On merkillistä, mitä meille tapahtuu, kun Jumala katoaa arkielämän selityksistä jonnekin nurkan taakse? Tarkoitan tilannetta, kun kohtaamme sen kokoluokan onnettomuuden, ettemme kykene käsittelemään sitä tuosta vain. Tällöin aletaan etsiä syytä ja usein myös syyllistä.

Job (Leon Bonnat)

Onnettomuuden edessä jumalaan uskovat katsovat jumalaa tai jumaliaan; kuka etsii apua, kuka lohtua, kuka syyllistä. Tämä on tuttua myös Raamatun Jumalaan uskovalle. Jobin kirja puhuu tästä. Siinä Job etsii kärsimykseen syytä ja syyllistä. Hän sanailee tuntemuksiaan esimerkiksi näin:

”Miksi peität kasvosi ja pidät minua vihollisenasi? Pelotteletko sinä tuulen ajelemaa lehteä, vainoatko kuivunutta kortta? Sinähän määräät osakseni katkerat kärsimykset ja perinnökseni nuoruuteni pahat teot. Jalkani sinä panet jalkapuuhun, kaikkia minun polkujani sinä vartioit. Sinä piirrät rajan jalkapohjieni kohdalle. Ihminen hajoaa kuin laho puu, kuin koinsyömä vaate.” (Job 13:24-28)

Job löysi syyllisen Jumalasta. Hänen arkielämänsä kokemuksesta Jumala ei ollut kaukana eikä nurkan takana. Oikeutetusti tai ei, hän löysi jonkun jolle purnata onnettomuudesta. Jobin käytös ehkä naurattaa monia. Miksi nyt syyttää Jumalaa jostain, mitä hän ei ole tehnyt? Tai miksi ylipäätään syyttää ketään? Nielköön tappionsa kuin mies. On helppo neuvoa vierestä, kun ei itse ole osallinen kipuun.

Jobin kirjaa lukiessa huomasin merkillisen seikan. Nimittäin nykypäivän ihmisen suuhun nuo Jobin syytökset eivät enää sovi. Koska viimeksi olet kuullut jonkun syyttävän Jumalaa ahdingosta tai vaikkapa luonnonkatastrofista?

Moderni omavoimainen – omasta mielestään lähes jumala itse – ihminen ei enää kelpuuta Jumalaa vastuuseen luonnonkatastrofin tai onnettomuuden tullen. Kukaan ei kysy, miksi Jumala sallii tällaista tapahtuvan?

Kuka on syyllinen?

Niin viisaaksi ihminen ei kuitenkaan ole tullut, että hän jättäisi kysymättä kuka on vastuussa tai kuka on syyllinen. Harvemmin onnettomuudesta selvitään pelkällä keskustelulla siitä, miten vastaava tilanne tulevaisuudessa vältetään. Tarve löytää syyllinen on edelleen olemassa. Jumalaa ei vain enää vaadita tilille, koska hänellä ei ole sijaa arjen elämässä – syyllinen löytyy toisaalta.

Uskontieteiden professori, kirjailija ja kolumnisti Alan Levinovitz pohti kolumnissaan samoja teemoja. Hän käytti esimerkkinä Amerikassa 2016 suuren kohun herättänyttä tapahtumaa, kun pikkupoika putosi gorillatarhaan Cincinnatin eläintarhassa (ks. YouTube). Eläintarhan henkilökunta joutui ampumaan Harambe-gorillan ja poika selvisi vähäisin ruhjein.

Levinovitz huomioi, ettei kukaan sanonut pojan pudonneen häkkiin ”Jumalan sallimuksesta tai tahdosta”. Sen sijaan gorillan kuolema laitettiin yleisessä keskustelussa pojan äidin syyksi. Äitiä pidettiin syyllisenä, koska hän ei ollut pitänyt huolta lapsestaan.

Syyllinen gorillan kuolemaan haettiin lapsen äidistä, vaikka todennäköisyys onnettomalle tapahtumasarjalle oli miltei ’lottovoiton’ luokkaa. Tämä äiti joutui suunnattoman vihapuhetulvan kohteeksi täysin mitään aavistamatta.

Levinovitzilla on teoria siitä, mistä tämä johtuu. Hänen mukaansa ihmiskunnan elämässä uskonnolla on ollut aiemmin varsin keskeinen asema arjen elämässä. Uskonto on ollut läsnä mitä arkisimmissa askareissa syömisestä ja pukeutumisesta hengen ja ruumiin kulttuuriin. Nykyään näin ei enää ole. Uskonto on länsimaisessa yhteiskunnassa jäänyt pieneksi erilliseksi saarekkeeksi. Ja koska uskonnolla ei ole enää relevanttia asemaa arjessa, ei Jumala eikä edes ’karmanlaki’ kelpaa enää syylliseksi onnettomuuksiin. Uskonto on menettänyt asemansa ja sen mukana ihminen on kadottanut ’varaventtiilin’. Näin tulkitsee Alan Levinovitz.

On helppo yhtyä hänen havaintoonsa. Tätä on, kun Jumala katoaa arjesta. Aiemmin Jumala on ottanut arjessa sijaiskärsijän paikan, kun kipu onnettomuuden tai katastrofin keskellä on kasvanut sietämättömäksi kantaa. Moderni ihminen sen sijaan ei enää kelpuuta Jumalaa ’varaventtiiliksi’. Silti omavoimaisuudestaan huolimatta hänkään ei kykene määrää enempää kipua kantamaan, joten syyllinen on löydettävä toisaalta.

Onneksi vaihtoehtoja syyllisiksi riittää. Kuka vain kelpaa kunhan se en ole minä itse: puoliso, lähimmäinen, viranomainen, hallitus, yhteiskunta, jne. Lisäksi meillä on hyvä joukko nykyajan jumalia syytettäväksi: kaikkivaltias sosiaalihuolto, kaikkitietävät terveyspalvelut, eläkejärjestelmä, vakuutusyhtiöt, jne.

Ihminen arjessa, arki Jumalassa

Esittämäni kritiikki ei kohdistu Jumalansa unohtaneeseen yhteiskuntaan. Ei ole kahta kysymystä siitä, etteikö uskonto olisi minun elinaikanani ajautunut entistä ahtaammalle marginaaliin. Toisaalta marginaalissa se on ollut koko elinaikanani, joten siinä suhteessa ei mitään uutta ole tapahtunut auringon alla.

Mikä sen sijaan minua eniten huolestuttaa on se, ettei ’Jumala’ oikein kelpaa argumentiksi enää meille häneen toivonsa laittaneillekaan. Jumala on kutistunut vastaamaan ainoastaan ’ikuisuusosaston’ asioista. Hänet on lokeroitu sunnuntain iltaan tai aamuun sekä aamu- ja iltarukouksiin. Siellä hän hallitsee, mutta arjessa meillä on omat jumalamme.

Naurahdamme Jobin vuodatukselle, koska meillä on tuota käyttöä varten omat jumalamme, jotka asetamme edesvastuuseen sosiaalisen median oikeusistuimessa. Miksi Job ei syyttänyt onnettomuudesta (Job 1:13-22) kyläyhteisöä tai suhdanteita? Miksi hän ei asettanut edesvastuuseen rikollisten vanhempia, jotka eivät kasvattaneet lapsiaan ’kunnollisiksi’?

Jos jonkun pitäisi nauraa, niin Jobin kuuluisi nauraa ivallisesti meille. Jobin arjessa oli tilaa Jumalalle. Jobin elämän arki kuului Jumalalle. Job ei elänyt omavoimaisuudestaan käsin, vaan hän eli Jumalan sallimuksessa. Hän ymmärsi rajansa ihmisenä, joten hän luotti elämänsä Jumalan käsiin.

Vaikka Jumala ei ollut syyllinen Jobin elämän onnettomuuksiin, silti hän ymmärsi hänen kipunsa ja mieluusti jakoi sen hänen kanssaan. Missä kipu oli liian suuri Jobin kannettavaksi, hän saattoi vuodattaa sen Jumalalle.

Jumala kesti Jobin syytökset ja niin hän kestää sinun ja minun syytöksemmekin. Tärkeintä on, että lähestymme häntä, vaikka sitten lähestyisimme häntä syyttäen. Jumala ei ole pelkkä ’itkuriepu’, vaan hän on läsnä myös kivussa.

Antakaamme Jumalalle hänen paikkansa arjen keskellä. Herra Jeesus ei odota meidän hiljaa nielevän itkua eikä odota omavoimaisen ihmisen selviytyvän omine jumalineen. Hän tahtoo olla sinun Jumalasi siellä, missä olet.

Pohdittavaa

Nimeä omat arkijumalasi. Mihin luotat?
Kuka onnettomuudessa on sinulle ’syyllinen’ tai ’vastuullinen’?