Voi teitä, Siionin huolettomat ja Samarian vuoren itsevarmat asukkaat, te valitun kansan kärkijoukko! Ja teitä koko Israel seuraa!” (Aam. 6:1)

Satiirikko – profeetta Aamos.

Miltä tuntuisi, jos minä aloittaisin puheen läsnä olevalle seurakunnalle näillä sanoilla? Kuinka moni kävelisi ulos saman tien? Näin aloitti profeetta Aamos puhuttelemaan omaa kuulijakuntaansa.

Sunnuntain teksti (Aam. 6:1, 4-8) on vähemmän tunnetun profeetta Aamoksen kirjasta. Otsikoin tekstin ”Suureksi satiiriksi”, millä muistuttaa siitä, että Raamatun kansien väliin mahtuu monenlaista tekstiä. Aamoksen kirja on tyyliltään ivallinen satiiri.

Tekstissä piikittely alkaa jo ensimmäisestä jakeesta. Piikittelevää sävyä ei voi olla huomaamatta. Jos minä kirjoittaisin sinun elämästäsi ivallisesti satiirin keinoin, tunnistaisit varmasti satiirini ivan. Ja miksikö? Koska tunnet elämäsi tositilan ja tunnistat sen, missä minä liioitellen tai pilkallisesti ivaan sinua elämäsi valinnoista.

Sattuva satiiri on oiva keino herätellä kuulijaa tai lukijaa. Satiirisen tekstin ongelma puolestaan on siinä, että olosuhteita tuntematon ei välttämättä tunnista, mikä tekstissä on satiirista piikittelyä ja mikä totta.

Täten pieni tilannekatsaus Aamoksen tilanteeseen auttaa meitä tulkitsemaan oikein hänen tekstinsä satiiriset piikit.

Aamoksen aika

Aamoksen kirja on Raamatussa sijoitettu profeettakirjojen häntäpäähän, mutta aikahistoriallisesti se kuuluu ensimmäisiin kirjaprofeettoihin.

Aamos syntyi Tekoan pikkukaupungissa, vuoriseudulla lähellä Betlehemiä. Hän oli ammatiltaan paimen ja metsäviikunapuiden viljelijä (Aam. 7:14). Aamos asui eteläisessä Juudan valtakunnassa (Aam. 7:12), mutta tekstissä Herra kutsui hänet profetoimaan erityisesti pohjoista Israelin valtakuntaa vastaan. Toki sanomassa oli osansa myös eteläiselle Juudalle.

Aamos kirjoitti Ussian ollessa Juudan kuninkaana (792 – 740 eKr.) ja Jerobeamin hallitessa Israelia (793 – 753 eKr.). Aamoksen toiminta alkoi ”kaksi vuotta ennen maanjäristystä(Aam. 1:1), mistä voidaan päätellä hänen aloittaneen profeetan tehtävässä vuosien 760- 750 eKr. välillä.

Elettiin aikaa, kun kummatkin valtakunnat elivät kukoistuskautta. Israelissa ja Juudassa nautittiin suuruuden ja rauhan ajasta eikä siellä osattu huolestua maailmanpolitiikan muutoksista, vaikka uusi maailmanvalta Assyria nousi uhaksi Lähi-Idässä.

Aika oli hyvää, ei vain poliittisesti, vaan myös taloudellisesti. Elettiin vaurauden aikaan, vaikka rikkaudet tosin kerääntyivät vain harvoille ja köyhiä sorrettiin. Pohjoisessa valtakunnassa vallitsi moraalinen rappiotila. Sorto, köyhiin kohdistunut väkivalta, juoppous ja muut paheet rehottivat.

Rappio näkyi myös uskonnollisesti. Uskonnonharjoitus oli tyhjää ulkokuorta. Jumalan palvelemiseen sekoittui myös vaikutteita ympäryskansojen vieraista jumalkulteista. Silti kansa odotti ”Herran päivää”. Heille ”Herran päivä” merkitsi vielä suurempaa aineellisen onnen juhlaa, joka kuului heille, koska he olivat syntyneet lupauksen kansaan ja sukuun.

Profeettojen sanoma

Kaikenkirjava tilanne oli jotain tällaista näin lyhyesti kuvattuna. Aamos ei ollut ainut yleistä asioiden tilaa vastaan noussut Herran profeetta. Hänen kanssaan samoihin aikoihin julisti Vanhan testamentin kirjaprofeetoista myös Hoosea. Ja heidän lisäkseen julisti varmasti myös joukko meille tuntemattomaksi jääneitä profeettoja.

Ongelma ei ollut se, etteikö asioista puhuttu, vaan se, ettei hyvinvointiin uinunut kansa kuunnellut heitä. Ja kukapa nyt hyvänä aikana viitsii päivää pilata kuuntelemalla profeettojen uhkakuvia.

Sama asenne näkyy meidänkin ajassamme – niin hengellisessä keskustelussa, ilmastokeskustelussa kuin monessa muussakin yhteiskunnallisessa kysymyksessä. Ihmisten asiat ovat niin hyvin, että itse kukin on kiinnostunut vain omasta hyvinvoinnista, kun muut asiat jäävät vain keskustelun tasolle.

Poikkeuksellinen aika tarvitsi poikkeuksellisia keinoja. Herättääkseen kansan kuuntelemaan Aamos valitsi tuoda asiansa esiin ivallisen satiirin keinoin.

Tiedäthän – monesti asiat menevät parhaiten perille epätavallisin keinoin. Mietipä vaikka 1900-luvun suurten sotien propagandaa. Sitä tehtiin kuvataiteen, näytelmien, julisteiden ja Amerikoissa jopa Disneyn animaatioiden voimin.

Sama ajatus on Aamoksen valinnassa muuttaa julistus satiiriksi. Jos järkipuhetta ei kuulla, pistävä satiiri tulee kuulluksi. Luetaanpa tekstimme katkelma:

”Te makaatte norsunluuvuoteillanne ja loikoilette leposohvillanne. Te syötte karitsoita laumasta ja juottovasikoita karsinasta. Te näppäilette harpun kieliä ja sepitätte lauluja kuin paraskin Daavid! Te juotte viiniä uhrimaljoista ja voitelette itsenne parhaalla öljyllä, mutta Joosefin heimon vamma ei teitä liikuta.
Sen tähden teidän käy nyt näin: Vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan. Loikojien juhlat on juhlittu. Herra Jumala on vannonut itsensä kautta, näin sanoo Herra Jumala Sebaot: — Minä inhoan Jaakobin suvun ylpeyttä, minä vihaan sen palatsia. Minä jätän kaupungin kaikkineen tuhon omaksi.” (Aam. 6:4-8)

Nopeasti luettuna siitä ei osaa sanoa muuta kuin, että on se kovan kuuloista tekstiä. Tekstin hienous ei ollut siinä, että Aamos huusi kovia sanoja suu vaahdossa. Se oli siinä, että hän taiteili sanat sattuvaan ja ivalliseen muotoon.

Jos Aamoksen teksti luetaan vain niin kuin se on kirjoitettu, ei siitä tavoita sen sanomaa. Näin jo siksikin, että hänen tekstinsä perusteella kuvittelemme Aamoksen aikalaisten olleen todellisia ihmishirviöitä ja näemme itsemme paljon parempina ihmisinä, joita teksti ei kosketa. Tosiasiassa nuo ihmiset eivät olleet sen pahempia kuin mekään – Aamoksen iva saa heidät näyttämään siltä.

Ymmärtäisit ivan paremmin, jos Aamos seisoisi edessäsi, katsoisi sinua silmiin ja puhuisi sinulle tämän tekstin. Olisit raivon vallassa ja huutaisit, että millä oikeudella tuo maalaisprofeetta puhuu minulle tuohon sävyyn. Ja silloinhan teksti saisi aikaan juuri sen, mitä sillä tahdottiin saada: ihmiset kuuntelemaan.

Tämä on Raamatun satiirin haaste meille lukijoina. Tuntematta olosuhteita on helppo ulkoistaa itsensä tekstin ulkopuolelle ja liittyä kirjoittajan puolelle osoittamaan sormella muita. Tosiasiassa tekstin on tarkoitus puhutella meitä juuri niin päällekäyvästi kuin se puhutteli alkuperäisiä kuulijoita!

Miten satiiria luetaan?

Aamoksen kirja on paitsi profetia myös satiiri, kuten Joonan kirjakin. Huomaa, että vaikka sanon kirjan olevan tyyliltään satiirinen, se ei kuitenkaan vähennä sen totuusarvoa profetiana. Samalla tavalla esimerkiksi Joonan kirjan tapahtumat voi lukea historiallisina tosiseikkoina, vaikka se antaa satiirin muotoon kirjoitettuna tekstinä lukijalle monet hyvät naurut.

Kyse on samasta asiasta kuin taiteessa. Vaikka taide välittää tunnekokemuksen, taide ottaa myös kantaa. Komediakin voi naurun kautta opettaa syviä ja muuten varsin vaikeasti käsiteltäviä totuuksia ihmisyydestä.

Satiiri tarkoittaa pilaa ja ivaa käyttävää taiteellista esitystä. Satiirin tarkoitus on tuoda esiin sen esittämän kohteen typeryys tai paheellisuus esimerkiksi nuhtelun tai pilkanteon kautta. Onnistunut satiiri vaatii paljon kirjoittajalta, mutta se vaatii paljon myös lukijalta. Jos lukija ei tunnista tekstiä satiiriksi, teksti jää ymmärtämättä ja niin on ”lapsi heitetty pesuveden mukana pois”.

Satiiri on laajalti käytetty kirjallisuuden keino Raamatussa. Monissa Jeesuksen vertauksissa satiiri ’puraisee’ kipeästi kuulijaa. Siitä yksi hyvä esimerkki on tämän sunnuntain tekstinvertaus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Siinäkin satiirinen piikki puraisee heitä, ketkä ajattelivat olevansa rikkaan miehen kaltaisia hurskaita ihmisiä.

Raamatun satiirista voi tunnistaa neljä pääelementtiä: 1) satiirin ’piikki’ (arvostelun kohde), 2) satiirin väline (kirjallinen rakenne), 3) sävy (juvenaliaaninen tai horatiaaninen) sekä 4) satiirinen normi (hyve, jota satiirin kohde rikkoo).

Satiirikko ottaa tekstissä vapauden joko tahallisesti liioitellen tai yksinkertaistaen totuutta saada aikaan epämukavuuden tunteen lukijassa, johon satiirin piikki osoittaa. Koska siis satiirikko tietoisesti liioittelee ja ivaa kohdettaan, edellyttää satiirin ymmärtäminen lukijalta, että hänen pitää tuntea satiirin perustana oleva tilanne ymmärtääkseen oikein tekstin ’piikit’.

Mistä Aamoksen satiiri puhuu?

Olemme nyt tutustuneet lyhyesti Aamoksen tilanteeseen, satiirin olemukseen sekäsatiirin tulkinnan pääperiaatteisiin.

Tunnistakaamme seuraavaksiAamoksen tekstistä satiirin pääelementit ja tulkitkaamme teksti niiden valossa, jotta löydämme sen sanoman omaan aikaamme – toivottavasti myös omaan elämäämme.

Satiirin väline

Aamoksen satiirin väline eli kirjallinen muoto on ’tuomionprofetia’, johon hän maalaa karikatyyrin huolettomasta Israelista. Hän on valinnut satiirin sävyksi nk. juvenaliaanisen muodon eli purevan, katkeran ja jopa vihaisen sävyn, joka on vastakohtainen horatiaaniselle keveälle ja kohteensa naurunalaiseksi tekevälle satiirille (vrt. Joonan kirja).

Aamoksen ivalliset havainnot ovat varsin karskeja, koska niiden tarkoitus on tehdä satiirin kohteen olo vaivautuneeksi niin, että hänen on pakko ottaa kantaa asiaan.

Tekstin alussa Aamos kuvailee ivaten kohdettaan, johon palaan aivan hetken päästä. Kuvauksen jälkeenAamosjulistaa sanoman väistämättömästä tuhosta, mikä kuuluu tässä myös profetian luonteeseen:

Sen tähden teidän käy nyt näin: Vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan. Loikojien juhlat on juhlittu. Herra Jumala on vannonut itsensä kautta, näin sanoo Herra Jumala Sebaot: — Minä inhoan Jaakobin suvun ylpeyttä, minä vihaan sen palatsia. Minä jätän kaupungin kaikkineen tuhon omaksi.” (Aam. 6:7-8)

Vaikka ajan merkit näyttivät vahvasti kerryttävän uhkaavia pilviä Israelin taivaalle, ei Aamos voinut tietää tässä mitään varmaa pakkosiirtolaisuudesta tai hajaannuksesta, jonka Assyria sittemmin toteutti.

Toki Aamos oli varmastikuullutvastaavaa tapahtuneen muiden kansojen kohdalla, mutta kuten tiedät se, mitä tapahtuu kaukana on vaikea uskoa tapahtuvaksi lähellä. Aamoksen satiirinen kuva tuhosta ja vankisaattueesta ei ole liioittelua, se on profeetallista totta.

Ajatus vankisaattueesta tuntui sekin varmasti liioittelulta Aamoksen aikalaisista, mutta toteutuneena profetiana se on eräänlaista elämää suurempaa satiiria. Mietipä miten sanat ”vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan” resonoivat niiden korvissa, jotka tuota tietä sittemmin kulkivat.

Pilkkalaulu psalmin tyyliin

Palataan tekstin alkuosaan. Sitaatin viimeisiä jakeita lukuun ottamatta Aamos kirjoittaa ivallisen kuvauksen huolettomista rikkaista psalmin muotoon. Tekstin jakeet 4-6on kirjoitettu psalmien tavoin heprealaisen paralleelin runon muotoon. Poljennaltaan sen voi lukea kuten vaikka tämän tutun psalmin:

”Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.

Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.” (Ps. 23:1-2)

Kuulostelepa, miltä Aamoksen psalmilaulanta kuulosti itsensä tekstistä tunnistaneiden korvissa. Kuinkahan moni piti Aamoksen ’laulua’ pilkantekona?

”Te makaatte norsunluuvuoteillanne
ja loikoilette leposohvillanne.

Te syötte karitsoita laumasta
ja juottovasikoita karsinasta.

Te näppäilette harpun kieliä
ja sepitätte lauluja
kuin paraskin Daavid!

Te juotte viiniä uhrimaljoista
ja voitelette itsenne parhaalla öljyllä,
mutta Joosefin heimon vamma ei teitä liikuta.” (Aam. 6:4-6)

Mietipä millaista oli kuunnella tätä tekstiä sellaisen ihmisen asemassa, joka tunnisti itsensä Aamoksen ’laulusta’. Voimme vain arvailla, millainen vastaanotto Aamoksen ’psalmilaululla’ on ollut. Uskoisin, että Aamos onnistui tavoitteessaan; hän sai ihmiset kuuntelemaan sanomaansa.

Kielikuvien juhlaa

Psalmimuodon lisäksi Aamoksen ’psalmi’ on täynnä maistuvia kielikuvia ja sutkauksia, jotka pelkästään nekin ovat herättäneet närää kuulijoissa. Ikävä kyllä nykypäivän lukijan on niitä hankala tunnistaa, mutta tarkastellaanpa muutamia niistä.

Aamos aloittaa maalaamalla kuvan rikkaudesta ja äveriäisyydestä termillä ”norsunluuvuode”, mikä liioittelee ylellisyyden ilmapiiriä tekstissä. Norsunluuvuoteilla hän tarkoittaa norsunluulla koristeltuja vuoteita. Puhutaan ylellisyydestä, johon ei ole varaa edes kaikilla rikkaina itseään pitävillä.

Norsunluuvuoteelle Aamos maalaa kuvan äveriäistä henkilöistä aterioimassa yltäkylläisyydessä parasta mahdollista ruokaa: valikoituja karitsoja ja erityisesti herkuttelua varten kasvatettua vasikanlihaa (juottovasikka).

Kuvaan liitetään vielä näkymä huolettomasta juhlasta: on musiikkia, laulua ja viiniä. Eikä kyseessä ei ole mikä vain laulu, vaan improvisoitu kevytmielinen ja huikenteleva lauleskelu, jolla laulajat tässä ylistävät lähinnä itseään.

Juhlintateema jatkuu kuvalla viinikulhoista. Viini ei ollut sekään tavallista rahvaan käyttämää janon sammuttamiseen tarkoitettua viiniä, vaan nautiskeltavaksi tarkoitettua hyvää ja kallista viiniä. Sitä ei kuitenkaan juoda pikareista, vaan huomattavasti suuremmista astioista – maljoista.

Lopuksi Aamos mainitsee voiteet, joita juhlivat ihmiset tapasivat käyttää. Ne olivat hienoja ja erittäin kalliita voiteita. Kyse ei siis ollut henkilökohtaisen puhtauden vaalimisesta – pikemminkin pröystäilystä.

Miltä kokonaisuus näyttää?

Aamos maalaa näin ison kuvan häpeällisen ylellistä juhlista ja ihmisistä, jotka ovat kietoutuneet mielihyvän ja nautinnon etsimiseen jopa niin, että he ovat unohtaneet tärkeämmät asiat.

Vahvistaakseen rumaa kuvaa satiirin kohteesta kirjoittaja lisäsi tekstiin huomautuksen ”mutta Joosefin heimon vamma ei teitä liikuta”. Tällä hän viittaa pohjoiseen Israelin kymmenen heimon valtioon, jossa suurin heimo oli Efraim (toinen Joosefin pojista). Toisin sanoen hänen kuulijoitaan ei kiinnostanut vallalla ollut moraalinen rappio, ei hajaannus eikä poliittinen välirikko heimojen välillä.

Satiirin kärki osoittaa omahyväisyyteen. Tässä se on tietoinen kevytmielinen asenne, johon yhdistyy itsekeskeisyys niiden keskuudessa, joiden olisi luullut ymmärtävän vastuunsa laajemmin. Heidän olisi pitänyt olla huolissaan kansallisesta moraalista ja poliittisesta hajaannuksesta eikä keskittyä vain omaan mukavan elämän ylläpitämiseen. Peräänkuulutettu hyve, eli satiirinen normi, on omahyväisyyden vastakohta eli valveutuneisuus.

Aamossanoittisatiirin keinoin ivaavan ja halventavan kuvan’omassa kuplassa’ uinuvasta nautinnonhakuisesta ihmisestä, jota ei nautinnon keskellä huolettanut edes taivaalle kertyvät myrskypilvet. Omahyväinen asenne ei näytä arjessa pahalta etenkin, kun se oli vallitseva asenne. Aamossen sijaan sai harmittomalta vaikuttavan hedonistisen elämänasenteen hyvin valituilla sanankäänteillä näyttämään irvokkaalta.

Tietoinen termien paisuttaminen antaa niin karskin ja ivallisen leiman tekstille, että kuulijanon pakko hyväksyä tekstin päättävä kova kommentti:

Minä inhoan Jaakobin suvun ylpeyttä, minä vihaan sen palatsia. Minä jätän kaupungin kaikkineen tuhon omaksi.

Nykypäivän lukijan on oleellisinta ymmärtää liioittelevasta tekstistä, ettei Aamoksen aikalaiset todellekaan näyttäneet ulospäin sen pahemmilta ihmishirviöiltä kuin mekään näytämme. Aamos vain herätti heidät näyttämällä heille, miltä heidän ’normielämänsä’ näyttää korostetun liioitellusti. Ethän siis ulkoista itseäsi tekstistä, vaan anna Aamoksen piikin puraista sinuakin.

Kaiken tulos Aamoksen aikana

Aamoksen satiirin hampaat purivat hänen aikalaisiinsa hyvässä, koska historia osoittaa eteläisen Juudan valtakunnan tehneen parannusta useaan otteeseen ja heidän pakkosiirtolaisuutensa siirtyi aina 150 vuoden päähän Aamoksen ajoista. Kaikki tosin eivät vastanneet Aamoksen parannuksen kutsuun. Ja niin pohjoiset ”Joosefin heimot” kohtasivat hävityksen jo muutaman vuosikymmenen kuluttua Aamoksen jälkeen.

Teksti on ajankohtainen myös meidän ajassamme, vaikka tekstissä käsiteltiin pääasiassa Aamoksen ajan yhteiskunnallisia ongelmia. Mutta siinä missä satiirin kärki puhui omahyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä vastaan, luulen että sovelluksia teemalle löytyy myös omasta ajastamme.

Ongelma tekstin edessä ei ole sen ajankohtaisuudessa. Ongelma on sama kuin Aamoksen aikana. Aamos olisi voinut hänkin korrektisti kehottaa ihmisiä valvomaan Jumalan valtakunnan etua ja luopumaan omahyväisestä ja välinpitämättömästä elintavasta niin kuin minäkin tässä asian totean. Miksi hän ei tehnyt niin? Siksi, että niin sanoitettuna hän ei tullut kuulluksi!

Hajuton ja mauton – joskin oikea julistus – ei löytänyt kuulevia korvia Aamoksen ajan yltäkylläisyyden keskellä. Sen tähden hän käytti muita välineitä tullakseen kuulluksi. Ivaten ja pilkaten hyvinvoinnin keskellä elävää kansaa hän sai kuin saikin äänensä kuuluviin.

Opiksi Aamoksesta

Jos päättäisin nostaa Aamoksen tekstistä esiin samat yhteiskunnalliset teemat – välinpitämättömyyden ja oikeudenmukaisuuden – ovat ne ajankohtaiset meillekin. Ikävä kyllä Aamoksen vertauskuvat eivät herättäisi meitä siinä, missä ne herättivät Israelin.

Jos toimisin Aamoksen tavoin, pitäisi minunkin etsiä yhtymäkohdat omasta ajastamme ja kuvata niitä ivaillen niin, että penkki alkaa vastaavalla tavalla kuumottamaan, kun ihmiset yksi toisensa jälkeen huomaavat, että tuo puhuja pilkkaakin minua.

Aamoksen teksti jätti minut näin pohtimaan sitä, että olemmeko kadottaneet kuuntelevan korvan ja pitäisikö meidän ottaa käyttöön uudet herättelevät keinot julistaa evankeliumi omalle ajallemme?

Väitän, että oman aikamme seurakunta tulee varsin huonosti kuulluksi, vaikka sanoma Kristuksesta on ajankohtainen läpi kaikkien yhteiskuntaluokkien. Ja varsin huonosti se tavoittaa ’omatkin’.

Ehkä olisi aika pysähtyä pohtimaan, miten herätetään hyvinvoinnin keskellä uinuvat kuuntelemaan elävää evankeliumia Kristuksesta. En sano, että keino siihen olisi tuo Aamoksen satiiri.

Tuskin Aamoksen apinoiminen on tässä viisasten kivi. Sen voimme hänestä silti opiksi ottaa, että hänellä oli uskallus tehdä toisin, kun perinteiset keinot eivät auttaneet.

Aamos onnistui herättämään hyvinvoinnin uneen tuuditetun seurakuntansa. Tänään me elämme saman haasteen edessä. Mikä on avain meidän herättämiseksemme? Niin – ja tarkoitan todellakin meitä – sinua ja minua. Jos Jumalan omat eivät herää, kuka herättää kaikki muut?