Tätä kirjoittaessani eletään maaliskuun loppua. Koronavirusepidemian poikkeusjärjestelyt alkoivat kohdallani yli kaksi viikkoa sitten, kun sunnuntaina 15. maaliskuuta palasin työmatkalta kotiin. Sen jälkeen olen perunut kaikki kevään matkat kesäkuulle saakka, tiedottanut kirkkomme poikkeuskäytännöistä ja istunut työpöydän edessä nenä kiinni tietokoneruudulla kymmenissä ja taas kymmenissä online-tapaamisissa.

Taitelijan näkemys Viktorin ja Coronan marttyyriosta.

Vielä epidemian alussa odotin, että tiedossa on kohta normaalia rauhallisempi kevät. Olin väärässä. Kevät on osoittautunut paitsi työtehtävien määrän myös henkisen kuormittavuuden osalta poikkeuksellisen raskaaksi.

Tilanteen raskautta lisää tietoisuus siitä, että kun poikkeusoloista palataan jonkinlaiseen uuteen normaaliin, niin keväältä siirretyt asiat ruuhkauttavat arjen pian uudelleen. Lisäksi lähitulevaisuudessa odottaa poikkeusjärjestelyt, jotka ovat seuraus nykyhetken poikkeusjärjestelyiden vaikutuksesta.

Poikkeuksellista hyvää

Vaikka elämämme raskaita aikoja, olen ilokseni samaan aikaan huomannut yleistä heräämistä kestävien arvojen suhteen. Arjen suuret asiat eivät tapahdu siellä, missä päätetään miljardien eurojen tukipaketeista, vaan siellä missä ihmiset poikkeusoloissa kohtaavat toisensa mitä tavallisimpien asioiden parissa. Kuka on saanut olla avuksi toiselle tuomalla kauppakassin, hoitamalla pankkiasioita, avustamalla nettipalveluiden käytössä, antamalla atk-tukea, jne. Kuka on soittanut tuttavalle, kuka lähettänyt viestin ja kuka kirjoittanut blogiin jotain rohkaisevaa.

Kaikki edellä mainittu tekee näkyväksi Kristuksen evankeliumin meissä. Se tuo näkyviin sen, mihin Jeesus meitä ’uudella käskyllä’ kehotti:

”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34-25)

En ole hyvä puhumaan rakkaudesta enkä osaa ilmaista rakkauttani niin kuin elokuvien roolihenkilöt taidollisesti tekevät. Sen sijaan osaan olla avuksi – tai ainakin voin yrittää. Se on minun tapani elää todeksi Jeesuksen käskyä rakastaa. Ontuen sitä toteutan – välillä varsin huonolla menestyksellä.

Arjen rakkauden tekojen jalot motiivit jäävät useimmiten Jumalan ja ihmisen väliseksi salaisuudeksi. Hyvä niin. Näin tapahtuu siksi, ettemme huomaa lähimmäisemme tekojen kauneutta, koska oletamme saavamme avun tai pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Rakkaus on silti valmis tekemään hyvää, vaikka se palkittaisiin välinpitämättömyydellä tai jopa vihalla. ”Se ei etsi omaansa” – niin kuin Paavali asian sanoo (1. Kor. 13:5).

Pieni löytöni vahingossa

Löysin varsin koskettavan esimerkin arjen tekoina näkyvästä rakkaudesta. Löysin sen vahingossa. Menneellä viikolla useammasta eri lähteestä minulle lähetettiin ’todistetekstejä’ siitä, miksi koronaepidemia on yksi Ilmestyskirjan vitsauksista ja Jumalan tuomion merkki ajallamme.

Henkilökohtaisesti en pidä tällaisesta tuomiolla ja pelolla evankelioinnista, mutta ihan sivistääkseni itseäni siitä mistä puhutaan, otin asiakseni lukea yhden jutun. Siinä kirjoittaja oli oivaltanut, että latinan kielen sana ’corona’ esiintyy Ilmestyskirjan vitsauksia käsittelevien jakeiden kohdalla käännös Vulgatassa (Ilm. 6:2; 12:1). Tästä tietenkin johdettiin tulkinta, että juuri tästä vitsauksesta kyseinen jae varmasti puhuu. Kannustan tästä tulkinnasta kiinnostuneita sovittamaan samaisen ’corona’ termin myös muihin jakeisiin, joissa se esiintyy, kuten esimerkiksi Paavalin kirjeissä (2. Tim. 4:8; 1. Tess. 2:19: Fil. 4:1), Latinan ’corona’ on käännösvastine sanalle, joka suomenkielisissä käännöksissä käännetään sanoilla ’kruunu’ tai ’seppele’.

Joka tapauksessa tämä pieni seikkailu käännös Vulgatan ihmeelliseen maailmaan johti minut varsinaisen löydökseni pariin. Löysin näet useamman kiinnostavan artikkelin Corona -nimisestä katolisen kirkon pyhimyksestä. Sama pyhimys esiintyy idänkirkon perinteessä kreikankielisellä nimellä Stefanida. Corona on Stefanidan latinan kielinen vastine.

Coronan tarina kertoo koskettavalla tavalla siitä, miten arjen ’tavalliset’ teot puhuivat hänen kauttaan rakkauden kieltä. Seuraavassa tapailen kertomusta lyhyesti.

Viktor ja Corona

Viktor ja Corona elivät 100-luvulla Syyriassa. Heidän elämästään ei tiedetä paljoakaan, mutta perimätiedon mukaan he kuolivat marttyyreina uskonsa vuoksi Marcus Aureliuksen hallintokaudella noin vuonna 170. Monet historioitsijat vahvistavat kertomuksen ajankohdan.

Viktor oli roomalainen sotilas. Hän oli myös harras kristitty. Kun hänen vakaumuksensa tuli armeijassa julki, hänet vietiin Sebastian-nimisen roomalaisen tuomarin eteen. Tuomari halveksi kristittyjä syvästi, joten hän päätti tehdä Viktorista varoittavan ennakkotapauksen.

Viktor sidottiin paaluun ja häntä ruoskittiin kunnes hänen ihonsa roikkui kuin irti revittynä. Tämän jälkeen hänen silmänsä kaivettiin ulos. Ja kaiken tämän Viktor kesti suostumatta kieltämään Kristusta. Lopuksi hänet jätettiin sijoilleen odottamaan hidasta kuolemaa.

Lähistöllä asui 16-vuotias tyttö nimeltä Corona. Hän oli Viktorin kanssa samassa yksikössä palvelleen sotilaan vaimo ja myös kristitty. Hänen puolisonsa ei ollut kristitty eikä tietoinen vaimonsa vakaumuksesta. Kun Corona kuuli, mitä oli tapahtunut, hän toi uskonsa julki ja meni kuolevan Viktorin luo rukoilemaan hänen puolestaan. Corona polvistui pahoinpidellyn Viktorin viereen, kertoi olevansa läsnä hänen tuskassaan ja jäi rukoilemaan hänen viereensä.

Corona ei voinut auttaa Viktoria, mutta hänen läsnäolonsa Viktorin kärsimyksessä ja rukous hänen vierellään puhuivat enemmän kuin sanat hänen uskostaan Kristukseen. Hän näytti käytännössä, mitä Kristuksen rakkaus saa aikaan hänen seuraajissaan.

Ei kulunut kauaa, kun sotilaat huomasivat tapahtuneen ja veivät myös Coronan tuomari Sebastianin eteen. Tuomari määräsi Coronan vangittavaksi ja teloitettavaksi. Hänet köytettiin kiinni kahteen toisiinsa yhteen sidottuun palmuun. Kun palmut yhdistänyt köysi katkaistiin, palmut repivät Coronan kahtia. Tämän jälkeen myös kärsimään jätetty Viktor mestattiin.

Lopuksi

Jos odotit kertomukselle onnellista tai edes ihmeellistä loppua, sitä ei tällä kertaa ole tarjolla. Niin Viktor kuin Corona kuolivat marttyyreina. He eivät nähneet uskonsa hedelmänä vaikuttaneen rakkauden kylvämää satoa.

Silti Viktorin usko ja Coronan rakkauden teko jäivät elämään heidän kuolemansa jälkeen. Kertomus Coronan mitä arkisimmasta rakkauden teosta on puhuttanut ihmisiä vuosisadat sen jälkeen. Hänestä on tullut esimerkki kärsimyksessä rinnalla kulkemisesta. Viktorin ja Coronan marttyyrio on puhuttanut jälkipolvia jopa niin, että pohjoisessa Italiassa on heidän muistoa kantava basilikakirkko.

Ja mitä tällä kertomuksella tahdon sanoa? Uskon, että tämän päivän pandemian koettelemassa arjessa meidän jokaisen pienillä teoilla on paljon suurempi todistusarvo Kristuksen rakkaudesta kuin osaamme kuvitellakaan.

”Mutta älkää te, veljet, väsykö tekemään hyvää.” (2. Tess. 3:13)

Pohdittavaa

Miten pienet arjen teot viestivät Herramme rakkaudesta?