Avaan muutamalla sanalla hataria ajatuksiani sodasta monen arkea hallitsevana olotilana. Näemme selkeästi sodan vaikutuksen, kun kansat, ideologiat tai uskonnot ovat sodassa keskenään, mutta silti olemme sokeita sodankäynnille omassa arjessa. Vaikka sotatilaa elämässämme ei olisi julistettu, voimme silti olla sydämessämme sodassa.

Avaan sodassa olemisen problematiikkaa varsin harmittoman tositarinan kautta. Esimerkki on valittu sen tähden, että siitä on helppo tunnistaa sotatila ja toisaalta se antaa meille tilaa vakavampaan pohtimiseen arjen merkityksellisempien sotien suhteen.

Hieman taustaa esimerkin ymmärtämiseksi

Taustaksi mainittakoon sen verran, että pelaan vieläkin satunnaisesti jo aikaa sitten muodista pois pudonnutta Pokemon GO -mobiilipeliä. Se on nk. ’lisätyn todellisuuden’ (augmented reality) peli, eli sitä pelataan kännykällä ulkona liikkuen oikean elämän kohteissa. Se on kuin tehty liikkuvalle ihmiselle. Matkailijalle se puolestaan esittelee uusia paikkoja ja nähtävyyksiä.

Minun näkökulmastani Pokemon GO on siis ulkoilevan ja liikkuvan ihmisen peli. Peli on edelleen luonteeltaan sosiaalinen, koska osa pelin tehtävistä on tarkoitettu suorittaa yhteistyössä toisten pelaajien kanssa. Näitä tehtäviä on mahdoton suorittaa yksin – olet sitten kuinka hyvä pelissä tahansa.

Yhteistyötä mutkistaa kuitenkin aavistuksen se, että pelaajat kuuluvat kolmeen kilpailevaan joukkueeseen. Tämä luo hankausta pelaajien kesken yhteisissäkin tehtävissä, vaikka niissä tiimit eivät pelaa toisiaan vastaan, vaan yhdessä saman tavoitteen eteen. Sinänsä asetelma on melko tavalla verrattavissa kirkolliseen kontekstiin, missä ’tiimit’ ovat seurakuntia ja välillä nekin kokoontuvat yhteisiin ’haasteisiin’.

Asuinpaikkakunnallani väkeä pelin tiimoilla on liikkeellä huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Helsingissä, joten porukka pitää koota yhteisiä haasteita varten esimerkiksi pelikäyttöön suunnitelluilla Whatsappin kaltaisilla ryhmäviestimillä. No, tämä riittää taustoista.

Sodassa kesällä 2018

Tositarina liittyy tähän peliin ja se tapahtui kesän 2018 kynnyksellä, kun intouduin pelaamaan kesän lämpöisten ilmojen myötä toviksi aktiivisemmin ja ottamaan osaa myös yhteistyötä vaativiin tehtäviin. Liityin täten paikalliseen tiedotusrinkiin.

Ringissä ihmiset eivät ole omilla nimillään, vaan jokaisella pelaajalla on oma ’pelinimi’. Toisen pelaajan ikää, sukupuolta, ammattia, jne. ei tiedä – ainoastaan pelinimen, tiimin ja peliin liittyvää tilastotietoa. Tässä suhteessa pelaajat ovat samalla viivalla keskenään; olet tunnettu ainoastaan siitä, mitä pelissä teet.

Liityin siis rinkiin, mutta kohta ryhmään liittymisen jälkeen minulta muutamat eri tiimin ihmiset kyselivät, että ”Minkälainen pelaaja olet?” En aluksi edes ymmärtänyt, miksi kysyvät, kunnes ymmärsin, että kyselijät epäilivät, että huijaan pelissä. Syynä oli valtavat kilometrimäärät, mitä olen liikkunut pelin tiimoilla. Eiväthän he voineet tietää, että minä olen intohimoinen kuntoilija ja pelaan lenkkien ohessa – tosin yleensä pysähtymättä varsinaisesti pelaamaan. Tästä syystä tilastoni tai ilmestymiseni satunnaisesti jollekin syrjäiselle ’salille’, näytti säännöllisesti tosissaan pelaavan ’peruspelaajan silmissä’ varsin erikoiselle.

Jouduin näin yhteisössä muutaman toisen pelaajan silmätikuksi ja epäillyksi huijauksesta, mitä en todellakaan ole koskaan edes harkinnut. Miksi huijata pelissä, jota pelaat iloksesi ilman minkäänlaista välillistä hyötyä! Epäiltynä oleminen ja puolustautuminen tuntui todella loukkaavalta ja pahalta. Ja se tunne jäi elämään sen jälkeenkin, kun olin ’todistanut’ syyttömyyteni. Asia jäi vaivaamaan, vaikka olinkin nyt ’ok’. Jäi tunne, että varjo ei poistunut ja se puolestaan aiheutti sen, että ylitulkitsin toisten sanomisia ja käyttäytymistä.

Asiat siis selvisivät nopeasti, kun kasvoni tulivat tutuksi porukalle ja he ymmärsivät minun todella olevan juoksija ja muutenkin iäkkäämpi pelaaja. Toisaalta jäin miettimään, että jos olisin ollut ulkoiselta olemukselta jotain muuta, voi olla ettei kukaan olisi uskonut syyttömyyttäni.

Mutta tämä aiheeton minuun osoitettu pieni epäily käynnisti pelifoorumilla ’pienen sodan’, kun muutama kanssani samaan tiimiin kuuluva puolusti minua ja alkoi vastavuoroisesti vaatimaan toisten tiimien pelaajia osoittamaan samalla tavalla syyttömyytensä. Koston kierre oli valmis.

Puhutaan oikeasti pienestä asiasta, mutta siitä syttynyt ’sota’ aiheutti sen, että monet pahoittivat mielensä moneen kertaan. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli tämän tarinan kannalta se, miten tapahtuma vaikutti minuun.

Loukattuna ja syytettynä aloin minäkin nähdä erityisesti minua syyttäneet pelaajat toisella tavalla. Liikunnallisena ihmisenä minä en vastavuoroisesti voinut ymmärtää, että osa näistä henkilöistä ajelee laiskoina illat autolla hitaasti ja pelaavat ’väärin’ peliä, joka on tarkoitettu liikuttamaan ihmisiä. Siis näin minä tietenkin asian näin.

On vallan toinen kysymys, että kokeeko autolla ajavat pelin olevan tarkoitettu liikkuville ihmisille? Mutta minun mielessäni tapaus vain vahvisti ajatusta siitä, että nämä muut pelaavat peliä väärin, koska he eivät pelaa sitä minun lähtökohdistani. Aloin mielessäni vähättelemään heitä ja ajatukseni kääntyivät heidänlaisiaan pelaajia vastaan. Aiemmin en ollut näin vahvasti heihin suhtautunut.

Onneksi elämän kiireet ja matkat iskivät päälle, mikä antoi minulle tilaisuuden astua ’laatikon ulkopuolelle’ ja nähdä mitä itselleni oli tapahtumassa. Ymmärsin, miten tämä onneton tapahtuma vaikutti toisaalta yhteisöön ja miten se vaikutti minussa. Kohta teinkin päätöksen jäädä pois tuosta yhteisöstä ja jatkaa peliä vain satunnaisesti itsekseni.

Elämää sodassa

Kertomuksen esimerkki on varsin harmiton. Lisäksi se tapahtui sellaisella elämän saarekkeella, mistä on helppo vain jäädä pois. Mutta kokemuksena se oli arvokas; se kertoo siitä, miten sodat syttyvät, kun ihmiset eivät ’uhreina’ kykene näkemään toisiaan kuin omasta ahtaasta näkökulmastaan.

Kaikki alkoi siitä, että joukkoon astui ’erilainen pelaaja kuin toiset’. Kun ’erilainen pelaaja’ ei hänkään sisäistänyt erilaisuuttaan, hän ei osannut astua ’itselleen erilaisten’ pelaajien ’kenkiin’. Jos hän olisi kyennyt tekemään niin, hän olisi tajunnut, että toisten epäily oli ymmärrettävää, vaikka se ei ollutkaan oikeutettua. Ja kuinka tuo ’erilaisuudelle allergisuus’ kohta valtasi vielä hänetkin. Hänelle ’oma tapani’ oli ainoa oikea ja erilaiset käsitykset olivat muka ’vääriä’. Tosiasiassa oli vain joukko erilaisia tapoja ja käsityksiä.

Sattuneen tapahtuman aikaan luin kirjaa nimeltä ”The Anatomy of Piece – Resolving the heart of confilict” (The Arbinger Institute). Kirjassa käsitellään esimerkkikertomuksen kautta sitä, miten ihmiset ovat sodassa keskenään, ja miten vaikea heidän on päästä yhteiselle sovinnon tielle niin kauan, kun he katsovat toisia yksipuolisesti omasta näkökulmastaan.

Keskeinen ajatus kirjassa on se, että me olemme monesti sodassa itse toisia vastaan, kun kuvittelemme olevamme uhreja ja toisten olevan sodassa meitä vastaan. Ongelmat eivät poistu sillä, että osoitamme aseella toista ja pyydämme häntä laskemaan aseensa vain siksi, että pidämme itse mielestämme sotaamme oikeutettuna.

Pidän ilmauksesta ’olla sodassa’, koska sanamuotosulkee sisäänsäsodan kummatkin osapuolet. Se ei anna väärää näkymää, että minä olisin sodan uhri ja vain’se toinen’ sotii epäoikeudenmukaisesti minua vastaan. Sodassa on uhreja ja väkivaltaa, mutta harvoin niin, että vainyksi osapuoli on ainut syyllinen sotaan. Taisteluissa ja kohtauksissa näin voi olla, mutta jos katsoo sodan isoa kuvaa, niin roolit vaihtelevat. Olemme siis sodassa.

Rauhan tie

Kestävän rauhan tie ei koskaan ala toisen osapuolen pakottamisesta rauhaan. Näin voidaan saada ulkoinen rauhan olotila, mutta sota jää edelleen sydämiin.

Kestävä rauha alkaa minusta itsestäni. Se on henkilökohtainen päätös lopettaa sodankäynti ja laskea aseet. Enkä tarkoita tällä uhrin asemaan asettumista; nyt puhutaan sydämen asenteesta. Sydämen rauhan tie alkaa siitä, että astun toisen ihmisen ’kenkiin’ ja tunnen, millaista on elää hänen asemassaan. Jos pääsen kiinni siihen, alkaa minussa tie rauhaan. Vasta sen jälkeen voin kutsua hänet mukaan samalle tielle kokeilemaan, millaista elämä on minun kengissäni.

Tämä on keskinäisen kunnioittamisen ja moninaisuuden ymmärtämisen tie. Ehkä se jokin, mikä minun näkökulmastani on ollut väärin tai kuvottavaa, ei enää riitä syyksi sodankäynnin jatkamiselle. Lähtökohta rauhalle on aseiden laskeminen ja toisen ihmisen asemaan asettuminen.

Tälle kohtaamisen tielle kutsun meidät jokaisen. Me voimme näet olla niin monella tavalla sodassa keskenämme. On vain niin, että varsin monet sodat alkavat siitä, että joku on mielestämme erilainen ’väärällä tavalla’. On paikallaan pohtia, missä ovat ne minun mielestäni ’väärällä tavalla’ erilaiset ihmiset. Näe ennakkoluulojesi läpi; he ovat ihmisiä – ja hekin tuntevat ja reagoivat samalla tavalla vajavaisesti kuin minäkin.

Apostoli Pietarillakin oli kokemus siitä, että toiset ihmiset ovat ’liian erilaisia’, mutta Jumala riisui Pietarin tästä ajatuksesta. Pietari kohtasi erilaisuuden haasteen Korneliuksen kodissa (Ap. t. 10). Siteeraan koko kertomuksesta tähän vain jakeesta 23 alkaen muutaman jakeen, missä Pietari kertoo itse siitä, miten hän joutui kohtaamaan omat ennakkoluulonsa.

”Pietari pyysi heidät sisään ja piti heitä vierainaan. Seuraavana päivänä hän lähti heidän kanssaan, ja muutamat veljet Joppesta tulivat hänen mukaansa. Sitä seuraavana päivänä Pietari saapui Kesareaan. Kornelius odotti heitä ja oli kutsunut koolle sukulaisensa ja lähimmät ystävänsä. Kun Pietari oli astumassa sisään, Kornelius meni häntä vastaan ja osoitti kunnioitustaan heittäytyen hänen jalkojensa juureen.

Pietari nosti hänet ylös sanoen: ”Nouse! Minäkin olen ihminen.” Keskustellen Korneliuksen kanssa hän meni sisään ja tapasi monta koolla. Hän sanoi heille: ”Te tiedätte, että juutalaisen miehen on lainvastaista seurustella vierasheimoisen kanssa tai mennä hänen luokseen. Jumala on kuitenkin osoittanut minulle, etten saa sanoa ketään ihmistä epäpyhäksi tai saastaiseksi. Siksi lähdinkin vastaan sanomatta, kun minua tultiin noutamaan. Kysyn siis: miksi te olette minut noutaneet?”” (Ap. t. 10:23b-29)

Meidän haasteemme on tämän päivän seurakunnassa ottaa vastaan nämä hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset. Uskallammeko kohdata heidät keskuudessamme sisarina ja veljinä – ’samaa lihaa ja verta’ olevina Kristuksessa? Enkä tarkoita sitä, että ’siedämme’ heitä, vaan että toivotamme heidät tervetulleeksi samaan pöytään kanssamme?

Olemmeko valmiit käymään sen pitkän tien heidän kanssaan, että astumme toinen toistemme kenkiin ja opimme näkemään maailman laajemmin toisen ihmisen näkökulmasta. Kristuksen rakkaus on kaikesta huolimatta sama kummallekin. Voisimmeko siis edes harkita lähtevämme keskinäisen ymmärryksen ja rakkauden tielle?

Pohdittavaa

Ketä ovat ne minun mielestäni ”epäpyhät tai saastaiset”, joiden kenkiä minun tulisi sovittaa jalkaani? Tahdonko rauhaa heidän kanssaan? Vainko omilla ehdoillani?