Päivän raamatuntekstit puhuvat ilopäivästä (Jes. 58:11-14; Luuk. 13:10-17). En tiedä, mitä sana ilopäivä sinulle merkitsee, mutta minulle ilopäivä on erityinen hyvä päivä arkisten päivien joukossa. Se on päivä täynnä iloa, mikä tekee siitä jo pelkästään erityisen päivän. Ilopäivän erityisyyttä kuvaa vanha karjalainen sananparsi varsin osuvasti.

Jeesus parantaa naisen sapattina (Tissot, James, 1836-1902)

Paremp yks ilopäivä ko koko ikä kohtalaist!

Päivän Vanhan testamentin teksti puhuu sapatin oikeasta viettämisestä Herran niin, että se on Herran ilopäivä. Myös päivän evankeliumiteksti puhuu sapatista. Siinä puolestaan Jeesuksen esimerkki oikeasta sapatin vietosta avaa meille käytännössä sen, mihin Jesaja lukijoita kehottaa.

Kumpikin teksti painottaa sitä, että Herran ilopäivän ilo ei nouse ihmisestä itsestään, vaan siitä mitä Jumala on tehnyt ja tekee. Sapatin ilon perusta ei ole minun pyrkimyksessäni, vaan perusta on toinen iloon liittyvä sana. Tuo sana on evankeliumi.

 

Evankeliumin iloa

Sana evankeliumi on tullut suomenkieleen lainasanana latinan kautta kreikankielestä. Latinan kielen ’evangelium’ on lähtöisin kreikankielen sanasta ’euangélion’. Se tarkoittaa”hyvää sanomaa, ilosanomaa”. Uudessa testamentissa se on vakiintunut merkitsemään kristillistä julistusta.

Teonsana ’evankelioida’ puolestaan merkitsee ilosanoman tuomista. Sanan juuret on johdettavissa Vanhasta testamentista, missä sen hepreankielistä vastinetta käytettiin voiton sanoman tuomisesta taistelukentältä (2. Sam. 18:19). Lisäksi sana sai hengellisen merkityksen kuvattaessa ilosanoman kertomista Jumalan voitosta, ts. siitä miten Herra voittaa pahan vallat ja vahvistaa herrautensa (Jes. 40:9-11; Jes. 52:7).

Sanoma Jumalan voitosta on perusta ilonpäivälle, josta Jesaja kirjoittaa (Jes. 58:11-14). Se on perusta myös Uuden testamentin seurakunnan ilopäivälle. Ilonpäivä on ilojuhla Herramme voitosta!

Ilopäivä Jesajan tekstissä

Jesajan teksti on kirjan 58. luvun lopusta sen viimeiset neljä jaetta. Luku 58 aloittaa Jesajan kirjan päättävän jakson (Jes. 58-66), jonka otsikoisin nimellä ”Herra Jumala on tuomarimme ja vapahtajamme”. Luvun 58 otsikoksi sopii puolestaan ”Oikea paasto ja sapatin vietto”,

Tekstiä edeltää monelle entuudestaan tuttu kappale (Jes. 58:1-10), jossa Herran kanssa kutsutaan viettämään oikeata – hänen mielensä mukaista – paastoa. Se on paastoa omien halujen tyydyttämisestä ja oman edun etsimisestä. Todellinen paasto ei ole ensisijaisesti itsensä kieltämistä, vaan lähimmäisen huomioimista ja oman edun syrjään laittamista lähimmäisen parhaaksi.

Luvun lopussa Jesaja siirtyy aiheessa eteenpäin: oikeasta paastosta oikeaan sapatin viettoon. Jesajan mukaan oikea sapatin vietto ei merkitse ensisijaisesti kieltäytymistä tekemisestä. Se ei ole kutsu toimettomuuteen. Se on kutsu hylätä itsekkäät vaatimukset ja pyrkimykset, mikä tekee sapatista Herran ilopäivän.

”Herra on alati ohjaava sinua. Hän ravitsee sinun sielusi kuivassa autiomaassa, hän vahvistaa sinun luusi. Sinä olet kuin runsaasti kasteltu puutarha, kuin lähteensilmä, jonka vesi ei ehdy. Jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniopaikat, sinä kohotat paikalleen muinaisten sukupolvien perusmuurit. Sinun nimesi on oleva: halkeamien umpeen muuraaja, teiden korjaaja maan asuttamiseksi. Jos sinä sapatin vuoksi pidätät jalkasi, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhänä päivänäni, ja kutsut sapattia ilopäiväksi, Herran pyhäpäivää kunnioitettavaksi, ja kunnioitat sitä, niin ettet kulje omilla asioillasi, et aja omaa etuasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa. Minä kuljetan sinua maan kukkuloilla ja annan sinulle elannon isäsi Jaakobin perintöosasta. Sillä Herran suu on puhunut.” (Jes. 58:11-14)

Teksti alkaa Jumalan lupauksilla. Se puhuu siitä, miten siunattu Jumalan oma on hänen huolenpidossaan. Sapatti on liiton merkki Israelille; toisin sanoen se on näkyvä muistutus Jumalan liitosta ja hänen hyvyydestään. Täten säädökset sapatin viettoa varten eivät ole tarkoitettu taakaksi, vaan päinvastoin niiden on tarkoitus tehdä Herralle pyhitetystä päivästä ilopäivä – erilainen päivä muiden joukossa. Jotta tämä toteutuu, Jesaja antoi tekstin loppuosassa ohjeen sapatin viettoa varten:

”Jos sinä sapatin vuoksi pidätät jalkasi, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhänä päivänäni, ja kutsut sapattia ilopäiväksi, Herran pyhäpäivää kunnioitettavaksi, ja kunnioitat sitä, niin ettet kulje omilla asioillasi, et aja omaa etuasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa.” (Jes. 58:13-14a)

Jesajan antama ohje sapatista Herran ilopäivänä puhuu sapatin asenteesta elämässämme. Se ei ole sääntö säännön päälle, vaan päinvastoin kutsu olla vapaa ja jakaa tuota vapautta myös muille. En tiedä miten sen selittäisin. Se on käänteentekevän erilainen asenne; se ei ole jotain mistä kieltäytyä tai millä kiusata itseään. Se on katseen nostamista pois itsestä. Se on Jumalan pyhyyden kohtaamista sekä huomion siirtämistä pois minusta lähimmäiseeni.

Sapattisäädös – niin kuin oikea paastokin – ohjasi ihmistä nostamaan katseensa pois omista itsekkäistä tarpeista tai ikävistä säännöistä. Se on kutsu nähdä Jumalan hyvän antajana sekä lähimmäinen Jumalan kuvana ja rakkauden kohteena. Sapatti oli jotain, mikä kehotti levon kautta ihmistä taukoamaan oman etunsa ajamisesta ja jakamaan Jumalan rakkautta lähimmäisilleen.

Jos ajattelen lapsuuteni ’sapattia’ eli sunnuntain viettoa, niin ’ilopäivää’ tuona päivänä minulle edusti se, että sain tavata seurakunnan tilaisuuksien yhteydessä kaveriani. Sen sijaan vääränlainen sovellus sapatista minulle oli ’henkselihousut’, jotka oli pakko pukea kirkkoon, vaikka ne kiristi ja oli epämukavat. Vaade pitää ’henkselihousuja’ teki ’ilopäivästä’ taakan.

Jeesuksen esimerkki oikeasta sapatin vietosta

On varsin hankala pukea sanoiksi Jesajan sanomaa oikean sapatin vietosta ilman että sanoma jää jotenkin roikkumaan käytännön ja teorian välimaastoon. Onneksi tämän sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus itse näyttää käytännössä sen, millaiseen sapatinviettoon päivän Vanhan testamentin teksti profeetta Jesajan kirjassa kehottaa.

Kun luet alla olevaa evankeliumin tekstiä, seuraa siinä sitä, mitä Jeesus tekee käytännössä ja miten hän soveltaa Jesajan ohjetta oikeaan sapatin viettoon:

ettet kulje omilla asioillasi, et aja omaa etuasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa.

Mieti tätä kehotusta. Sillä juuri tätä ohjetta Jeesus toteuttaa Luukkaan tekstissä. Luetaanpa se.

”Jeesus oli opettamassa eräässä synagogassa sapattina. Siellä oli nainen, jossa oli ollut heikkouden henki kahdeksantoista vuotta. Hän oli koukistunut eikä lainkaan kyennyt oikaisemaan itseään. Nähdessään hänet Jeesus kutsui hänet luokseen ja sanoi: ”Nainen, sinä olet päässyt heikkoudestasi.” Sitten hän pani kätensä naisen päälle, ja heti tämä oikaisi itsensä ja ylisti Jumalaa.

Mutta synagogan esimies närkästyi siitä, että Jeesus paransi sapattina. Hän rupesi puhumaan ja sanoi väkijoukolle: ”On kuusi päivää, joina tulee tehdä työtä. Tulkaa silloin parannettaviksi älkääkä sapatinpäivänä.” Herra vastasi hänelle: ”Te tekopyhät! Eikö jokainen teistä päästä sapattina härkäänsä tai aasiaan pilttuusta ja vie sitä juomaan? Tätä Abrahamin tytärtä Saatana on pitänyt sidottuna jo kahdeksantoista vuotta. Eikö häntä olisi saanut päästää vapaaksi tästä siteestä sapatinpäivänä?” Kun hän sanoi näin, kaikki hänen vastustajansa olivat häpeissään, mutta kansa iloitsi kaikista niistä ihmeellisistä teoista, joita hän teki.” (Luuk. 13:10-17)

Ihmeen tapahtumahetkeä eikä paikkaa mainita tekstissä, mutta kyseessä on viimeinen kerta, kun Jeesuksen sanotaan opettaneen tai olleen synagogassa. Oleellista tekstin ymmärtämisen kannalta on huomata kaiken tapahtuneen juuri sapattina. Jeesuksen valinta parantaa sapattina ei koetellut ’sapatin hengen’ mukaista viettoa, mutta sen sijaan heitä se koetteli, keille sapatti oli ihmisen suoritus.

Evankeliumeja lukiessa tulee jopa mieleen, että paransiko Jeesus ’kiusallaan’ aina vain sapattina? Kerta toisensa jälkeen evankelistat kertovat parantamisihmeiden tapahtuneen juuri sapatin aikaan aivan kuin Jeesus olisi tietoisesti ärsyttänyt ’hurskaita’ juutalaisia.

Tuskinpa kyse oli sentään mistään sellaisesta. Uskon Jeesuksen auttaneen avuntarpeessa olleita ja parantaneen sairaita päivittäin myös Raamatun kertomusten ulkopuolella (Joh. 21:25) ja ihan arkipäivinäkin.

Tämä selkäsairaan naisen parantamisihme (Luuk. 13:10-17) on valikoitu mukaan evankeliumien kerrontaan todennäköisesti sen vuoksi, että se johti sapattilain ’rikkomuksen’ tähden välirikon syvenemiseen Jeesuksen ja hänen vastustajiensa välillä samaan aikaan, kun parantunut nainen ja monet sydämeltään avoimet silminnäkijät kiittivät ihmeestä kokosydämisesti Herraa (Luuk. 13:13, 17).

Meille teksti palvelee hyvin käytännön esimerkkiä Herran ilopäivän vietosta.

Sapatin iloa kertomuksessa

Huomaatko, miten Jeesus menetteli tekstissä aivan niin kuin Jesaja kirjoitti oikeasta sapatin vietosta. Kun Jeesus paransi 18 vuotta sairastaneen naisen, hän teki kuin Jesaja kehotti. Hän ei katsonut itseensä tai ajanut omaa etuaan, vaan näki lähimmäisensä tarpeen ja kohtasi hänet. Jeesuksen ihmeteossa Jesajan sanat toteutuivat täydellisesti.

”Jos sinä sapatin vuoksi pidätät jalkasi, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhänä päivänäni, ja kutsut sapattia ilopäiväksi, Herran pyhäpäivää kunnioitettavaksi, ja kunnioitat sitä, niin ettet kulje omilla asioillasi, et aja omaa etuasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa.” (Jes. 58:13-14a)

Jeesus näyttää käytännössä, miten Jumalan riemu sai virrata hänen kauttaan pitkäaikaissairaan naisen elämään. Naiselle Jumalan sapatti tuli todella ilopäiväksi ja juhla. Se varmasti oli erityinen päivä kaikkien muiden 18 vuoden aikana vietettyjen päivien joukossa. Hän sai kokea konkreettisesti Jumalan riemunpäivän tulleen hänen elämäänsä. Sapatin riemu oli naisen näkökulmasta yksinkertaisesti Jumalan kohtaamisen riemua:

”Sitten hän pani kätensä naisen päälle, ja heti tämä oikaisi itsensä ja ylisti Jumalaa.”

Jeesuksen teko on esimerkki oikeasta sapatin vietosta. Naisen ilo puolestaan on esimerkki todellisen ilonpäivän hedelmästä – ts. Jumalan voiman kohtaamisesta. Tämä on sitä sydämen riemua Jumalan suurista teoista, jota Herra tahtoo meidän sapattina kokevan ja omalta osalta julistavan sanoin ja teoin. Tosin Jumalan tahto varmasti olisi, että tässä merkityksessä meillä olisi sapatti joka päivä! Samaan sapatin riemuun liittyivät tekstissä myös monet silminnäkijät:

”mutta kansa iloitsi kaikista niistä ihmeellisistä teoista, joita hän teki.”

Riemu leviää ja tarttuu, kun Jumalan vapauttava sanoma saa tilaa toinen toistemme elämässä. Tämä on iloa ja lepoa Jumalassa.

Toinen näkökulma sapattiin

Evankeliumitekstin vastakkainasettelu syntyy siitä, että ’hurskastelijoiden’ käsitys sapatista oli varsin erilainen. Tuo käsitys ei ollut ajatus Jumalan levon laskeutumista elämämme ylle, vaan vaatimuksessa pitää sapatti väkinäisenä lepona. Synagogan johtajan huoli sapattisäädöksen rikkomisesta avaa tätä toista näkökulmaa sapatin viettoon.

”Mutta synagogan esimies närkästyi siitä, että Jeesus paransi sapattina. Hän rupesi puhumaan ja sanoi väkijoukolle: ”On kuusi päivää, joina tulee tehdä työtä. Tulkaa silloin parannettaviksi älkääkä sapatinpäivänä.”

Synagogan esimies sekä muut samanmieliset toki näkivät saman, mitä näki Jumalan armotyöstä riemuinnut väkijoukkokin, mutta heidän tulkintansa tapahtumasta oli toinen.

He takertuivat tekemiseen ja sääntöihin sen sijaan, että olisivat tulkinneet tapahtumat sapatin hengessä. Siinä missä Jeesus sapatin Herrana osoitti todellisen levon olevan siinä, että ihminen nostaa katseensa pois itsestään ja etsii lähimmäisensä parasta, synagogan esimies jäi kiinni sääntöihin. Nyt liikutaan sillä alueella, mihin viittasin omalla kokemuksella sunnuntaista ’henkselihousupäivänä’. Kun ’henkselihoususäännön’ pitäminen on ehdotonta ja ikävää, se vie ilon seurakunnallisesta kohtaamisesta kirkon puistossa ystävien kanssa.

Tekstissä synagogan johtaja ei kyennyt näkemään sapatin tarkoitusta siinä, että ihminen lepää itsensä tarkkailusta ja omien etujensa ajamisesta. Hän ei kyennyt näkemään Jeesuksen parantamisihmeen iloa hedelmänä siitä, mitä tapahtuu, kun annamme Jumalalle mahdollisuuden siunata lähimmäisiämme. Synagogan johtajan ’henkselihousut’ kiristivät niin kovaa, ettei iloa löytynyt lainkaan niiden ulkopuolelta.

Ilopäivän aurinko nousee

En tiedä, osasinko näiden tekstien kautta avata ilopäivän erilaista ideaa. Lyhyesti sanottuna kyse ei ole siitä, mitä saa tehdä, vaan siitä minne katsomme ja mitä pidämme tärkeänä. Evankeliumin ilosanoma ei ole siinä, mitä me olemme. Se on siinä, mitä Jeesus on tehnyt minun hyväkseni.

Evankeliumin ilo ei tule siitä, että tarkkaan itseäni tai etenkään muita kriittisesti. Se tulee siitä, että katson itseäni ja lähimmäistäni Herran Jeesuksen silmin – lunastettuna ja siksi kauniina.

Ilopäivän aurinko ei nouse sillä, että käännän katseen itseeni ja yritän parhaani mukaan koota elämääni niitä siunauksia, jota maallinen ilo edellyttää. Todellinen ilo tulee siitä, että päästän irti itsestäni ja nostan katseeni yksin Herraan.

Edelleen todellinen ilo ei tule siitä, että yritän koota kaikki mahdolliset maalliset tai hengelliset siunaukset itselleni ja sitten käyttää niitä omaksi ilokseni. Se tulee siitä, että nostan katseen pois itsestäni ja pyydän Herraa kohtaamaan lähimmäiseni. Sapatin ilo ei asu minussa, se asuu Jumalassa ja vapautuu siunaukseksi elämääni, kun vain ymmärrän kohdata hänet.

”Jos sinä sapatin vuoksi pidätät jalkasi, niin ettet toimita omia asioitasi minun pyhänä päivänäni, ja kutsut sapattia ilopäiväksi, Herran pyhäpäivää kunnioitettavaksi, ja kunnioitat sitä, niin ettet kulje omilla asioillasi, et aja omaa etuasi etkä puhu joutavia, silloin on ilosi oleva Herrassa.”

Wesleyn elämässä

Jos ajattelen vaikkapa metodistiliikkeen perustajan John Wesleyn elämää, niin siinä toteutui ajatus siitä, että hartaudenharjoitus itsensä pyhittämiseksi ei johtanut iloon vaan alati syvenevään piinaan. Tämän näkee Wesleyn pyrkimyksissä ja päiväkirjakokemuksissa, kun ajattelee hänen tietään ennen ’sydämen lämpiämistä’ eli Jumalan armon tuntemisen oivalluksen päivää.

Sen sijaan se, mitä hän kirjoitti ’sydämen lämpiämisen’ päivästä, se tuntui olleen hänelle ensimmäinen ”ilopäivä”. Myöhemmin hänen päiväkirjassaan noita ”ilopäiviä” oli riitti enemmänkin – hän siis nosti katseen pois itsestään ja antautui Kristuksen rakkauden syliin. Sinä päivänä, kun Wesley sisäisti, ettei pelastus ole hänestä, vaan Kristuksesta, hän vapautui iloitsemaan mutta myös palvelemaan toisia uudella tavalla.

Yksi hänen teologiansa kantavia löytöjä oli ”there is no holiness except social holiness”. Jos luet sen oikein kontekstissaan, huomaat Wesleyn korostavan Jesajan opetusta siitä, että todellinen pyhyys on pyhyyttä, joka tulee ilmi ihmissuhteissa. Toisin sanoen Jumalan pyhyys astuu keskellemme väkevänä sinä päivänä, kun nostamme katseen pois itsestämme ja alamme pyyteettömästi jakamaan Jumalan meille antamia lahjoja ympärillemme.

On typerää kuvitella näkevänsä Jumalan Pyhän Hengen pyhittävää vaikutusta elämässään, ellei se löydä tietänsä ulos meistä lähimmäisessä. Ei ole sellaista pyhyyttä, joka kehittyisi sydämen kätkössä ja piileskelisi siellä. Pyhyys syntyy näkyväksi vasta siinä, kun sydämen valkeus löytää tiensä ulos sydämen kätköstä lähimmäisen elämään.

Kestävän ilon tielle

Jos siis etsit elämääsi kestävää iloa – elämän ilopäivien sarjaa – anna tilaa Jumalalle toimia elämässäsi. Nosta katse pois omista pyyteistäsi ja oman edun ajamisesta. Katso lähimmäistäsi ja löydä hänestä rakkautesi kohde – siinä toteutuu Jumalan sapatti ja ilopäivä.

On turha etsiä Jumalan ilopäivää siitä, että pidät säännöt ja toteutat ’henkselihousujen’ sääntöjä loputtomiin elämässäsi. Jumalan ilo on 24/7 tarjolla sille, kuka uskaltaa nostaa katseensa pois ainaisesta puutteestaan tai suorittamisesta ja antaa Jumalan rakkauden vaikuttaa elämässään säteillen hyvää lähimmäisten elämään.

Anna Jumalalle tilaa toimia elämässäsi ja näe, miten ilopäivän riemu tarttuu ilosanoman viejän askelista ympäristöön. Näe itsesi Jumalan kämmenellä hänen turvassaan mieluummin kuin katsot omia kämmeniäsi ja mietit, että mitä minun pitää vielä tehdä, jotta ilo astuu elämääni.