Vuonna 1967 alallaan tunnettu kuvataiteilija Andy Warhol lausui itseään monin verroin kuuluisammaksi tulleen hokeman: ”In the future everybody will be world-famous for 15 minutes” eli ”Tulevaisuudessa jokainen on maailmankuulu 15 minuutin ajan.” Andyn ajatusta on siteerattu pääosin hymyssä suin 40 vuoden ajan aina kliseeksi asti – joskin sosiaalisen median aikakaudella väite on muuttunut entistä realistisemmaksi. Tosin tällöin unohtuu, että maailma on paljon suurempi kuin se joukko etuoikeutettuja, jotka ovat sosiaalisessa mediassa.

Psalmilaulajien 15 min :-) (Luca della Robbia, Cantoria, 1431–1438)

Jos Andyn ajatus pitäisi kirjaimellisesti paikkansa, eletään taas niitä hetkiä vuodesta, kun Suomessa suuri joukko isiä käyttää oman 15-minuuttisen tai ainakin osan siitä.

Parin viikon ajan postiluukusta putoillut mainosposti vihjaa vahvasti siihen, että marraskuun toisena sunnuntaina olisi taas isien aika nauttia hetki ’lakimääräistä’ 1/365 osaa vuodesta, kun heitä muistetaan tärkeästä roolistaan yhteiskunnan perusyksikössä eli perheessä. Suurin osa isistä ei sunnuntaina tule Warholin mietelmän mukaisesti aivan maailmankuuluiksi, mutta itselleni riittää vallan mainiosti 15 minuuttia olla ’perheenkuuluna’.

Jos sunnuntaina luoksesi tulee yksi tai useampi silmäpari tuomaan omin käsin piirrettyä korttia, tai myöhemmin päivällä sinua poikkeaa onnittelemaan jo aikuisiän saavuttanut mies tai nainen, joka kutsuu sinua isäkseen, voit hiljaa onnitella itseäsi. Olet tehnyt taas tänäkin vuonna hyvän päivätyön isänä. Halusit tai et, ansaitset joka tapauksessa työstäsi kiitoksen, vaikka tuskin kukaan meistä tälläkään kertaa on onnistunut tehtävässään täyden kympin arvoisesti.

Isänpäivä on äitienpäivän tavoin poikkeuksellinen juhla, koska silloin päivänsankari on ansainnut sankaruutensa päinvastoin kuin vaikkapa nimi- tai syntymäpäivinä. Armosta toki isiksi ja äideiksi tullaan, mutta eiköhän lapset kuitenkin muista vanhempansa ensisijaisesti kodin lämmöstä ja työstä, mitä he ovat lasten eteen tehneet. Olkaamme siis kiitolliset omille vanhemmillemme (Ef. 6:1-3) ja edelleen Jumalalle siitä luottamuksesta, mitä hän on osoittanut meitä kohtaan suodessaan meille vanhemmuuden vastuun.

Lapsi määrittelee isyyden

Kun katson lapsiani, koen pienuutta heidän edessään. En tarkoita, että kokisin pienuutta ylipäätään roolissani isänä, vaan vastuussani kasvattajana. Kerta toisensa jälkeen jään ihmettelemään, kuinka Jumala on uskaltanut luottaa minut – tavallisen kuolevaisen ihmisen – huolehtimaan lapsen kaltaisesta aarteesta. On Jumalan luomistyön suuri ihme, että merkitsen lapsilleni jotain paljon enemmän kuin vain joku kuka tahansa mies. Heidän silmissään en ole vain joku mies, vanheneva äijän körmy, vaan olen isä.

Miten sitten isyyteni ilmenee? Voin kertoa lapselleni, että olen hänen isänsä, mutta se ei vielä tee minusta sitä henkilöä, ketä lapsi sanalla ’isä’ tarkoittaa. Miten lapselle muodostuu kuva isästä? Mitkä ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät minusta isän hänelle?

Ominaisuuksilla tarkoitan esimerkiksi sellaisia sanoja kuin rakastava, luotettava, ’rahasampo’, leikkitoveri, turva, neuvonantaja, suojelija jne. Tällaiset laatusanat kuvaavat ihmisiä eri rooleissa, mutta mihin loppujen lopuksi lapsen käsitys isästä perustuu? Voin toki yrittää tietoisesti vaikuttaa lapsen isäkuvaan valistaen häntä esimerkiksi kertomalla hänelle, millainen hänen isänsä on. Mutta loppuviimeksi lapsen isäkuva muodostuu niistä kokemuksista, joita hän kokee isänsä seurassa tai silloin, kun ei olekaan siellä, missä lapsi häntä tarvitsisi.

Puhutaan laatuhetkistä isän seurassa ja teroitetaan niiden merkitystä lapselle. Sanotaan, että kun vietät tovin aikaa lapsen kanssa, sinun kuuluu antaa itsesi kokonaan siihen hetkeen eikä esimerkiksi leikkiä lapsen kanssa poissaolevan oloisena miettien ’tärkeämpiä’ aikuisten asioita. Laatuhetki käsite on hyvä herättämään kiireiset isät ymmärtämään lapsen todelliset tarpeet, mutta edelleen lapsella on mielestäni oikeus paljon enempään kuin vain laadukkaaseen ’hetkeen’.

Vaikka tietoisten laatuhetkien vaaliminen on jo hyvä asia, on mielestäni lapsella edelleen oikeus isään myös arjen keskellä – vaikka sitten kiireessä tai työntouhussakin. Uskon näet arkisten jokapäiväisten kokemusten merkitsevän huomattavasti enemmän isäkuvan kehittymiseen kuin muutamat tarkkaan valikoidut hetket siellä täällä. Se, mitä isä on tai ei ole lapsen normaalissa arjessa, on pääasiallinen lähde isäkuvan rakentamisessa. Pohjimmiltaan lapsen isäkuvan kannalta ratkaisevat kokemukset ovat yleensä isän arkista tahatonta tai tahallisesta toimintaa.

Ja maallisina isinä olemme osaltamme vastuussa siitä, millainen jumalakuva lapselle muodostuu. Vastaamme siitä epäsuorasti siinä mielessä, että omasta isästä muodostunut kuva siirtyy myöhemmin näkemykseen Isä Jumalasta. Ja tietty olemme suorassakin vastuussa lastemme kasvattamisesta oikeaan Jumalan tuntemukseen.

Jumala Isänä

Jumalaan Isänä liitettävät laatusanat ja käsitteet muodostuvat samaan tapaan kuin maallisten isien kohdalla. Jumalasta puhuttaessa käytämme isäkuvan sijaan termiä jumalakuva. Perustiedot Jumalasta vastaanotetaan tietona opetuksen kautta, minkä pohjalta voimme tietää, tai paremminkin uskoa, että Jumala on esimerkiksi kaikkivaltias, kaikkitietävä, rakkaus, oikeudenmukainen, muuttumaton jne. Mutta niin kuin maallisten isien myös Jumalan kohdalla tieto ja usko eivät yksinomaan riitä kuvan muodostamiseen, vaan opittu tarvitsee tuekseen kokemuksia ja havaintoja.

Jos muodostettu jumalakuva on totuudenmukainen, arkinen elämä ja kokemus Jumalan jokapäiväisestä läsnäolosta vahvistaa sitä. Eli näkemys, miten koemme Jumalan suhtautuvan itseemme ja millaiseksi hänet miellämme, muodostuu pääasiassa kahdesta tekijästä:

  • Siitä, miten ulkopuolisen tiedon perusteella olemme oppineet (kuulleet tai lukeneet) Jumalan olevan.

  • Ja siitä, miten olemme henkilökohtaisesti kokeneet Jumalan vastaavan käsitystämme hänestä.

Jumalakuva on siis muodostunut opitun ja kokemusperäisen informaation yhteisvaikutuksesta. Olemme oppineet ulkopuolisista lähteistä (Raamattu, hengellinen kirjallisuus ja toisten uskovien tietämys) millainen Jumala on. Raamattu Jumalan ilmoituksena välittää meille absoluuttisen oikean tiedon hänestä, mutta ikävä kyllä läheskään aina emme ymmärrä oikein lukemaamme, minkä tähden itse kullakin on jotain vääriä käsityksiä hänestä.

Onneksi opitun lisäksi olemme oppineet Jumalasta hänen vaikutuksensa kautta arjessa. Jos arjen kokemus vahvistaa opitun raamatullisen jumalakuvan oikeaksi, ei meillä ole enää syytä kyseenalaistaa sitä. Siksi toivon, ettei jumalakuvasi ole pelkän olettamuksen varassa, vaan olet voinut todentaa sen oikeaksi Raamatun sanan ja arkisen kokemuksen perusteella. Yhdessä ne ovat tuli, joka koettelee käsityksen Jumalasta. Se polttaa pois kaiken epäaidon aineksen jättäen jäljelle vain kestävän totuuden, jonka varaan on turvallista rakentaa omaa elämää.

Jumalan isällinen huolenpito

Olemme jokainen tahollamme kokeneet Jumalan edustavan käytännössä monia Raamatussa ilmoitettuja isällisiä ominaisuuksia, minkä vuoksi häntä on luontevaa kutsua Taivaan Isäksi, niin kuin Jeesus (Matt. 6:9-16) ja Paavali (Room. 8:15) ovat meitä opettaneet.

Koska Jumala on Isämme, uskallamme luottaa häneen aivan eri tavalla kuin johonkin kylmään persoonattomaan ’korkeampaan voimaan’. Isän rakkaus ja huolenpito on vahva pohja luottamukselle, joka lujittuu entisestään, kun näet Jumalan vaikuttavan arjessa hyvän isän tavoin. Tästä aiheesta kertoo myös ystävämme Aasaf runomittaan puettuna kauniissa psalmissaan. Luetaanpa siitä.

Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana ja käteni viattomina? Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu. Jos sanoisin: ”Noin minäkin tahdon puhua”, pettäisin ne, jotka ovat sinun lapsiasi, Jumala. Minä mietin ja mietin ymmärtääkseni kaiken tämän, mutta se oli minulle liian vaikeaa. Viimein tulin Jumalan pyhäkköön ja tajusin, miten jumalattomien käy.

Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti.”
(Ps. 73:12-26)

Yllä osin siteerattu psalmi (Ps. 73) aloittaa kolmannen Psalmien kirjan (Ps. 73-89) ja samalla Aasafin kirjoittaman 11 psalmin kokoelman (Ps. 73 – 83). Kokoelman lisäksi Aasaf on kirjoittanut myös psalmin 50.

Aasaf oli kuningas Daavidin aikalainen ’näkijä’ ja leeviläinen temppelijumalanpalveluksen ylistyksenjohtaja (2. Aik. 29:30). Aasafista käytetty nimitys ’näkijä’ on Daavidin aikana profeetasta yleisesti käytetty ilmaus, joka painottaa profeetan kykyä nähdä Herran Hengen vaikutuksesta tulevia asioita näkyjen kaltaisina kokemuksina.

Psalmi 73 on loistava esimerkki Jumalan isällisestä huolenpidosta ja käytännön rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Se on rohkaisu meille jokaiselle käydä rohkeasti Isän luo silloinkin, kun viha ja katkeruus kaihertaa mieltä.

Maailmanmenoa Aasafin silmin

Psalmin tekstin mukaan Aasaf oli pitkään katsellut jumalattomien menestystä, rikkautta, kunniaa ja röyhkeyttä (Ps. 73:1-11). Hän katseli kuinka röyhkeät rääväsuut ja tunnottomat itsensä korottajat menestyivät hänen aikansa yhteiskunnassa – ainakin maallisten mittareiden mukaan mitattuna.

Aasaf itse puolestaan kuului leeviläiseen pappissukuun, minkä tähden hän oli elämänsä ajan noudattanut ’normaalien lakien’ lisäksi erityisesti leeviläisiä ja papistoa varten annettuja rituaalista puhtautta koskevia lakeja ja määräyksiä. Jos hänen elämänsä ei nyt tietenkään täyttänyt Jumalan vanhurskaudenvaadetta, eli hän ainakin kelpo elämää noihin menestyviin väärintekijöihin verrattuna.

Hänen uskollisuudellaan ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään merkitystä, sillä hänen näkökulmastaan näytti siltä, että vain jumalattomat menestyivät hänen itsensä kaltaisten kituuttaessa niukkuudessa (Ps. 73:10-13). Nämä päätelmät alkoivat luonnollisesti kiusata häntä. Hänen kuvansa Jumalasta oikeudenmukaisena tuomarina ja rakastavana isänä vääristyi. Vääryyden kukoistuksen keskellä Aasafin oli mahdoton ymmärtää Jumalan aivoituksia. Jumala vaikutti hänestä jopa epätodelliselta. Mitä hyötyä hänelle oli Herran isällisestä kurituksesta (Ps. 73:14), jos se ei kerran johtanut mihinkään hyvään ja kurittomuus tunnuttiin palkittavan.

Aasafin sydämen täytti murhe ja katkeruus; koko hänen olemuksensa huokui pahoinvointia, kuten hän omin sanoin todistaa:

”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi.” (Ps. 73:21-22)

Isän luota uutta näkökykyä hakemaan

Nurjista ajatuksista ja negatiivisista tunteista huolimatta Aasaf kuitenkin päätti mieluummin jopa ’sydän mustana’ lähestyä Jumalaa kuin kääntää hänelle selkänsä. Sydämessään hän tiesi Jumalan luotettavaksi ja oikeudenmukaiseksi, vaikka hänen kokemuksensa näytti olevan ristiriidassa hänen tietämyksensä kanssa.

Aasaf meni Jumalan pyhäkköön, Herran kasvojen eteen, missä hän sai kohdata katkerat ajatuksensa oikeassa valossa. Jumalan edessä Aasaf sai uuden näkökyvyn, minkä perusteella hän näki myös oman napinansa hölmöyden.

Muutos oli melkoinen. Ennen Jumalan kohtaamista hän kuvasi omaa inhimillistä käsityskykyään näin:

”Minä mietin ja mietin ymmärtääkseni kaiken tämän, mutta se oli minulle liian vaikeaa.(Ps. 73:16)

Jumalan avattua hänen silmänsä totuudelle hän puolestaan toteaa saaneensa uuden ymmärryksen:

”Viimein tulin Jumalan pyhäkköön ja tajusin, miten jumalattomien käy.(Ps. 73:17)

Herralta antaman ymmärryksen valossa Aasaf vertaa itseään järjettömään petoon, mielettömään ihmiseen, joka tulee raivoamaan tyytymättömyyttään Jumalan kasvojen eteen (Ps. 73:22). Jos sinulla on ollut pieniä lapsia, sinun on helppo samaistua Aasafin ja Jumalan väliseen vuoropuheluun.

Aasaf oli kuin lapsi, joka kiukuttelee vanhemmille, koska ei pysty ymmärtämään, että heidän laatimat ’typerät’ säännöt on tarkoitettu hänen omaksi parhaakseen. Lapsi kiukuttelee, koska toiset ’saavat’, mutta hän ei saa. Hän kiukuttelee puutettaan toisten ’tähän ja tuohon’ näkemättä, mitä hänellä itsellään on sellaista, mitä toisilla ei ole. Ja samalla tavalla mukamas me aikuiset Jumalan lapset Aasafin tavoin monesti kiukuttelemme Herralle ’puutelista’ kädessä kiittämättöminä siitä aarteesta, mikä meillä on hänessä (Matt. 6:20-21; Mark. 10:21; 2. Kor. 4:5-7).

En tiedä, miten Isä tarkalleen ottaen vastasi Aasafille, mutta voimme nähdä Aasafin vakuuttuneen saamastaan vastauksesta. Mietipä Aasafia hänen tullessaan täynnä pyhää vihaa Isän eteen:

”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi.”

Ehkä näet hänessä kuvan itsestäsi väsyneenä ja kyllästyneenä saamaasi väärään kohteluun.

Mutta katsopa, mikä muutos Aasafissa tapahtui, kun Jumala avasi hänen ymmärryksensä arvioimaan uudelleen elämän realiteetit oikeissa mittasuhteissa. Aasaf ei enää tuskaillut kurjuuttaan toisten ihmisten menestykseen ja tekoihin nähden, vaan nyt hän ymmärsi omistavansa itse jotain muuta, paljon arvokkaampaa. Nimittäin Isä Jumalan luota Aasaf löysi elämälleen oikean tarkoituksen ja arvon. Olen varma, että jos Aasaf olisi joutunut tekemään valinnan Herran ja ensin ihailemansa maallisen korskeuden välillä, olisi Aasaf joka tapauksessa valinnut Herran:

”Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä.” (Ps. 73:23-25)

Vaikka Aasaf oli ymmärtämättömyyttään harhautunut sydämessään ja pettynyt Taivaallisen Isän huolenpitoon, oikeudenmukaisuuteen ja armoon, uskollinen Isä piti silti kokoajan kiinni Aasafin kädestä ja näytti hänelle olevansa luottamuksen arvoinen niin kuin hän on aina ollut. Se, että Aasaf erehtyi ihailemaan ajallista korskeaa ja komeaa, sai hänet unohtamaan ikuisen aarteensa Herran läsnäolossa.

Rohkeasti Isän luo

Aasafin tavoin myös minä aika ajoin tietämättömyyttäni sokeudun, syytän ja arvostelen valitsemaani tietä sekä Jumalaa vallitsevista olosuhteista. Silloin on tärkeä muistaa, että niin kuin tie Herran luo oli avoin Aasafille, niin se on aina avoin minullekin. Ei ole sellaista kiukkua tai katkeruutta, joka olisi este käydä Jumalan luo kertomaan hänelle tunnoistaan, vaikka mieltä synkettävät ajatukset eivät olisi alkuunkaan oikeutettuja edes ihmisten näkökulmasta.

On parempi käydä Jumalan luo kuin kääntää hänelle selkänsä ja ’jurruttaa’ tuppisuuna elämän kurjuutta käpertyen – ah aina yhtä ihanaan – itsesääliin. Kun sydäntä jäytää viha ja katkeruus, on parempi tulla pois piilosta ja raivota hetki Herran edessä kuin sulkea itsensä oven taakse ja hokea ”Kyllä, isä” niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Isä kuuntelee sinua ja minua, hän ymmärtää meitä ja vakuuttaa lapsensa omalla ylivertaisuudellaan. Hän ei ole poissaoleva isä, ei kiireinen isä, ei sohvalle juuttunut ’tv:n orja’ -isä, vaan hän on isä, jolle lapsen hyvinvointi on sydämen asia – ykkösasia. Taivaallinen Isä vastaa lapsen huutoon, hiljaiseenkin. Hän pitää lapsestaan huolen silloinkin, kun hän ei enää jaksa edes pyytää apua.

Luota elämäsi kokonaan Isän käsiin, ja luota että hän todella on se täydellinen Taivaallinen Isä, jollaiseksi Jeesus häntä tunnisti:

”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48)

Hän tahtoo näyttää sinulle henkilökohtaisesti todeksi jokaisen ominaisuutensa. Hän osoittaa olevansa jokaisen hänestä käytetyn laatusanan mittainen ja paljon enemmän. Isä näyttää sinulle paikan hänen edessään ja antaa sinulle arvon, joka ei perustu siihen mitä sanot tai teet, vaan siihen kuka olet hänelle. Ja kukako sinä Jumalalle olet? – Hänen rakas lapsensa.

Käykäämme siis Isän puheilla useimminkin kuin vain isänpäivänä. Opetelkaamme näkemään Isämme varjeleva käsi alati yllämme. Kenenkään meistä ei tarvitse pelätä mitään, koska Isä on kanssamme joka hetki. Ja koska hän on isämme – ei tunteeton tuomari – meidän ei tarvitse pelätä häntäkään. Ei näet ole mitään, mikä sammuttaisi Isän täydellisen rakkauden. Ja lopuksi muutama sana isästämme psalmistin sanoin:

”Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti.” (Ps. 73:23-26)

Pohdittavaa

Mitä tarkoittaa Jumalan ’x’ käytännössä omalla kohdallani?

Laita x:n tilalle jokin tuntemistasi Jumalan ominaisuuksista, kuten rakkaus, uskollisuus, muuttumattomuus, hyvyys jne. ja pohdi miten kyseinen Herrasi ominaisuus näkyy käytännössä.