sinne nousemaan. Aivan kuin se olisi tavoittamaton, vaikka se oikein kutsui kiipeämään. Jäin miettimään, mikä meitä estää sinne matkaamasta.

Näin, että katselimme tuota vuorta pieneltä kukkulalta. Olimme kukkulalla, jonne sinnekin oli saanut tovin kiivetä. Kukkulalta avautui tämä näkymänä Herran vuorelle. Täältä se sentään näkyi toisin kuin laaksosta. Vaan emme tahtoneet lähteä liikkeelle, koska pelkäsimme kadottavamme ’asemapaikan’ pienen kukkulan päällä. Mieluummin katsoimme etäältä.

Ja oli totta, että päästäkseen vuorelle, piti jättää kukkula ja lähteä alas. Ja alhaalla odotti laakso, vaikeakulkuinen ja pimeä, mistä ei näkisi edes kuin kukkulalta. Ja olihan laaksostakin vaikea matka ylös vuorelle, vaikka sinne niin kovasti tahdoimme.

Jäämmekö siis ihailemaan Herran vuorta etäältä pieneltä kukkulaltamme vai uskallammeko lähteä tavoittamaan Herran vuorta sillä uhallakin, että joudumme kulkemaan laakson kautta. Tätä kysyn tänään itseltäni ja sinulta. Lähdetkö matkaan?