Sunnuntain epistolateksti kirkkomme saarnakalenterissa on tuttu rakkauden korkeaveisuksi kutsuttu teksti Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 13. luvusta.

Visiting the poor (Le Magasin Pittoresque, 1844, Girardet, Karl)

”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa…” (1. Kor. 13:4-6)

Teksti kaunistaa huoneentauluna montaa kotia; meidänkin kodissamme se on koristanut keittiön seinää ja muistan samaisen taulun myös lapsuudenkodista olohuoneen seinältä. Olen kuullut tekstin myös lausuttuna runona ja onpa siihen säveliäkin tehty. Kysynpä vain kuinka monessa häätilaisuudessa se luetaan joko alttarilta tai viimeistään juhlan ohjelmassa.

Oletko koskaan pysähtynyt pohtimaan, miksi tuo teksti on Raamattuun kirjoitettu? Tai oletko miettinyt, missä noiden runollisten säkeiden paino todella punnitaan?

Tahdon haastaa meidät jokaisen astumaan käytännössä tuolle rakkauden tielle, jonka Paavali esittelee meille edeltävän luvun lopussa näin:

”Ja vielä minä osoitan teille verrattoman tien.” (1. Kor. 12:31b)

Kun luet seuraavan kerran Korinttilaiskirjeen rakkauden ylistyksen, haastan sinut lukemaan sen rakkauden kaksoiskäskyn näkökulmasta kahteen kertaan.

Lue teksti ensimmäisellä kerralla ajatellen sen sanomaa Jumalan rakkauden näkökulmasta ja pohdi, miten Jumalan rakkaus on tänäänkin sinun elämääsi kohtaan ”kärsivällinen, lempeä, jne.

Lue teksti uudelleen ja lue se toisella kerralla lähimmäisen rakkauden näkökulmasta. Ja ettei se näyttäydy sinulle vaatimuksena, näe sen sanat lupauksena siitä, miten sinun lähimmäisesi esimerkiksi seurakunnassa suhtautuu sinuun:

ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, jne.

Avaan kumpaakin puolta tekstistä aavistuksen ja yksityiskohtaisemmin voit tutkistella sitä omassa hartaushetkessäsi.

Jumalan rakkauden tie

Aloitetaan Jumalan rakkauden näkökulmasta. Seurakunnassa kaiken keskellä on Kristus ja hänen sovitustyönsä. Protestantteina tässä yhteydessä korostamme erityisesti uskoa. Usko on Jumalan pelastuksen lahjan vastaanottamisessa ihmisen näkökulmasta varsin keskeisessä roolissa. Siksipä meillä on uskonkappaleet ja uskontunnustukset.

Väitän kuitenkin, että puhuttaessa Kristuksen sovitustyöstä Jumalan näkökulmasta, keskeisin käsite ei ole usko, vaan rakkaus. Näin siksi, että Jumalan rakkaus seurakunnan pelastuksen perusta. Jos hän ei ensin olisi rakastanut meitä, ei hän olisi valmistanut pelastustakaan.

Jumalan rakkaus on siis perusta seurakuntaelämälle. Ilman Jumalan rakkautta ei olisi seurakuntaa. Ei olisi mitään, minkä varaan uskon voisi ripustaa. Ei olisi sen enempää toivoa. Se on vain niin, miten Paavali sen 13. luvun lopussa sanoittaa:

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.(1. Kor. 13:13)

Jumalan rakkaus on sinua varten – sinä olet rakastettu. Jumalan rakkaus on myös sinun vierustoveriasi varten – hän on rakastettu. Jos Jumala ei sinua ja sinun vierustoveriasi niin paljon rakastaisi, ei hän olisi antanut Poikansa syntyä uhriksi syntinsä turmeleman ihmiskunnan keskelle. Mutta kuten tiedät

”niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa” (Joh, 3:16a)

Kun kirjoitin tätä tekstiä lauantaina paluulennolla Helsinkiin, koin jotain erityistä. Tiedätkö, minut valtasi valtava rakkauden tunne. Se oli sellainen yliluonnollinen pakahtuminen, kun katselin siinä ympärilläni ihmisiä eri puolilta maailmaa. Se oli kuin olisi hetken saanut kokea, mitä Jumala tuntee samassa koneessa istuvia ihmisiä kohtaan. Ja silti tiedän, että kokemus oli kalpea häivähdys siitä, miten täyttä rakkautta Jumalan rakkaus on meitä kohtaan.

Toki teologia sanoittaa, ettei Jumala tunne niin kuin ihminen tuntee, mutta oli miten oli, väitän että myös tunteet tavoittavat jotain myös Jumalan rakkaudesta – onhan hän luonut meidät kuvakseen.

Puhumme Jumalan rakkaudesta sitoutuneena ja täydellisenä rakkautena. Me kutsumme sitä agape-rakkaudeksi. Se on siis rakkautta, joka sitoutuu tahtomaan rakastaa.

Agape ei silti tarkoita, että Jumalan rakkaus olisi kylmän tunteetonta tai laskelmoivaa rakkautta. Jumalan rakkaus on täyteläistä ja siinä on kaikki tahto, sitoutuminen, intohimo ja tunne. Se on rakkaus, josta ihmisen rakkaus on kiihkeimmilläänkin vain häilyvä kuva.

Jumalan rakkaus ilmoitettiin meille konkreettisimmin ristillä. Jumalan rakkaus ei jäänyt eikä jää sanoihin. Se ei lepertele joutavia, Jumalan rakkaus tekee kaikkensa rakastettujensa parhaaksi. Se on rakkautta, joka sitoutuu rakastamaan joka hetki.

Lähimmäisen rakkauden tie

Riittäköön tämä kuvaksi Jumalan rakkaudesta. Katsokaamme nyt rakkauden korkeaveisua uudemman kerran. Oletko ajatellut, miksi Paavali sijoitti tekstin juuri tuohon kohtaan kirjettä ja juuri kirjeeseen korinttilaisille – tuolle varsin riitaiselle ja eripuraiselle porukalle?

Teksti on sijoitettu Pyhän Hengen armolahjojen käyttöä käsittelevän opetuksen keskelle. Ennen 13. lukua Paavali opettaa seurakuntaa Hengen lahjoista ja rakkauden korkeaveisun jälkeen 14. luvussa hän jatkaa suoraan opetusta samasta teemasta sekä järjestyksestä seurakunnan tilaisuuksissa.

Paavali kirjoitti tekstin opastaakseen seurakunnan rakkauden tielle pois sen kokoontumisia repineiden ainaisten riitojen tieltä. Paavali korostaa keskinäisen rakkauden tärkeyttä siinä, että ominaisuudet, joita hän rakkaudesta luettelee, liittyvät kaikki ihmissuhteisiin. Ne punnitaan lähimmäisessä.

”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa…” (1. Kor. 13:4-6)

Rakkauden korkeaveisu ei siis ole Paavalin ehdotus avioliittokaavaksi eikä mainoskatkon kaltainen kevennys kesken opetuksen. Se on ohje ”verrattomasta tiestä” riitaiselle seurakunnalle heidän yhteisiin kokoontumisiinsa.

Se on ohje siitä, miten rakkaus hallitsee siellä, missä Jumalan Henki toimii armolahjojen ja yhteisten kokoontumisten keskellä.

Rakkauden kaksoiskäskyssä jokainen kutsutaan rakastamaan Jumalaa, mutta se ei tarkoita ’periaatteellista’ rakkautta, joka kohdistuu näkymättömään vain kaunein sanankääntein ja ajatuksin. Se on käytännön rakkautta, jonka tosi peili on lähimmäinen.

Lähimmäinen on rakkauden peili; on helppo rakastaa häntä, ketä et näe, mutta lähimmäinen – sisar tai veli – ’lihaa ja verta’ kaikessa vajavaisuudessaan punnitsee rakkauden.

Jos siis tunnemme Jumalan rakkauden siitä mitä Poika teki meidän edestämme, samalla tavalla seurakunta todistajana tunnetaan rakkaudesta. Jumalan rakkauden lahjan kukoistus keskuudessamme on todistus Jumalan rakkaudesta itsellemme, toinen toisillemme ja koko maailmalle:

”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35)

Keskinäisen rakkauden varaan on laskettu seurakunnan todistus Kristuksesta. Enemmän kuin tuhat todistuksen sanaa puhuu tämän päivän ihmiselle ”keskinäinen rakkaus”. Ilman sitä aukottominkin järjellinen todistus Kristuksesta jää varsin kevyeksi.

Minusta onkin jopa säälittävää, että meitä Kristuksen seuraajia kutsutaan ’uskoviksi’ tai ’uskovaisiksi’. Siitäkö meidät siis tunnetaan? Eikö kuitenkin se paras todistus Herrastamme ole ”keskinäinen rakkaus”? Millainen olisikaan Jumalan seurakunnan todistus, jos ulkopuolisetkin nimittäisivät meitä ”rakastaviksi” tai ”rakastavaisiksi”!

Vaikka minä…

Tähän meidät on kutsuttu. Elämään Kristuksen todistajina ”keskinäisessä rakkaudessa”. Se on rakkautta, joka ei pelkää kohdata ’lihaa ja verta’ kaikessa vajavaisuudessaan. Lopetan siihen, mistä Paavali tekstinsä aloitti:

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.(1. Kor. 13:1-3)

Paavali luetteli tässä joukon Korintin seurakunnan erityisen arvokkaiksi arvostamia asioita. Niihin kuului joukko Jumalan Pyhän Hengen lahjoja, laupeuden työ ja ehkä jopa marttyyrius. Ne kaikki olivat jotain sellaista, mitä seurakunta piti kaiken tavoittelemisen arvoisena. Ne olivat oikeita ja hyviä asioita.

Mutta ne eivät olleet minkään arvoisia, jos niiden välikappaletta – käyttäjää – ei ohjannut rakkaus. Jopa meille ’uskoville’ keskeinen ”usko, niin että voisin siirtää vuoria” oli joutavaa turhuutta, jos ’uskovalta’ puuttui rakkaus.

Jos nyt ajattelet, että Paavali kaivoi esimerkiksi näihin jakeisiin juuri sen hyvän ja kauniin, mitä Korintissa arvostettiin korkealle, niin lienee paikallaan pohtia hetki sitä, mitä asiat me arvostamme samalla tavalla korkealle? Ja edelleen ohjaako rakkaus niiden käyttöä?

Mitä me tavoittelemme tärkeinä asioina seurakunnassa ja omassa elämässämme? Teksti haastaa meidät samalla tavoin kuin korinttilaiset antamaan lahjansa rakkauden ohjaukseen. Tätä Jumala kysyy meidänkin kohdallamme.

Arvokkainkin asia on tomua, jos sen käyttöä ei ohjaa rakkaus. Jos unohdamme keskinäisen rakkauden, tulee arvokkaimmastakin lahjasta arvoton. Ilman rakkautta kaikki arvokas pilaantuu käsissämme niin kuin se pilaantui korinttilaistenkin käsissä. Jopa usko ja Hengen lahjat kadottivat siunaustaan, kun niiden ytimessä ei vallinnut enää rakkaus.

Tämä on niin totta meidänkin elämässämme. Kaikki mitä teemme tai voisimme tehdä, on merkityksetöntä, jos meillä ei ole rakkautta. Jos Jumalan rakkaus ei löydä meissä tietään lähimmäiseen, on todistus varsin turha.

Mistä siis Paavali meitä rakkauden korkeaveisussa muistuttaa? Yksinkertaisesti siitä, ettei ole mitään merkitystä sillä, miten menestyneitä me olemme seurakuntana, jos Jumalan rakkaus ei virtaa siinä kaikessa mitä me teemme.

Jumalan seurakunta on kutsuttu elämään Jumalan rakkaudessa. Se on kutsu elää Jumalan rakastettuna ja antaa rakkaudessa tilaa myös toinen toisillemme elää tuossa samassa rakkaudessa.

Tällöin Jumalan rakkaus tulee esiin siinä, miten me kohtaamme toinen toisemme. Se on seurakunnan todistus itselleen ja tälle maailmalle siitä, että meidän Herramme Jeesus Kristus elää ja hallitsee tänäkin päivänä.

Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35)