Pohdin tässä seurakunnan olemusta tunnustusten näkökulmasta. Etsin vastauksia kysymyksiin. Mikä on seurakunta? Mihin sitä tarvitaan? Ja miksi minä olen siellä?

Olen päätynyt asian äärelle siksi, että olen elämäni aikana kohdannut lukuisia ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella pettyneet seurakuntaan. Toiset pettyivät enemmän ja toiset vähemmän. Osa pettyneistä on jättäytynyt seurakunnan ulkopuolelle, mikäli siis tarkoitamme seurakuntayhteydellä osallistumista paikallisen yhteisön kokoontumisiin tai toimintaan.

Surukseni huomaan, että pettyneiden joukossa on myös heitä, ketkä ovat pettymyksessä menettäneet uskonsa paitsi ”pyhän yhteisen seurakunnan” hyvyyteen myös Jumalaan. Heidän mielestään Jumala petti heidät – ei vain seurakunta. He eivät siis ole hylänneet vain seurakunnan näkyvää ilmentymää – paikallisten ihmisten yhteisöä, vaan koko ”pyhän yhteisen seurakunnan” samaa uskoa tunnustavien yhteisönä.

Olen käynyt aiheesta keskustelua kollegoiden kanssa yli kirkkokuntarajojen ja uskallan väittää, että monelle uskontunnustuksessa ehkä ongelmallisin ja vaikein kohta on tunnustaa uskovansa ”pyhän yhteisen seurakunnan”. Joillekin kompastus on sanassa ”yhteinen”, kun taas toiset eivät löydä seurakunnasta mitään pyhää.

Seurakunnan ihmissuhteet, ihmisten rikkinäisyys ja vajavaisuus rakkaudessa haastavat käytännön uskoa kovaa. Jos sana ’seurakunta’ tarkoittaisi vain uskoviksi toinen toisiaan kutsuvien ihmisten joukkoa, niin nykyisellä elämänkokemuksella en olisi lainkaan varma, tahtoisinko tunnustaa sen uskovani olevan ”pyhä ja yhteinen”.

Vaikka yhteys toisiin ihmisiin on parhaimmillaan valtava voimavara, niin ei ihmisten yhteenliittymä tee siitä mitään pyhää – tuskin yhteistäkään. Lisäksi kokoontumisemme yhteen ei ole pelkkää glooriaa, sillä pettymyksiä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ei voi välttää. Jos seurakunta olisi vain ihmiset tai yhteisö, niin olisin luopunut jo ajat sitten tämän yhteyden vaalimisesta. Samat ongelmat tulevat esiin niin uskovien välisessä kanssakäymisessä kuin urheiluseuroissa tai poliittisissa puolueissa – ehkä olemme vain kaunopuheisempia, mutta ajoittain jopa raadollisempia toisiamme kohtaan.

En usko, etteikö yhteisöllisyyden ongelmat olisi olleet tuttuja jo tunnustukset laatineille varhaisille kristityille. Siksi minua hämmästyttää, miksi otsikon lause ”pyhän yhteisen seurakunnan” on kirjattu uskontunnustuksiin? Eikö uskontunnustuksessa ole vain se sisältö, joka pelastavan uskon kannalta on oleellista? Eikö riittäisi, että tunnustamme uskon kolminaiseen Jumalaan? Mihin seurakuntaa siinä tarvitaan?

Äkkiä ajateltuna olisikin helpompi tunnustaa uskonsa ’vain’ Jumalaan ja jättää hankalat ihmiset ja seurakunta tunnustuksen ulkopuolelle. Ihmiset pettyvät lähinnä toinen toisiinsa – eivät Jumalaan. Miksi siis tunnustamme ”pyhän yhteisen seurakunnan” – ja mitä tällöin oikeastaan tunnustan uskovani?

Seurakunta Raamatun aikajanalla

Kun lukee Uuden testamentin kirjeitä ja Apostolien tekoja, niin seurakuntakäsitteeseen ei voi olla törmäämättä. Etenkin Paavalin kirjeissä seurakunnalla on varsin keskeinen asema – onhan kirjeet jo osoitettukin seurakunnille.

Vanhassa testamentissa seurakuntakäsite toki on olemassa, mutta ehkä hieman kätkössä, koska se viittaa Israeliin Jumalan kansana. Toki Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana syntynyt juutalainen synagogalaitos oli kristillisen seurakunnan rakenteellinen edeltäjä kokoontumismallin puolesta, mutta siitä ei juuri Vanhan testamentin sivuilla puhuta.

Merkillepantavaa on sekin, ettei evankeliumeissa seurakunnasta juuri puhuta. Jeesuksen julistuksen ydin oli evankeliumi eli ilosanoma Jumalan voitosta ja Taivasten valtakunnasta, mutta seurakunnasta hän ei juuri puhunut. Jeesuksen opetuksessa on vain kaksi viittausta sanaan seurakunta (Matt. 16:18; Matt. 18:17), joista toista pidetään seurakunnan ’peruskivenä’:

”Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, eivätkä tuonelan portit sitä voita.” (Matt. 16:18)

Tässä yhteydessä oleellista Jeesuksen sanoista on poimia talteen kolme näkökohtaa:

1. Jeesus rakentaa seurakunnan.

2. Omistussuhde säilyy. Se on Jeesuksen seurakunta.

3. Sanoessaan tämän, Jeesus puhui tulevaisuudessa tapahtuvasta asiasta.

En läpikäy tässä yhteydessä Raamatun opetusta seurakunnan olemuksesta sen tarkemmin. Riittää, että totean vain tämän, mitä Jeesus sanoi seurakunnasta. Ilmoitushistoriassa seurakunnan perusta on Kristuksen sovitustyössä, mihin Jeesus tässä viittaa. Ja sille perustalle hän rakentaisi seurakunnan, jonka peruspilareina olisivat apostolit ja sitten vielä ’jotain muuta’, mitä Jeesus ei tässä maininnut.

Seurakunta uskontunnuksessa

Palataan takaisin uskontunnustuksiin. Seurakunta on mainittu kummassakin vanhassa yleisesti hyväksytyssä uskontunnustuksessa. Myöhäisempi (ja tarkempi) Nikean tunnustus sanoo ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan” ja liturgiassa käytetty lyhyempi apostolinen tunnustus taas sanoo ”pyhän yhteisen seurakunnan”.

Vanhoja uskontunnustuksia ei tule katsoa ylen sen tähden, etteivät ne ole ’Raamatun sanaa’, koska käytännössä ne tiivistävät kristillisen uskon ydinkohdat, joihin tapamme tulkita Raamattua tänäänkin perustuu.

Kun puhutaan Apostolisesta uskontunnustuksesta, on hyvä muistaa, että ensimmäinen tunnettu maininta Apostolisesta uskontunnuksesta tällä nimellä on jo vuodelta 390 kirjeessä Milanon synodilta. Tunnustus itse on vieläkin vanhempi.

Varhainen uskomus (300-luvulla) antaa ymmärtää, että tunnustus on nimetty kirjoittajiensa – eli apostolien – mukaan. Perimätiedon mukaan tunnustuksen 12 artiklaa ovat syntyneet Pyhän Hengen inspiroimina siten, että kukin 12 apostolista olisi kirjoittanut yhden artikloista tunnustukseen. On perimätieto totta tai ei, se joka tapauksessa kertoo varhaisten kristittyjen suhtautuneen varsin vakavasti ja kunnioittavasti yhteiseen tunnustukseen.

Tällä kertaa pohdimme seurakunnan olemusta, joten huomio kääntyy tunnustuksen yhdeksänteen artiklaan:

”Pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden”

Yhdeksäs artikla siirtää tunnustuksessa huomion kolminaisen Jumalan tunnustamisesta kristillisen uskon muihin pääkohtiin.

Pyydän sinua kiinnittämään erityisen huomion artiklan sijoittumineen tunnustuksessa. Yhdeksäs artikla ei ole tällä kohdalla sattumalta vaan tarkoituksellisesti.

• Artiklaa edeltää koko Kristuksen sovitustyö aina taivaaseen astumiseen saakka.

• Sitä edeltää myös 8. artikla ”ja Pyhään Henkeen”. Tämä artikla edeltää sanoja ”pyhän yhteisen seurakunnan”.

• Edelleen yhdeksättä artiklaa seuraavat artiklat 10-12 ”syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän”.

Huomaatko, että ”pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden” on asetettu pelastushistoriallisesti oikeaan kohtaan? Se sijoittuu ajallisesti heti Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen.

Se tarkoittaa sitä, että vasta sen jälkeen, kun olemme ensin tunnustaneet uskomme Pyhään Henkeen, voimme edes puhua seurakunnasta. Ilman Jumalan Pyhän Hengen vuodattamista Jeesuksen työn perustalle rakennettu seurakunta ’rakennus’ ei voisi olla olemassa. Jos Pyhä Henki ei olisi astunut seurakuntaan asumaan, seurakuntaa ei olisi koskaan syntynyt.

Edelleen tunnustuksessa kohtaa ”pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden” seuraa opetus ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Sijoittelu täten korostaa seurakunnan ajan olevan käsillä oleva aikamme aina siihen hetkeen saakka, kun ylösnoussut Kristus hakee seurakuntansa.

Jumalan suunnitelmassa ”pyhän yhteisen seurakunnan” on määrä olla olemassa aika Kristuksen ylösnousemuksesta seurakunnan ylösnousemukseen. Ja jotta se voisi täyttää tarkoituksensa, sen olemassaolo edellyttää Pyhän Hengen läsnäolon tunnustamista.

Seurakunta todistaa muuttuneesta valtakunnasta armon ajassa. Se on enemmän kuin vain ihmiset, jotka tunnustavat yhteisen uskonsa Jumalaan. Se on Jumalan Pyhän Hengen asuinsija tässä ajassa – Jumalan temppeli.

Uskon ”pyhän yhteisen seurakunnan”

Ennen kuin tuomme yhteen edellä oppimamme seurakunnasta, tahdon vielä lyhyesti tehdä tunnustuksessa eron kahden erilaisen uskon välillä. Näin siksi, ettei kenellekään jää tunnustuksista sellainen kuvitelma, että pelastuakseen ihmisen pitää uskoa seurakuntaan samalla tavalla kuin uskomme pyhään kolminaiseen Jumalaan: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen.

Huomaa, kun uskontunnustuksessa siirrytään Pyhän Kolminaisuuden persoonista yhdeksänteen artiklaan ”pyhän yhteisen seurakunnan”, niin tekstissä uskoa verbin rektio (verbiin liittyvä sijamuoto) vaihtuu toiseksi:

”Minä uskon Jumalaan, … Jeesukseen Kristukseen, meidän Herraamme, … ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, …”

Kyseessä ei ole lapsus eikä kielellinen tyylikeino. Sanavalinnasta ei voi syyttää käännöstoimikuntaa, koska ”seurakunnan” ei ole uusi sanavalinta. Uskontunnustuksen suomennoksen vanhin tunnettu muoto löytyy jo Mikael Agricolan teoksista ja siinäkin seurataan samaa käytäntöä:

”mine wskon pyhen Hengen päle / pyhen Christitun Seurakunnan /”

Syy sijamuodon vaihtumiseen on siinä, että ’uskoa’-verbillä on useita käyttötapoja, jota ilmaistaan eri rektioilla: 1) uskoa johonkin, 2) uskoa jotakin, 3) uskoa joksikin, 4) uskoa jokin jne.

Myös uskontunnustukseen sisältyy monenlaista uskomista. Suomen kielen uskoa-verbin käyttö uskontunnustuksessa noudattaa varhaista merkitystraditiota, joka on muotoutunut kristillisen kirkon alkuaikoina:

• Usko Jumalaan merkitsee ”luottamista, turvautumista Jumalaan” tai kuten Augustinus sanoi, se on ”uskoa, johon kuuluu yhteys Jumalaan”. Se on luottamista Jumalaan ja suhde hänen persoonaansa.

• Seurakunnan (ja muiden tunnustuksessa mainittujen asioiden) uskominen puolestaan tarkoittaa, että seurakunta on olemassa ja että pyhäin yhteys on totta.

Usko kolminaiseen Jumalaan tarkoittaa pelastavaa uskoa, jossa me luotamme koko elämän Herran kannateltavaksi. Se on uskoa, jossa antaudumme Jumalan herruuteen ja olemme yhteydessä häneen. Kyseessä on usko, joka näkyy luottamuksena ja ojentautumisena uskomme kohteen varaan.

Kun taas tunnustamme uskovamme ’seurakunnan’ sanomme, että totisesti näemme Jumalan luoman seurakunnan keskuudessamme. Tunnustamme, että seurakunta on olemassa ja se on Jumalan Valtakunnan näkyvä ilmentymä ajallisessa maailmassa.

Emme ota kantaa siihen, miten mukavaa meillä seurakunnassa on keskenämme. Tunnustamme Jumalan Pyhän Hengen asuvan seurakuntansa keskellä siitä huolimatta, että me ihmiset tuomme Jumalan pyhään seurakuntaan mukanamme monenlaisia vajavaisuuksia ja ongelmia. Silti Jumalan Hengen läsnäolo tekee seurakunnasta ainutlaatuisen.

Mikä tekee seurakunnasta seurakunnan?

Seurakunta ei täten ole ’uskon asia’ siinä, mitä tulee pelastukseen. Se on kristillisen uskon todistus – näkyvä ilmentymä meidän ajassamme – ja koska sen näemme ja koemme, niin tunnustamme sen olemassaolon.

Seurakunta on samaan aikaan jumalallinen ja inhimillinen. Se ei ole jumalallinen siksi, että me ihmiset olisimme muuttuneet Herramme kaltaisiksi. Se on jumalallinen, koska Jumalan Pyhä Henki asuu Kristuksen seurakunnan keskellä. Samaan aikaan seurakunta on inhimillinen, koska me ’asumme’ tuossa samassa yhteydessä. Olemme yhteydessä toinen toisiimme ja Jumalan Pyhään Henkeen.

Ja kaikki seurakunnan olemassaolossa perustuu ainoastaan Kristuksen sovitustyöhön. Ilman ristinkuolemaa ei olisi syntien anteeksiantamista eikä seurakuntayhteyttä, koska ilman sovitusuhria Jumalan pyhyys ei voisi asua ihmisten keskellä.

Jos nyt ajattelet vielä uskontunnustuksen järjestystä siinä, että ”pyhäin yhteinen seurakunta” seuraa välittömästi artiklaa ”ja Pyhään Henkeen”, huomaat, että tunnustus korostaa seurakunnan olevan paitsi Jumalan luomistyön hedelmä myös hänen huolenpitonsa silmäterä.

Ellei Jumala olisi helluntaina vuodattanut Pyhää Henkeä seurakunnan ylle, ei olisi syntynyt mitään kestävää. Ilman Henkeä ei ole elämää. Tuskin tänä päivänä olisi seurakuntaa ja tuskin olisi minkäänlaista nasaretilaisen lahkoa puhumattakaan kristillisestä kirkosta ellei Jumala olisi vuodattanut Henkeä seurakunnan ylle.

Kun Jumala loi ihmisen, elämän henki teki ihmisestä elävän. Samoin on Jumalan seurakunnan laita. Ellei Jumala olisi vuodattanut Pyhää Henkeä seurakunnan ylle, ei olisi syntynyt mitään elävää. Vain henki tekee eläväksi.

”Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä.” (Joh. 6:62)

Samaan tosiasiaan viittaa apostoli Paavalikin kirjeessä korinttilaisille (2. Kor. 3:6b). Helluntain avainajatus onkin sanoissa ”he täyttyivät kaikki Pyhällä Hengellä”.

Seurakunnan synnyn suurin ihme tapahtui ihmisen silmien kätkössä niin kuin lapsen syntymän ihmekin. Kun lapsi syntyy, sekin näkyy (lapsi) ja kuuluu (itku). Syntymän ihme ei kuitenkaan ole kumpikaan edellistä – ei se, että näkyy tai kuuluu. Ne ovat vain ulkoisia merkkejä syntymästä.

Syntymän ihme on elämän henki, joka asuu pienessä lapsessa ja tekee hänestä elävän olennon. Sen Jumala on antanut lapselle jo kohdun kätkössä. Elämän henkäyksen ihme ei jää vain syntymän hetkeen, vaan se kantaa häntä läpi elämän. Niin kauan, kun ihmisessä on elämän henki, hän on suuri ihme, mutta kun henki jättää hänet, jää jäljelle tyhjä maallinen maja.

Samanlaisesta syntymän ja elämän ihmeestä on kyse seurakunnassa. Ellei Jumala olisi helluntaina vuodattanut Pyhää Henkeä seurakunnan ylle, ei olisi syntynyt mitään elävää eikä kestävää. Ilman Henkeä ei ole elämää. Ilman Pyhän Hengen läsnäoloa ”pyhien yhteydessä” tänä päivänä tuskin olisi seurakuntaa ja puhumattakaan kristillisestä kirkosta.

Siinä hetkessä, kun Jumalan Pyhä Henki vuodatettiin seurakunnan ylle, tapahtui täten jotain samaa kuin luomiskertomuksessa ihmiselle, kun häneen puhallettiin elämän henki.

Helluntaina Jumala asettui asumaan seurakuntaan Henkensä kautta ja siitä syntyi elävä seurakunta. Ja niin kauan kuin Henki on seurakunnan yllä, seurakunta on elävä. Se on pantu sinne ’kätkössä’ ihmisen silmiltä, mutta me voimme nähdä Hengen tuottaman elämän seurakunnassa.

Seurakunta on täten paljon enemmän kuin ’samanmielisistä’ ihmisistä koottu joukko. Se on elävä, koska Jumalan Pyhä Henki antaa ’uudelle temppelille’ uuden elämän.

”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teidän päällenne, ja te tulette olemaan minun todistajani sekä Jerusalemissa että koko Juudeassa ja Samariassa ja aina maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8)

Puhummeelävästä seurakunnasta. Seurakunta on ihmiset, mutta se ei ole vain ihmiset. Se on Jumalan Pyhän Hengen läsnäolo heissä – ja Jumalan Henki tekee heidät eläväksi. Ilman Henkeä ei ole elämää.

Tämä on seurakunta

Olemme yhdessä osa Pyhän Hengen temppeliä siinä missä Jerusalemiin kokoontunut ensimmäisten uskovien joukko oli sitä samoin. Jumalan Henki yhdistää meidät toinen toisiimme yli ajan ja paikan. Siihen viittaa Nikean uskontunnustuksessa sanat ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan” ja apostolisessa tunnustuksessa ”pyhän yhteisen seurakunnan”.

Keskellämme asuu ja vaikuttaa tänään sama Jumalan Henki, joka ensimmäisenä helluntaina astui asumaan tähän temppeliin. Yksin hän tekee seurakunnasta pyhän. Hän asuitässä temppelissä jo apostolisena aikana ja hän on läsnä temppelissä yhä tänään. Me ihmiset emme tuo seurakuntaan ’pyhää’ – sen tuo Jumalan Pyhä Henki – hän pyhittää meidät. Meidät on kutsuttu olemaan Jumalan Pyhän Hengen astiat; hän täyttää meidät pyhyydellään.

Jumalan Pyhä Henki tekee seurakunnasta paitsi pyhän hän yhdistää sen niin, että se on ”yksi”, ”apostolinen” ja ”yhteinen”. Hän tekee sen siinä, että hänen läsnäolonsa tässä Jumalan rakennuksessa yhdistää meidät toinen toisiimme sekä edellisiin sukupolviin. Me asumme tässä rakennuksessa oman aikamme, mutta Jumalan Pyhä Henki jatkaa asumista seurakunnassa aina siihen päivään asti, kun Kristus tulee takaisin. Näin hän yhdistää meidät niin ’uskon alkajaan’ kuin ’uskon täyttäjään’. Hänessä uskomme muuttuu näkemiseksi.

Kun kokoonnumme yhteen, katsokaamme seurakuntaa Jumalan Pyhän Hengen asumuksena. Älkäämme jääkö kiinni inhimilliseen vajavaisuuteen, vaan tuntekaamme Jumalan Hengen vaikutus keskuudessamme. Antakaamme hänelle tilaa tulla näkyviin kauttamme.

Edelleen muistakaamme, että niin meillä ihmisillä kuin Jumalan Pyhällä Hengellä on seurakunnassa omatehtävänsä. Yhdessä meidän tehtävämme on todistaa Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Emme tee tätä yksin, vaan Jumalan Hengen johtamina. Meidän osamme on täten antaa Jumalan Hengelle tilaa toimia kauttamme, jotta todella olisimme hänen näkyvä ruumiinsa maailmanajassa.

Loppukehotus

Aloitin tekstin ruotimalla seurakuntaa ihmisyhteisön näkökulmasta ja totesin, että ikävä kyllä moni seurakuntaan toivonsa pannut on joutunut pettymään. Kysyin miksi tunnustamme ”pyhän yhteisen seurakunnan”? Olen jo kysymykseen vastannut, mutta ettei vastaus jää kenellekään epäselväksi, sanon sen nyt lyhyesti.

Uskon ”pyhän yhteisen seurakunnan” todeksi siinä, että se on Jumalan pelastuksen väline – jumalallinen tukiverkko ja näkyvä todistus maailmalle Jumalan Pyhän Hengen työstä Kristuksen valtakunnan tulemiseksi. Uskon sen olevan näkyvä, kuuluva ja tuntuva todistus siitä, että tämän ajan jälkeen nautimme myös osallisuudesta siihen iankaikkiseen. Yksin Jumalan Pyhä henki tekee seurakunnasta ”yhteisen” ja ennen kaikkea ”pyhän”.

Jos Jumalan Henki saa tilaa keskuudessamme, on todistuksemmehyvän tuoksuinen. Sitä kutsutaan Hengen hedelmäksi. Seurakunta ei ole vain minä, sinä ja hän hyvine ajatuksineen tai tarpeineen. Seurakunta on ihmiset yhdessä ja Jumalan Pyhä Henki heidän keskellään. Ilman Pyhän Hengen osallisuutta seurakunnassa ei ole mitään pyhää.

Lopetan tekstin Paavalin tuttuihin sanoihin galatialaisille. Siinä kuvataan varsin konkreettisesti Jumalan ”pyhän yhteisen seurakunnan” kumpaakin puolta: inhimillistä ja jumalallista. Se kertoo mitä me ihmiset tuomme tähän yhteyteen ja mitä siihen antaa Jumala. Tekstin äärellä voi pohtia, millainen on seurakunta, jossa Jumalan Hengellä on aidosti tilaa toimia. Se nimittäin näkyy, kuuluu ja tuntuu.

”Lihan teot ovat ilmeisiä. Niitä ovat haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyydet, riita, kiivaus, vihat, juonittelut, eripuraisuudet, harhaopit, kateus, juomingit, mässäily ja muut sellaiset. Sanon teille etukäteen, kuten ennenkin olen sanonut, että ne, jotka tällaista tekevät, eivät peri Jumalan valtakuntaa.

Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus sävyisyys, itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.

Jos me Hengessä elämme, vaeltakaamme myös Hengessä.” (Gal. 5:19-23, 25)