Oli sunnuntain, ensimmäisen pääsiäispäivän, ilta. Apostolit olivat yhä Jerusalemissa, koska oli pääsiäisjuhlan aika. Heitä piti Jerusalemissa myös läheisen kuolemaan yhteydessä vietettävä seitsemänpäiväinen suruaika, jota he siis viettivät Jeesuksen kuoleman tähden. Opetuslapset olivat kokoontuneet lukittujen ovien taakse. Suruaika sopi syyksi siihen, miksi he pysyttelivät sisätiloissa, mutta ovien lukitseminen johtui pelosta.

Ensimmäisen päivän iltaan tullessa oli tapahtunut paljon odottamatonta. Ensin paljastui, että Herran ruumis oli kadonnut. Oliko se varastettu vai todellako Jeesus oli noussut kuolleista? Päivän aikana useat olivat puheidensa mukaan kohdanneet ylösnousseen Jeesuksen. Ja olihan Herrakin tästä puhunut, mutta miten uskoa sellaiseen, mitä ei järki kykene selittämään?

Opetuslasten sydämiin oli iltaan mennessä alkanut itää arka toivo siitä, että puheet Jeesuksen ylösnousemuksesta olisivat totta. Mutta heitä piinasi ajatus siitä, että kuolleista herääminen on mahdotonta. Näin siitäkin huolimatta, että Jeesus oli herättänyt kuolleista useammankin ihmisen heidän nähtensä: Lasarus, Jairoksen tytär, jne. Sydämen uskon ja järjen ristiriita on tuttu kädenvääntö myös meille. Missä sydän tahtoo uskoa, siinä järki asettuu epäilemään.

Ja mitä tapahtui? Jeesus ilmestyi ylösnousemuksen päivän iltana opetuslapsille (Mark. 16:14; Luuk. 24:36-43; Joh. 20:19-23). Siinä hetkessä usko muuttui näkemiseksi.

Kävi kuitenkin niin, ettei apostoli Tuomas sattunut tuolloin olemaan paikalla. Johannes kirjoittaa:

”Mutta Tuomas, jota sanottiin Didymokseksi ja joka oli yksi niistä kahdestatoista, ei ollut heidän kanssaan, kun Jeesus tuli. Niin toiset opetuslapset sanoivat Tuomaalle: ”Me olemme nähneet Herran.” Mutta hän vastasi heille: ”Jos en näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani naulanjälkiin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.”” (Joh. 20:24-25)

Epäonnekseen Tuomas siis myöhästyi Jeesuksen vierailulta. Ja varsin ponnekkaasti Tuomas vastaa opetuslasten todistukseen ylösnousseen Herran kohtaamisesta. Muista nämä sanat, mitä Tuomas sanoi – ne ovat avain jakeita seuraavan Jeesuksen ja Tuomaan kohtaamisen ymmärtämiseksi.

Oheisen katkelman perusteella Tuomas on muuten saanut epäilijän roolin raamatunlukijoiden silmissä. Näin vaikka eivät muutkaan opetuslapset uskaltaneet hekään uskoa ylösnousemusta todeksi ennen kuin Jeesus ilmestyi heille.

Tuomas kohtaa Herransa

Ylösnousemuksen päivän iltana opetuslasten usko muuttui näkemiseksi, mutta Tuomas sinnitteli edelleen uskon varassa. Kului näet suurin piirtein viikko (KR33/38 ”kahdeksan päivän kuluttua”) ennen kuin Jeesus näyttäytyi opetuslapsille uudelleen niin, että Tuomaskin oli paikalla.

Tuomaksen ja ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen on tämän sunnuntain evankeliumin teksti. Olemme täten kuluneella viikolla kuluttaneet kutakuinkin saman ajan, mitä Tuomas joutui kipuilemaan uskon ja epäilyn välillä ennen kuin Jeesus ilmestyi hänenkin nähtensä.

”Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!’ Silloin Tuomas sanoi: ’Minun Herrani ja Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.'” (Joh. 20:26-29)

Jos siis ensin luetussa tekstissä Tuomaan epäilyt antoivat aihetta nimitykselle ”epäilevä Tuomas”, niin tässä tekstissä kohtaamme ”uskovan Tuomaksen”. Teksti ei kerro koskiko Tuomas lopulta Kristuksen haavoihin, mutta Jeesuksen sanojen perusteella voidaan olettaa Tuomaan uskoneen pelkästään nähtyään ylösnousseen Jeesuksen.

Tavattuaan Jeesuksen Tuomas tunnusti uskonsa Jeesukseen sanoen: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”, minkä tähden voimme kutsua häntä myös nimellä ”uskova Tuomas” tai jopa ”elävän uskon Tuomas”. Ja ”uskovana Tuomaana” minäkin tahdon hänet muistaa ja sellaisen esittelen hänet sinulle tässä tekstissä. Palataanpa hetkeksi uudelleen viikon tapahtumiin.

Vainko Tuomas epäili?

Tuomaksen leimaaminen heikkouskoiseksi epäilijäksi ei tee hänelle oikeutta, koska muut apostolit olivat aivan yhtä heikkoja uskossaan. Nimittäin, kun naiset ylösnousemusaamuna palasivat haudalta apostolien luokse ja kertoivat tavanneensa ylösnousseen Herran, he eivät uskoneet naisten kertomusta, koska heidän mielestään se oli järjetön (Luuk. 24:11). Kaksi heistä lähti jopa tarkastamaan tilanteen!

Tästähän Tuomaksen epäilyssä oli siinäkin kyse. Tuskin hän epäili apostolien ja naisten valehtelevan, mutta ehkäpä hän järkeili heidän nähneen jotain muuta, mitä he kuvittelivat nähneensä. Näin mekin teemme. Kun kuulemme jotain järjelle selittämätöntä, yritämme ensin etsiä järjellisemmän selityksen ennen kuin suostumme uskomaan järjenvastaiseen.

Apostolit eivät siis uskoneet hekään naisten todistusta. Myöhemmin samana päivänä ylösnoussut Jeesus näyttäytyi myös apostoleille (Luuk. 24:36-44; Joh. 20:19-23), jotta he uskoisivat. Jeesuksen ilmestyminen omassa hahmossaan oli vahva todiste, koska rabbiinisen tradition perusteella ajateltiin, että kuolleista ylösnousseet saavat saman hahmon kuin heillä oli ennen kuolemaansa, jotta muut saattoivat tunnistaa heidät.

Mutta opetuslapset eivät uskoneet ylösnousemukseen vieläkään, koska he pelästyivät ja luulivat Jeesusta aaveeksi (Luuk. 24:41). Heidän mielestään aave oli vähemmän järjenvastainen selitys kuin ylösnousemus. Näin siis siitä huolimatta, että he olivat jo aiemmin saaneet naisten luotettavan todistuksen ja nyt kiistattoman näköhavainnon. Ehkä meidän korvaamme aave kuulostaa sekin sangen hataralta selitykseltä, mutta pitää muistaa, että tuon ajan ihmisten maailmassa uskottiin henkiolentoihin päinvastoin kuin nykysuomessa.

Jeesus ei moittinut opetuslasten epäuskoa, vaan hän todisti olevansa sama Jeesus näyttämällä heille arpensa ja syömällä heidän kanssaan. Aaveilla kun ei uskottu olevan fyysistä ruumista eikä aaveet nyt ainakaan voineet syödä.

Tämän jälkeen paikalla olleet opetuslapset uskoivat, mutta ikävä kyllä Tuomas ei tuolloin ollut heidän joukossaan (Joh. 20:24).

Tuomaan piinaviikko

Tästä siis alkoi Tuomaksen piinaviikko. Voimme vain kuvitella millainen tuo viikko on Tuomakselle ollut. Ajatus Jeesuksen ylösnousemuksesta oli järjenvastainen, mutta toisaalta hänen luotettavaksi tuntemansa ihmiset todistivat siitä, ja olihan Jeesus itsekin asiasta monet kerrat maininnut.

Tuomas tahtoi uskoa, mutta ehkäpä hän pelkäsi, että hänen uskonsa osoittautuisi katteettomaksi. Hän tahtoi uskoa todeksi Jeesuksen koko ilmoituksen ja elää mukaan, mutta pelko siitä, että hän huomaisi kaiken olleen vain kuvitelmaa ja pettyisi taas uudelleen kuten pitkäperjantaina, teki hänet varovaiseksi.

Tuomas kävi viikon mittaisen taistelun kamppaillen uskon ja epäuskon välillä. Hän tahtoi uskoa, mutta hän tarvitsi uskonsa tueksi vielä jotain. Halu uskoa oli valtava, mutta pettymyksen pelko esti häntä ojentautumasta uskonsa varaan. Se, että Tuomas edelleen ’hengaili’ apostolien seurassa Jerusalemissa, todistaa kuitenkin hänen tahtoneen uskoa todeksi kaiken kuulemansa. Hän tunsi Jeesuksen ylösnousemuksesta hänelle todistaneet henkilöt luotettaviksi, mutta koska heidän kertomansa oli ristiriidassa hänen järkensä ja ymmärryksensä kanssa, oli hänen vaikea uskoa.

Tuomaksen uskon kamppailu on sitä samaa, mitä metodistikirkossa tarkoitetaan sillä, kun ihmisiä kutsutaan ehtoollisen viettoon Herran pöytään sanoilla: ”Herran pöytä on avoin jokaiselle, joka uskoo tai tahtoisi uskoa”. Sanat ”tahtoisi uskoa” kuvastavat Tuomaksen uskoa näkemisen edellä.

Tuomaan piina päättyy

Kului noin viikko ylösnousemuksesta ennen kuin Jeesus näyttäytyi opetuslapsille niin, että Tuomas oli hänkin mukana. Opetuslapset pysyttelivät Jerusalemissa ylösnousemuksen jälkeisen viikon ajan ehkä siksi, että ihmiset olettivat heidän viettävän säädyllisesti suruaikaa rabbinsa kuoleman jälkeen ja toisaalta happamattoman leivän juhla jatkui edelleen.

Kohta oli kuitenkin aika palata Galileaan (Matt. 28:10), joten Tuomaan oli aika saada vahvistus uskolleen. Tulemme tilanteeseen, josta Johanneksen evankeliumin tekstimme puhuu.

Jostain syystä Jeesuksen ilmestyessä Tuomaalle, moni tulkitsee Jeesuksen nuhdelleen Tuomasta hänen epäuskostaan, kun hän sanoo:

”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” (Joh. 20:27)

En usko Jeesuksen moittineen Tuomasta epäuskosta sen enempää kuin hän moitti muita apostoleja viikkoa aiemmin. Jeesus ei varmaankaan ärähtänyt näitä sanoja Tuomakselle, vaan hän astui Tuomaksen eteen kaikessa rakkaudessa ja ymmärtämyksessä niin kuin aina ennenkin ja todisti hänelle sen, minkä oli viikkoa aiemmin todistanut muille silloin yhtä epäuskoisille opetuslapsille.

Jeesus todisti Tuomakselle samalla olevansa paitsi kuoleman voittanut Jeesus-ihminen, hän todisti Tuomakselle olevansa alati läsnäoleva Jumala. Miten hän muuten olisi voinut vastata niin suoraan Tuomaan uhoon olla uskomatta ennen kuin voisi koskea Mestarin kärsimyksen tunnusmerkkeihin?

Jeesuksen kehotus koskea haavoihini paljasti Tuomaalle, että hänen Mestarinsa oli kuulemassa senkin, kun hän uhosi toisille. Vain Jumala saattoi kuulla hänen epäilynsä sanat. Tuomas todella ymmärsi, että Jeesus oli paitsi noussut haudasta elämään – hän oli noussut myös siihen kuninkuuteen Jumalana, mistä hän oli heille vuosikaudet yrittänyt opettaa!

Uskova Tuomas

Kun Jeesus nyt näyttäytyi Tuomaalle, Tuomaan henkilökohtainen piinaviikko oli vihdoin ohi. Hänelle ei ollut enää epäselvää, kuka tämä hänen edessään seisova mies oli. Hän oli Tuomakselle kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kaikkeudessaan

”Minun Herrani ja Jumalani!” (Joh. 20:28)

Tuomaksen vastaus ei ollut hämmästyksen huudahdus, vaan helpotuksen huokaus. Jeesus todella oli sitä, mitä Tuomas toivoi ja tahtoi uskoa todeksi. Ylösnousseen Jeesuksen tapaaminen oli Tuomaksen unelman täyttymys kahdella tavalla:

• Ensinnäkin Jeesus todella eli. Hän oli ylösnoussut sama Jeesus, kenet Tuomas oli tuntenut jo monen vuoden ajan. Hän oli Tuomaksen rakas mestari.

• Toiseksi Jeesuksen ylösnousemus todisti hänen olevan Jumalan valittu, messias, niin kuin hän oli sanonut olevansa. Jos Tuomas oli vielä ennen pääsiäistä epäillyt asiaa, nyt hän tiesi Jeesuksen olevan Herra ja Jumala!

Viimeinen epäilyksen häivä oli voitettu – usko oli voittanut. Epäilyn vastakohtana Tuomaan lyhyt uskontunnustus ylösnousseen Jeesuksen edessä on hänen uskonsa täyttymyksen kohokohta ja samalla koko Johanneksen evankeliumin pääteeman huipennus.

Tuomas ei näet sanonut ”Jeesus, sinä elät!” tai ”Herra, se olet sinä!”, vaan hän sanoi ”Minun Herrani ja Jumalani!” Hän tunnusti uskovansa ylösnousseeseen Jeesukseen Herrana ja Jumalana – siis ennen kaikkea henkilökohtaisena Herranaan! Nyt Tuomas oli valmis luottamaan kaiken tämän ylösnousseen Herran ja Jumalan varaan.

Tuomaan usko oli jalostunut varovaisesta toivosta ja pettymyksen pelosta korkeimpaan mahdolliseen muotoon – pelastavaksi ja kaiken luottavaksi uskoksi. Jeesus oli hänen Herransa, mihin sisältyy ajatus Tuomaan asemasta palvelijana Jeesuksen ’taloudessa’. Hän ei ollut vain kenen tahansa rabbin palvelija, vaan hän tunnustaa Herransa todellisen olemuksen sanoilla ”minun Jumalani”. Sana ”minun” osoittaa suhteen olevan hänelle läheinen ja henkilökohtainen.

Epäilijän varovainen usko oli kasvanut vahvaksi luottamukseksi Jeesukseen. Tuomas ei ollut enää ”epäilevä Tuomas”, vaan hänestä oli tullut ”uskova Tuomas” – vahvan pelastavan ja luottavan uskon esikuva. Kun viimeinen epäily oli voitettu, Tuomas luovutti elämänsä kaikkineen rakkaan Herransa käyttöön.

Perimätiedon mukaan Tuomaasta tuli Parthian apostoli, joka teki elämäntyönsä Parthiassa ja lopulta haudattiin Edessaan. Lisäksi hänet mainitaan myös nk. Intian apostolina, jonka työn tuloksena Intiassa vaikuttaa vieläkin joukko ”tuomaskristittyjä”.

Olenko minä ”uskova Tuomas”?

Kertomus Tuomaan ja Herran kohtaamisesta ei siis ole Johanneksen evankeliumissa sen tähden, että saisimme hyvät naurut Tuomaan epäilyjen kustannuksella tai että voisimme kauhistella hänen uskonsa heikkoutta.

Päinvastoin kertomus on evankeliumin huipennus. Johannes kuljetti uskon kasvamisen teemaa koko evankeliumin läpi ja juuri Tuomaan sanoissa usko löytää syvimmän merkityksensä.

Johannes tahtoo meidän muistavan Tuomaksen tunnustavana ”uskovana Tuomaana” ja samalla kysyvän itseltämme, onko minun uskoni ’laadultaan’ samaa tunnustavaa uskoa kuin Tuomaalla? Olenko Tuomaan tavoin lakannut epäilemästä ja antautunut uskon ’vietäväksi’?

Uskallanko todella uskoa? Uskallanko luottaa niin, että otan askeleita vaikka ne olisivat täysin järjen vastaisia? Uskallanko uskoa, kun järki panee vastaan? Uskallanko heittäytyä Herran kannateltavaksi, kun elämä myrskyää?

Liitän evääksi vielä lyhyen tiivistelmän uskosta ja uskomisesta, josko se edelleen muistuttaisi sinua ja minua siitä, mitä uskominen tarkoitti käytännössä.

Lyhyt oppimäärä uskosta

Klassisessa kreikassa Uuden testamentin uskoa sanalle ’pistis’ on useita merkityksiä; se viittaa uskollisuuteen, vakuuttuneisuuteen ja luotettavuuteen. Jo hellenistisenä aikana ’pistis’ -sanasta tuli vastakohta ateistiselle maailmankatsomukselle ja sitä alettiin käyttää yleisesti uskoa Jumalaan kuvaavana sanana, mitä se tarkoittaa siis Uuden testamentin kreikassakin. Uuden testamentin kreikan sanakirja määrittelee sanan ’pistis’ näin: ”usko, luottamus; uskollisuus; todistus, vakuus”.

Vanhan testamentin puolella vastaava uskoa kuvaava termi on heprean ’aman’, joka merkitsee ”olla luotettava tai uskollinen, uskoa, luottaa, pitää varmana”. Toisin sanoen usko ei ole passiivista alistumista kohtaloon, vaan turvaamista Jumalaan ja hänen tahtoonsa. Vanhatestamentillinen merkitys korostuu selvästi nk. Heprealaiskirjeen ’uskon määritelmässä:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1, KR33/38)

Uuden testamentin uskomista tarkoittava teon sana ’pisteuo’ tarkoittaa puolestaan ”uskoa, luottaa lujasti ja olla varma”. Uusi testamentti käyttää tätä sanaa aina, kun kyseessä on henkilökohtainen usko Jumalan persoonaan. Tällöin sana ilmaisee ehdotonta luottamusta, täydellistä antautumista ja koko sydämistä kuuliaisuutta Jumalalle.

Johannes painottaa evankeliumissaan uskon perustuvan todistukseen. Todistus asettaa ihmisen valinnan eteen uskon ja epäuskon välillä. Valittu usko tai epäusko heijastuvat kumpikin edelleen tekoihin. Teot ilmentävät uskon tai epäuskon kehittymistä joko kasvavana ojentautumisena uskon varaan tai lisääntyvänä tottelemattomuutena Jumalaa kohtaan. Usko tai epäusko eivät siis kumpikaan synny teoista, vaan päinvastoin ne synnyttävät niitä ja tulevat julki tekoina näkyvän hedelmän kautta.

Lisäksi Johanneksen evankeliumi antaa ’uskoa’ sanalle eteenpäin menevän merkityksen. Toisin sanoen evankeliumin edetessä niin usko kuin epäuskokin kehittyvät ja kasvavat. Esimerkiksi Jeesuksen vastustajien epäusko kasvaa kertomuksen edetessä murhanhimoksi ja lopulta murhaksi. Samaan aikaan opetuslasten aluksi hataraa toivoa muistuttava usko vahvistuu ja selkeytyy evankeliumin edetessä, kunnes se löytää täydellisen muotonsa Tuomaan uskontunnustuksessa ”Minun Herrani ja Jumalani!”

Siinä Tuomaan usko ei ole enää epämääräinen toive paremmasta, vaan se on henkilökohtaista järkkymätöntä uskoa ja luottamusta hänen rakastamaansa persoonaan, jonka hän uskonsa perusteella tuntee Jumalan Pojaksi.

Katse omaan uskoon

Haluan sinun lopuksi pysähtyvän kanssani miettimään uskon reaalista olemusta omassa elämässäsi. Mieti uskon syvintä olemusta ja sitä miten se toteutuu sinun elämässäsi. Kysy itseltäsi, onko uskoni ”uskovan Tuomaan” uskoa Kristuksen ylösnousemusvoimaan vai jotain muuta.

Vaikka pohdintasi tuloksena löydät sydämestäsi saman pelastavan uskon kuin Tuomaalla, uskon matkan sydämen sopukoihin olevan silti rakentava ja ajatuksia herättävä kokemus. Se haastaa meitä kysymään, miten minun uskoni näkyy niin kuin Tuomaan usko näkyi hänen vaelluksessaan?

Luulen, että meillä jokaisella on varaa syventää ja laajentaa luottamustamme Herraan. Nimittäin niin kauan, kun elämästämme löytyy asioita, jotka olemme mieluummin pitäneet itsellämme mieluummin kuin luottaneet ne kokonaan Kaikkivaltiaan Herran käsiin, on meillä yhä paljon opittavaa uskon tiellä. Usko ei ole pelkkää ’ajatuksin’ luottamista, vaan myös ojentautumista:

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1, KR33/38)

Pohdittavaa

Onko uskoni luja luottamus Kristuksen persoonaan?
Miten uskoni ojentautuu?