Epäonnistuminen on arkista ja jokapäiväistä. Samoin on syyllisyyden tunne etenkin, jos epäonnistuminen on aiheuttanut vahinkoa, menetyksiä tai mielipahaa lähimmäiselle. Syyllisyys, on se sitten oikeutettua tai väärää syyllisyyttä, on aina varsin ikävä tuttava, vaikka se on normaali ja usein kasvattava tunnetila.

Syyllisyys on myös ihmistä varjeleva mekanismi, koska se osaltaan estää häntä toimimasta väärin toistamiseen. Syyllisyys on tervettä niin kauan, kun se pysyy oikeissa rajoissa. Sairaalloinen syyllisyys taas estää ihmistä elämästä normaalia elämää, koska hän kokee syyllisyyttä jopa olemattomista asioista. Pitkittynyt syyllisyyden tunne vie elämänhalun, jos ihminen ei syystä tai toisesta unohda tapahtunutta tai koe joko hyvittäneensä vääryyttä tai saaneensa sitä anteeksi.

Syyllinen Jumalan edessä

Syyllisyys ei välttämättä vaivaa ihmistä vain siksi, että hän on rikkonut lähimmäistään vastaan. Ihminen voi kokea syyllisyyttä myös siksi, että hän on toiminut elämänarvoja vastaan. Tänä päivänä moni kokee syyllisyyttä valinnoistaan, joilla hän kuormittaa ilmastoa ja ympäristöä. Samoin syyllisyys voi alkaa vaivata, kun huomaa kuntosalijäsenyydestä huolimatta unohtaneensa huolehtia terveydestään tai syödä terveellisesti. Tällä tavoin epämiellyttävä syyllisyyden tunne kannustaa ihmistä toimimaan oikein. Ja syyllisyys tässä mielessä on tervettä, jos se johtaa terveempiin ratkaisuihin jatkossa. Jos taas se vie elämänhalun ja painaa ihmisen vain syvemmälle epätoivoon, se ei ole saavuttanut tarkoitustaan.

Kristityillä on erityinen syyllisyyden muoto. Se on syyllisyys Jumalan edessä, kun kokee rikkoneensa Jumalan tahtoa vastaan. Rikkomusta Jumalaa vastaan kutsutaan synniksi. Jos puhun loukkaavasti lähimmäiselleni, rikon häntä vastaan, mutta syntiä se on siksi, että rikon samalla myös Jumalan tahtoa vastaan. Rikkomus pyydetään anteeksi lähimmäiseltä, synti pyydetään Jumalalta. Yksinkertaista, eikö?

Syyllisyys – ja myös sen tunne – Jumalan edessä on varmasti tuttu käsite jokaiselle kristitylle. Varmasti jokainen meistä pystyy samaistumaan pensaiden seassa piilottelevaan Adamiin Raamatun kertomuksessa syntiinlankeemuksesta (1. Moos. 3:7-9). Jumalan tarkoitus ei ollut antaa ihmisen kannettavaksi syyllisyyttä, vaan se tuli ’kylkiäisenä’ syntiinlankeemuksessa ’uuden tietoisuuden’ myötä.

Kun ihminen syntiinlankeemuksessa oppi asettamaan itsensä etusijalle, synti, rikkomus ja syyllisyys astuivat esiin. Oman edun tavoittelu aiheutti vääjäämättä tilanteita, jossa joutui polkemaan lähimmäistä oman hyvän tai ’oikeuden’ voittamiseksi. Samassa myös ihminen löysi oman paikkansa oman elämänsä herrana (ts. jumalana), jolloin myös rikkomus Jumalaa kohtaan astui tähän maailmaan. Ja näitä hillitsemään tulivat tunteet, kuten syyllisyys ja häpeä. Terveitä tunteita, kun ne kohdistuvat oikeisiin asioihin ja saavat aikaan terveen vastineen.

Ratkaisu syyllisyyteen Jumalan edessä

Syyllisyys Jumalan edessä on syyllisyyttä synnistä eli rikkomuksesta häntä kohtaan. Se on siis syyllisyyttä, jonka tarkoitus on herättää ihminen katumaan ja etsimään ratkaisua syyllisyyden – tai oikeammin synnin eli rikkomuksen – ongelman ratkaisemiseksi.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten syntiä ei voi sovittaa aina korjaamalla rikottua. Voi olla, että korjaaminen tai hyvittäminen ei ole edes mahdollista ja vaikka olisikin se ei poista kerran tehtyä vääryyttä. Ja Jumalaa kohtaa tehty vääryys on se, mitä kutsumme synniksi. Tarkoittaako tämä sitä, että ihminen on tuomittu elämään kuolemaansa saakka syyllisyyden tunteen kanssa?

Onneksi ei, koska syyllisyyden tunteen voi pyyhkiä pois vastavoimalla nimeltä anteeksianto. Tiedät varmaan, miten vapauttavaa on rikkomuksen jälkeen pyytää lähimmäiseltä anteeksi ja kuulla, että hän on valmis antamaan anteeksi rikkomuksemme. Anteeksianto on täten Jumalan ylivertainen instrumentti langennen ihmisen syyllisyyden kierteeseen.

Ei siis ole ollenkaan tarkoituksenmukaista jäädä kieriskelemään syyllisyyteen, vaan ihmisen on paljon terveempää vapautua siitä anteeksiannon kautta.

Tästä Paavali muistuttaa meitä Roomalaiskirjeen neljännen luvun alussa. Hän lainaa Abrahamin elämäkertaa esimerkkinä sekä kuningas Daavidin kokemusta anteeksiannosta. Yhdessä ne muodostavat vahvan kokemuksen siitä, miten Jumalan anteeksianto tekee ihmisestä vapaan. Luetaanpa.

”Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä – ei kuitenkaan Jumalan edessä.

Mitä sanovat kirjoitukset? ”Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.” Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi.

Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: – Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.” (Room. 4:1-7)

Anteeksianto on tie löytää kerran kadottamansa elämän Jumalan edessä. Se on tie, jonka Jumala on valmistanut meille. Se on tie, jonne meidän omat tekomme eivät ulotu.

Kärjistäen voisi sanoa, että ihmisen tekoja tarvitaan siihen, että hän huomaa rikkoneensa ja tarvitsevansa anteeksiantoa. Jumalan teot puolestaan alkavat anteeksiannosta.

Jatkuva syyllisyys vie pois Jumalasta

Ikävä kyllä langenneen ihmisen nykytodellisuudessa syyllisyys on aina tavalla tai toisella läsnä, mutta vaikka syyllisyys on normaali osa elämää, niin jatkuva syyllisyyden kokeminen ei sitä ole. Jatkuva syyllisyys vie elämänilon ja jopa elämänhalun, mikä ei lainkaan vastaa Jumalan elämälle antamaa tarkoitusta.

Jos elämän ilo katoaa, on sangen vaikeaa vaalia rakkautta ihmissuhteissa tai edes itseään kohtaan; paha olo purkautuu itseen ja läheisiin monesti hallitsematta ja alati rikkoen lisää, jolloin loputon syyllisyyden kierre on valmis, ellei keinoja sen katkaisemiseen löydy.

Pahinta on elää jatkuvan syyllisyyden tunteen keskellä suhteessa Jumalaan. Jatkuva alamittaisuuden tunne ja tarve suorittaa jotain ’katumusharjoituksia’ – ts. hyvittää pahuuttansa väsyttää ihmisen ja saa hänet jopa kääntymään pois Jumalasta – siis takaisin omaan itseen.

Jatkuvaa syyllisyyttä kokeva ihminen puntaroi tekojaan ja etsii ratkaisua itsestään, sen sijaan, että hän tulisi rohkeasti Jumalan eteen ja pyytäsi apua häneltä. Tie olisi avoin ja helppo:

”Minä olen tehnyt asiat tähän saakka itse ja katso se mitä tein meni rikki. Jeesus, jatka sinä tästä. Korjaa, mikä korjattavissa on, mutta ennen kaikkea anna minulle anteeksi.”

Tämä avoin ja helppo tie on ihmiselle vain kovin luonnonvastainen. On paljon helpompaa päättää pyhästi parantaa tapansa kuin pyytää anteeksi. Syyllisyyden mukana tuoma alemmuuden tunne suistaa ihmisen asenteeseen, jota nimitän tässä ”en ole ansainnut rakkauttasi”-asenteeksi.

Armosta saatu vai ansaittu?

Roomalaiskirjeestä lainattu tekstin kohta antaa avaimen edellä kuvatun syyllisyyden noidankehän purkamiseksi. Paavali kirjoitti:

”Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita…”

Todellista anteeksiantoa ja rakkautta ei ansaita, joten se ei ole palkka siitä, mitä olen tai mitä teen. Näin myös ihmissuhteissa. Onko puolisoni rakkaus todellista, jos rakkauden ehto on 5000 euron kuukausiansio tai jokin muu hinta, joka ei nouse keskinäisestä rakkaudesta?

Onko ystäväni anteeksianto todellista, jos anteeksianto edellyttää minua viemään hänet lounaalle? Onko Jumalan armo todellista, jos hän edellyttää minulta hyviä tekoja vikojeni sovitukseksi? Edellyttääkö rakastava Jumala, että minun pitää ensin muuttua tavalla tai toisella kelvollisemmaksi, että hän voi sitten alla minulle armollinen?

Saman voi kääntää myös omaan asenteeseeni. Osaanko vastaanottaa rakkautta, jos vaadin itseltäni katumusharjoituksia ennen rukousta? Entä… onko käsitykseni Jumalan rakkaudesta ja anteeksiannosta oikea, jos en kykene lähestymään häntä sellaisena kuin olen? Miksi piehtarointi syyllisyydessä tekisi minusta jotenkin kelvollisemman lähestymään häntä? Onko todella murehdittava omaa ’tilaansa’ ensin vähintään puolipäivää, ennen kuin uskallan kokea saaneeni anteeksi?

Todellakin, kykenenkö tulemaan Jumalan pyhyyden eteen tällaisena kuin olen? Siis likaisena, syntisenä, velassa hänelle, kykenemättömänä maksamaan koskaan takaisin? Eikö vain olekin suuri kiusaus ottaa mukaan muutama hyvä teko tai ainakin sopivan mittainen jakso itsesyytöksissä ja syyllisyydessä piehtarointia ennen kuin tulen hänen eteensä?

On helpompi taas lähestyä Herraa, jos on ’jotain hyviä tuliaisia’ hänelle. Kuinka ihanaa on pyytää niitä muutamia syntejä anteeksi Kaikkivaltiaalta Pyhältä, kun samalla voi kertoa todistaneensa jälleen uskosta osattomalle ystävälle – jo kymmenettä kertaa… Tämä on suora seuraus vääristyneestä ”en ole ansainnut rakkauttasi” -asenteesta, jota monet meistä ainakin jollain tasolla ovat elämässään kokeneet. Joku lienee päässyt siitä ylikin, tosin vain huomatakseen toisessa kontekstissa, ettei ollutkaan niin vapaa kuin kuvitteli olevansa.

Itse olen herännyt tähän asenteeseen monessa eri tilanteessa menneellä viikolla. On ollut tilanteita, joissa minä ja suuri suuni ovat jälleen suistaneet minut pyhyyteni keskeltä. Puhumattakaan siitä, mitä ajatuksissa tapahtuu.

On ollut tilanteita, joissa huomaan, miten vaikea on suhtautua toiseen ihmiseen, kun hän ei ole samoilla arvoilla varustettu kuin minä. Jos katson hetken elämääni, jouduin toteamaan, ettei minulla ole mitään toivoa, jos Jumalan anteeksiannon perusta on minun hyveissäni eikä hänen rakkaudessaan.

Tätä taustaa vasten Paavalin sanat vapauttavat minut elämään:

”Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita…”

On kuin Jumalan Pyhä Henki sanoisi

”Kuulehan nyt, etkö vain voisi vastaanottaa minun armoani ja rakkauttani?”

Vastaanota Herran rakkaus!

Todellakin, kieltäydynkö vastaanottamasta Kristuksen rakkautta, jos koen etten ole ansainnut sitä. Tulenko Herran eteen kiillottaen kilpeäni ’hengen hedelmillä’ tai laupeuden töillä?

Jos lankean eikä hyviä töitä näy, vaivun epätoivoon kuvitellen ettei edes Kristus voi minua rakastaa, koska ”en ole ansainnut rakkautta”. Tällöin sydämen täyttää samainen häpeä kuin silloin, kun ärtynyt ja väsynyt isä saa halauksen pieneltä lapselta siitä huolimatta, että vielä hetki sitten vannoi mielessään, ettei nyt oikein jaksaisi tuotakaan huutoa kuunnella.

Enkö siis mieluummin vastaanottaisi Jeesuksen ehtymättömän rakkauden ja antaisi sen sulattaa väärän häpeän pois? – En todellakaan ansaitse anteeksiantoa enkä rakkautta, vaan kuten Raamattu sanoo, ansaitsen kuoleman. Se ja kadotus on minun ansioni. Mutta anteeksianto ja pelastus ovat Jumalan rakkauden lahjoja, jotka kumoavat kaiken sen, mitä ansaitsen.

Velallinen saa anteeksi, rikollinen löytää rakkauden – siinä ei ole ansiota. Minun on aika unohtaa itsekritiikki, syytökset, ansiot jne. Polvistun Herrani pyhien kasvojen eteen sellaisena kuin olen. Ja todellakin, Jeesus rakastaa minua – ei tekojani tai pyrkimyksiäni miellyttää häntä, vaan minua reppanaa.

Jätä sinäkin pois ”en ole ansainnut rakkauttasi” -asenne ja käy Jeesuksen kasvojen eteen sellaisena kuin olet. Jeesus ei aseta ehtoja rakkaudelle; hän rakastaa sinua sellaisena kuin olet.

Tule hänen luokseen ja anna muidenkin tulla. Älä vaadi itseltäsi sen enempää kuin toisilta jotain sellaista, mitä sinulta ei pyydetä eikä vaadita.

Pohdittavaa

Estääkö syyllisyys minua lähestymästä Jumalaa sellaisena kuin olen?
Osaanko vastaanottaa rakkautta, vaikka en sitä mielestäni ansaitse?
Palkka ansaitaan, lahja saadaan; mikä on palkkani? Entä lahja?