Olin työmatkalla viikonloppuna Smidstrup Strandissa Tanskassa. Kokoonnuimme yhteen Pohjoismaiden ja Baltian alueelta kirkkomme keskuskonferenssin hallituksen kokoukseen. Pelkästään kulttuuritaustan vaihtelevuus lisää haastetta kokoontumisiin ja olipa käsiteltäviä asioitakin tällä kertaa paljon. Lisäksi osa kysymyksistä jakoi mielipiteitä ja herätti voimakkaita tunteitakin. Kun tähän vielä lisätään matkaväsymys ja yli 10-tuntiset palaveripäivät, on ymmärrettävää, että ärsyyntymiskynnys madaltuu sekin.

Auringon nousu meren rannalla.

Päätöspäivän aamun aloitimme ehtoollishetkellä kappelissa. Ennen ehtoollishetkeä kollega ohjasi joukkomme hiljentymään tutun Raamatun tekstin pariin (1. Kor. 12:12-26).

Lähestyimme tekstiä läntisen kirkon luostariperinteessä käytetyn neliaskelisen Lectio Divina -hiljentymisen menetelmin. Ajatus on lähestyä tekstiä henkilökohtaisen uskonelämän ravitsemiseksi niin, että ravinto tulee osaksi minua ja synnyttää elämässäni aikomuksen askelia.

Murusia pöydältä

Tekstin haaste minulle oli siinä, että teksti oli varsin tuttu ja olen siitä opettanut monet kerrat. Olisi ollut varsin helppo jäädä pohtimaan teologisia näkökulmia tai kehittää sen pohjalta argumentteja edellisen päivän keskustelujen kiistakohtiin.

Päätin kuitenkin tulla tekstin ääreen henkilökohtaisen jumalasuhteen näkökulmasta avoimin mielin. Kuuntelin, mitä Jumalan Henki tahtoi puhua tekstin kautta minulle – siis etsimättä jotain, mitä voisin sanoa sen kautta toisille.

Tulin tekstin eteen lähinnä kysellen, mitä Jumalan Pyhä Henki tahtoisi puhua elämääni subjektiivisesti tuon tekstin kautta. Ja kävin niin, että hiljaisuudessa tekstistä nousi eteeni kaksi jaetta. Ne pysäyttivät minut pohtimaan kokemustani ympärilläni istuneista ihmisistä toisesta näkökulmasta, mitä olin katsellut heitä eilisen päivän aikana asialistan otsikoiden ja pyrkimysten läpi. Jakeet olivat nämä:

”Ja jos korva sanoisi: ”Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen”, se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia?” (1. Kor. 12:16-17)

Jakeet avasivat eteeni näkymän, jonka sisäistäminen omassa elämässä on enemmän kuin jakeiden pelkkä todeksi lausuminen ohjeen muodossa. Sanat olivat kuin murusia Jumalan pöydällä, jotka syötyäsi ymmärrät nauttineesi jotain taivaallista, joka toivottavasti tulee osaksi sinua niin kuin ruoka tulee osaksi syöjää.

Ajatus ei ole uusi eikä siinä mielessä mullistava. Sen sijaan jos sen elämässään taitaa, muutos on ilmeinen. Ajatus kiteytyi näyn muotoon. Jaa sen tässä sinulle tarinan muodossa.

Kuka aistii oikein?

Oli aikainen aamu. Aurinko vasta teki nousuaan horisontissa. Mies juoksenteli kepein askelin poluilla merenrannan tuntumassa vehreän metsikön suojassa kohti korkeimman kukkulan lakea. Pian hän tuli kukkulan huipulle ja nousi sieltä metsän reunaankohtaan, missä rantaan päin avautui upea maisema merelle. Miespysähtyi ihailemaan auringon nousua meren pauhatessa. Näkymä oli lähes taivaallinen.

Näkymiä ihaillessa miehen huomio kohta siirtyi metsikköön, koska hän kuuli sieltä rapinaa ja töminääkuin askeleet. Hän tavoitteli katseella äänen lähdettä, mutta mitään ei näkynyt. Mikä ikinä se olikin, se kuulosti lähestyvän häntä. Tuntemattoman äänen pelko voitti näkymän kauneuden ja niin mies jatkoi matkaa eteenpäin ja välttikin kohtaamasta sen jonkin, mikä siellä metsän siimeksessä liikkui. Mikä se ’jokin’ sitten olikaan, sitä emme saa koskaan tietää.

Tässä kohti tarinaa palaamme Paavalin tekstiin silmästä ja korvasta. Ajattelepa tämä kertomus uudelleen silmän ja korvan kokemuksesta käsin.

Kuvittele silmän onnea, kun se sai jakaa verkkokalvoille piirtyvän maiseman miehelle ja nauttia siinä itsekin auringon nousun näkymästä. Mutta mitä sitten tapahtuikaan. Tuo onneton korva meni kuulemaan jotain sellaista, mikä ensin keskeytti ja kohta lopetti kauniin maiseman katselun. Ja mitä tuo korva kuuli, oli lisäksi jotain sellaista, mitä silmä ei edes nähnyt. Silmän mielestä sitä jotain ei ollut edesolemassa – ei siellä mitään näkynyt!

Ja tästähän silmä pahoitti mielensä, kun tuo korva aisti ’olemattomia’ ja vieläpä sai miehen vakuutettuajopa niin, että ainutlaatuinen maisemahetki oli kohta ohi.

Mutta ajattelepa, sama myös korvan kannalta. Korvan mielestä auringonlasku ei ollut mitenkään erityinen – eihän se kuulostanut miltään. Tuuli humisi puissa muuallakin ja kyllä sitä aaltojen kohinaa nyt kuulee missä vain… Miksi siihen piti pysähtyä etenkin, kun tuuli ujelsi aukealla ilkeästi. Rapina sen sijaan oli todellista ja sen hän oli kuullut ennenkin. Siihen piti reagoida!

Kun mies teki päätöksen silmän ja korvan havaintojen perusteella, hän oli ainoa tästä kolmikosta, joka tunsi kokonaisuuden. Hän oli se, jolla oli paras kyky arvioida, mitä todellisuudessa tapahtui.

Sama seurakunnassa

Mitä kertomus / näkymä minulle puhui? Se asetti minut nöyrälle paikalle. Seurakuntaruumiin pää on Kristus ja hän on ainut, kenellä on riittävä tieto ja näkemys seurakunnan suunnan antajaksi.

Kristus kuljettaa seurakuntaa suuntaan, minne sen on määrä matkata. Hän tuntee päämäärän ja hän ohjaa ruumista Pyhän Hengen välityksellä kohti tuota päämäärää.

Me ruumiin jäsenet olemme mukana matkassa ja omalla pienellä paikallamme me näemme, kuulemme tai tunnemme. Aistimukseni kokonaisuudesta on vajaa, vaikka varsin usein kuvittelen sen perusteella tietäväni kaien paremmin kuin tosiasiassa tiedän. Kovin usein olemmekin vaarassa kävellä toinen toistemme yli, kun emme ’näe’ sitä, mitä toinen ’kuulee’ tai päinvastoin.

Tämä asettaa minut seurakuntaruumiin jäsenenä varsin nöyrälle paikalle. On toki niin, että joskus se, mitä toinen ’näkee’ tai ’kuulee’, vastaa paremmin hetken todellisuutta kuin oma havaintoni, mutta asia voi olla myös päinvastoin. Vain seurakunnan pää – Kristus – lopulta omaa kaiken tiedon.

Minulla ei ole varaa olla röyhkeä toisten kustannuksella siinä, jos näen jotain mielestäni oikein. Nimittäin se, mitä toinen kuulee samaan aikaan, voi olla tilanteen kannalta tärkeämpi kuin minun näkemäni maisema. Ja päätöksen tekee aina yksin Kristus – minä olen nöyrä palvelija toisten nöyrien palvelijoiden joukossa.

Minulle tämä tekstin synnyttämä subjektiivinen näkymä korostaa keskinäisen kunnioituksen tärkeyttä. Se, että minä en ymmärrä, ei tarkoita sitä, ettei sitä olisi olemassa! Mikä on tuntematon minulle, voi olla totta toiselle.

Miksen siis suhtautuisi erilaisuuteen ja lahjojen kirjoon mieluummin rikkautena kuin uhkana sille, mitä ’minun’ lahjani elämästä avaavat. Vaikka näkisin oikein, toisen kuulema voi siitä huolimatta olla kokonaisuuden kannalta tärkeämpää.

Sovelluksen näistä hajanaisista ajatuksista jätän sinun itsesi pohdittavaksi. En tahdo rajata sinun sydämesi ääntä kertomalla minkälaisiin ratkaisuihin itse olen tämän edessä päätynyt. Ne ovat minun ratkaisujani – tee sinä omasi.

Pohdittavaa

Kuinka paljon rikkaampi on maailma, jossa en pelkästään näe vaan saan myös kuulla?