Vuosi vaihtuu. Puntaroin mennyttä ja suunnittelen tulevaa. On se merkillinen tuo numeroiden mahti. Kun kalenterissa vuosiluku vaihtuu, se pysäyttää arvioimaan elämää.

Tänään pysähdyin miettimään uskallusta. Uskallanko tavoitella jotain merkittävää vai saako pelko otteen ja jään kiinni tuttuun ja turvalliseen? Tartunko unelmiin vai luovutanko olosuhteille vallan päättää mitä kohtaan ja mitä en?

Yhden talentin mies…

Kysymys uskalluksesta löysi ajatuksissani tarinan muodon. Tarina kysyy: olenko yhden talentin mies? Tuo talentti on varsin hyvä sana, koska puhekielessä se on muutakin kuin muinainen rahamitta.

Talentin tarina on tietty Jeesuksen vertaus palvelijoille uskotuista rahoista – talenteista. Evankeliumeissa on siitä kaksikin versiota. Ne puhuvat uskollisuudesta Herran paluun edellä, mutta minua niissä nyttemmin puhuttelee vain tietty yksityiskohta. Se on ’yhden talentin mies’.

Tarinassa talon isäntä lähti matkalle. Hän antoi palvelijoille kullekin talentin hoidettavaksi kunnes hän jonain päivänä palaisi matkalta. Yhden talentein mies sai hänkin osansa.

Palvelijat tekivät kukin parhaansa, jotta isännän heille luottamat talentit tuottaisivat parhaan mahdollisen tuoton, vaan yhden talentin mies toimi toisin. Hän päätyi piilottamaan talenttinsa maahan. Aika kului ja koitti päivä, kun isäntä palasi taloonsa ja kutsui palvelijat koolle. Yhden talentin mies kaivoi talentin esiin, antoi sen isännälle ja sanoi:

Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.”

Jeesuksen vertaus jatkuu tästä toki eteenpäin, mutta pysähdyn tähän. Minut pysäytti yhden talentin miehen sanat. Vertauksen mies ei ehkä puhunut totta, mutta jäin miettimään niitä yhden talentin miehiä, joiden talentit hautautuvat hiekkaan juurikin siksi, että he pelkäävät.

Vertauksen mies sanoi pelkäävänsä. Pelkäsikö hän isäntäänsä, epäonnistumista, muita ihmisiä, vaivan näköä, tms. – sitä vertaus ei kerro. Joka tapauksessa pelko esti häntä käyttämästä talenttia sen enempää omaksi ilokseen kuin isäntänsä parhaaksi. Hän eli niin kuin ei olisi talenttia saanutkaan.

Olenko minä tuollainen yhden talentin mies? Kaivanko talenttini maahan, koska pelkään katsoa, mihin talentti riittää? Kaivanko sen maahan siksi, että häpeän käyttää sitä? Vai jääkö se piiloon ihmisten katseita, arvostelua? On syy mikä tahansa, tulos on elämätön elämä.

Uskaltaisinko kaivaa talenttini esiin alkavana vuonna? Tekisin toisin. Entä miten on asiat sinun kohdallasi? Kaivatko talenttisi esiin ja unohdat ne pelot, mitkä saivat sinut talentin maahan kaivamaan?

Alkujaan esitin tämän kysymyksen ihan vain itselleni. Esitin sen siksi, etten ollut alkuunkaan tyytyväinen tuottoon, mitä maahan kaivetun talentin elämä on tuottanut. Uskon, ettei tämä kysymys pelon tähden maahan kaivetusta talenteista ole vain minun kysymykseni; se sopii muillekin.

Se on kysymys seurakunnalle ja miksei yhteiskunnallekin. Se on kysymys siitä, mitä on jäänyt syntymättä, koska pelkäämme jotain. Se on myös rehellistä pohdintaa uuden edessä siitä, mitä oikeastaan pelkäämme? Onko pelon kumartaminen todella sen arvoista, että annamme sen tähden elämän kulua kuin sivullisena vierestä katsellen.

Miksi eläisin tätä elämää talentti hiekkaan haudattuna? Etenkin jos vielä salaa kadehdin niitä, jotka uskaltavat elää – ja maksaa valinnastaan hintaa – kovaakin?