”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.

Pelko levisi ihmisten keskuuteen, ja apostolien kätten kautta tapahtui monia ihmeitä ja tunnustekoja. Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi.

Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin. He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.”  (Ap. t. 2:42-47)

Mitä sinulle kuuluu? Ystäväni, miten menee? Onko ollut hyvä päivä? Entä millainen oli viikko? Miten sinulla menee työssä? Entä ovatko asiat hyvin kotona?

Mitä sinä vastaisit minulle näihin kysymyksiin? Tarjoatko minulle vastaukseksi ”Kiitos kysymästä, hyvin menee” vai kenties klassista ”Herra on ollut hyvä”? Kumpikin vastaus on hyvä ja pätevä, jos näin koet tai tahdot kohteliaasti sivuuttaa kysymyksen ja pitää vastauksen omana tietonasi.

Kuulumisten tiedusteluihin on olemassa lukematon joukko oikeita vastauksia, joiden syvyys riippuu ainoastaan siitä, kuka kysyy ja missä. Vastaus on erilainen, jos kysymyksen esittää terapeutti, puoliso, ystävä tai joku ventovieras henkilö.

Kaikkein syvimmät ja rehellisimmät kuulumiset tietty jaamme rukouksessa Herralle Jeesukselle. Ainakin toivon niin, että osaamme hänen edessään avautua rehellisesti. Jos jonain päivänä huomaan pysyväni Herran edessä turvallisen etäällä tuttavuusvyöhykkeellä, silloin asiat ovat jo todella heikosti.

Nyt käännän tämän pienen pohdinnan elämän jakamisen syvyydestä seurakuntakäsitykseen. Puhumme seurakunnasta paikkana, jonne on lupa tulla omana itsenään ja missä on mahdollisuus jakaa niin ilot kuin surut yhdessä veljien ja sisarien kanssa ja kantaa niitä yhdessä Herralle. Vastaako tämä kuva käytäntöä seurakunnassa? Vai onko seurakunnasta tullut syystä tai toisesta yhteys, jossa uskalletaan jakaa vain hyviä kuulumisia?

Kyselen seurakunnan jakamisen syvyyttä sen tähden, että väitän seurakunnan virvoittavan elinvoiman lepäävän aidon Jumalan kohtaamisen ja yhteyden varassa. Jumalanpalvelus ei ole sitä, että tulemme jokainen itsenämme salassa toisiltamme kohtaamaan Jumalaa, vaan että tulemme kohtaamaan häntä yhtenä seurakuntana – joukkueena, jossa ketään ei jätetä.

Seurakunta – mitä se minulle tarkoittaa?

Tahdon sinun kääntävän huomion seuraavaksi sanaan ’seurakunta’ – mitä se sanana sinulle tarkoittaa? Mieti hetki, mitä seurakunta merkitsee sinulle? Pääset hyvää alkuun, kun mietit, mikä on se jokin asia, mikä tekee sinusta ’seurakuntalaisen’ ja mikä on ’se jokin’, mikä saa sinut kokoontumaan yhteen niiden ihmisten kanssa, jotka hekin tunnustautuvat seurakuntalaisiksi?

Entä mikä olisi jokin muu termi tai ilmaus, jolla kutsuisit seurakuntaa, jos sinun sanastosta puuttuisi kokonaan sana ’seurakunta’? Jos mielessäsi kaksi tai useampaa sanaa, niin tee kivulias valinta ja jätä jäljelle vain yksi sana. Uskon, että tuo valittu sana kantaa sitä merkitystä, mikä sinulle on rakkainta ja tärkeintä seurakunnassa.

Luepa nyt uudelleen tekstin alkuun siteerattu tuttuakin tutumpi teksti Apostolien teoista, jossa Luukas helluntaipäivän välittömien tapahtumien jälkeen kertoo, miten Jumalan luomistyön suurin ihme – seurakunta – eli todeksi yhteyttä sen ensimmäisinä vuosina (Ap. t. 2:42-47). Luukkaan maalaama yleiskuva seurakunnasta kuvaa hedelmää, mikä seurakunnassa Jerusalemiin syntyi ja miten vaikutti välittömässä ympäristössä.

Seurakunta on minusta erityisen mielenkiintoinen sen tähden, että se on Jumalan luomistyön tulos – ihme itsessään. Se on inhimillinen, mutta samalla ehdottomasti jumalallinen. Seurakunta on ihmiset ja Jumala yhdessä. Seurakunta ei ole joukko ihmisiä ilman Jumalaa, mutta se ei myöskään ole irrallinen Jumalan alttari, jonka edessä ihmiset käyvät toimittamaan henkilökohtaiset tarpeensa toisistaan piittaamatta. Seurakunta on pelastettujen joukko ja Jumala itse asuu heidän keskellään.

En aio Luukkaan tekstin pohjalta maalata romanttista kuvaa alkuseurakunnasta täydellisenä ihanneseurakuntana tai tavoitteena, millaiseksi modernin seurakunnan pitäisi tulla. Jos kerran Luukas ei hänkään nähnyt tarvetta esittää Jerusalemin seurakuntaa sellaisena, miksi minä tekisin niin? Uskon vakaasti, että seurakunnan ulkoisen olemuksen kannalta jokaiselle ajalle on oma ihanteensa. Ei alkuseurakunta sekään täydellinen ollut; siellä oli tavallisia ihmisiä ja heidän mukanaan sinne tuli inhimillisiä ongelmia. Ei tarvitse edetä ajassa kuin Apostolien tekojen loppuun, niin nähdään Jerusalemin seurakunnan järjestyneen senkin kovin toisella tapaa kuin Luukkaan ensi vuosia koskevassa kuvauksessa.

Se, että seurakunta on olemassa ja voi vahvasti yhä tänä päivänä, todistaa Jumalan asuvan seurakuntansa keskellä. Pelkkänä ihmisyhteisönä se olisi tullut tiensä päähän, mutta Jumalan konkreettinen läsnäolo antaa seurakunnalle jatkuvuuden.

Jerusalemin seurakunta – Jumalan asuinsija

Olen usein löytänyt itseni pohtimasta sitä, mikä on se jokin, mikä saa ihmiset kiinnostumaan seurakunnasta ja sen jälkeen vieläpä elämään seurakunnan keskellä, kun ’ensi-ihastus’ on laantunut. Tiedän toki tähän monta hyvää vastausta, mutta asiaa on hyvä pysähtyä pohtimaan siitä näkökulmasta, että jospa jokin seikka on jäänyt syrjään tai vähälle omassa ajassamme.

Hyvä lähtökohta tähän pohdintaan on ollut juurikin Jerusalemin nuori seurakunta, koska se edustaa 100% sitä mitä mekin Jumalan seurakunnalla tänä päivänä ymmärrämme. Olen edelleen reflektoinut Jerusalemin seurakuntaa oman aikamme seurakuntiin. Jerusalemin seurakunnastahan sanottiin tekstissämme näin:

”He ylistivät Jumalaa ja olivat koko kansan suosiossa, ja päivä päivältä Herra liitti heidän joukkoonsa niitä jotka pelastuivat.” (Ap. t. 2:47)

Ja eikö tämä ole juuri se, mitä mekin etsimme oman aikamme seurakunnista? Luukas tunnistaa keskeisimmäksi tekijäksi seurakunnan menestymiselle sen, että seurakunnan Herra Jeesus Kristus asuu seurakunnan keskellä Jumalan Pyhän Hengen kautta. Seurakunta ilman Jeesusta sen kaiken tekemisen keskipisteenä ei ole seurakunta, vaan huono kopio.

En epäile olleenkaan, etteikö Kristus asu aikamme seurakunnissa samalla tavalla, mitä hän asui alkuseurakunnassa. Mutta jos silti tuskailemme, etteivät ihmiset tunnu löytävän tietä seurakuntaan, vika ei ole Jumalan. Hän on tehnyt aina oman osuutensa ja tekee sen tänäkin päivänä.

Uskon, että tavoittamisen ongelma on siinä, että nykypäivän ihmisen on kovin vaikea nähdä ja hyväksyä sitä todellisuutta, että Jumalan Poika asuu konkreettisesti seurakuntansa keskellä. Pääseekö nykypäivän ihmiset näkemään, että seurakunta yhtenä perheenä ”ylistää Jumalaa”?

Voit yrittää näyttää Jumalan nykyihmiselle Raamatun lupauksista tai vakuuttaa hänet taitavilla järjen päätelmillä, mutta turhaan. Jaakob törmäsi samaan ongelmaan jo apostolisena aikana. Yritäpä saavuttaa ”koko kansan suosio” pelkästään puhumalla, jos elämä ja kokemus osoittaa jotain muuta:

”Ehkä joku nyt sanoo: ’Sinulla on usko, minulla teot.’ Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.” (Jaak. 2:18)

Vaikka kuinka vakuutan uskosta osattomalle ystävälle, että seurakunnassamme asuu ylösnoussut Kristus, joka vallitsee seurakunnassa Pyhän Hengen työn kautta, niin vaikeaksi se käy, jos minulla ei ole näyttää hänelle, millä tavoin Herra Jeesus todella vaikuttaa rakkautena omiensa keskellä!

Jerusalemin seurakunta kommunikoijana

Väitän, ettei Jerusalemin seurakunta tarvinnut temppuja tai edistyneitä menetelmiä siihen, että he saivat ihmiset vakuuttuneeksi Jumalan läsnäolosta Kristuksen seurakunnassa.

Tietty ensimmäiseksi tulevat mieleen ihmeet ja merkit Jumalan sanan vakuutena. Niillä on toki keskeinen rooli, mutta kuten tiedät, ihme lakkaa olemasta ihme, jos se toistetaan riittävän usein. Ihmiset janoavat aina vain suurempaa ihmettä, kun tottuvat edellisiin. Ajattelepa vaikka mullistavia keksintöjä, kuten sähköä tai antibiootteja. Kovin arkisia niistä on tullut – harvemmin me päivittelemme niiden olemassaoloa.

Ei toimi kovin monta iltaa peräkkäin sekään, jos joka ilta seurakunnan ’taikuri’ vetää kanin hatusta. Jos temppu ei koskaan kasva isommaksi, katoaa väki salista. Täten väitän, että ’se jokin’, mikä alkuseurakunnassa kertoi ihmisille, että ylösnoussut Kristus hallitsee seurakunnassaan ’aikuisten oikeasti’, ei ollut ihmeet. Ihmiset eivät etsineet seurakuntayhteydestä suurta show’ta, vaan jotain pysyvää, mikä vaikutti heidän elämäänsä ja kantoi heitä.

Jerusalemin seurakunnan ’salaisuus’ oli jotain meidän silmissämme arkisempaa, mutta sellaista, mitä me jokainen syvästi kaipaamme. Luepa tekstin aloittava jae vielä uudelleen:

”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Ap. t. 2:42)

Luukas tunnetaan taitavaksi kirjoittajaksi, joten hän latasi tärkeimmän asian alkuun ja väitän, että se, mitä hän seuraavissa jakeissa kertoo, oli seuraus ensimmäisestä jakeesta. Tämä oli Jumalan Pyhän Hengen työ seurakunnassa ja se loi perustan sille, mitä seuraavissa jakeissa kerrotaan. Jae kertoo muutamalla sanalla, mitä tarkoittaa seurakuntayhteys. Siinä on se julkinen salaisuus, jonka tulee näkyä ulos seurakunnasta.

Seurakunta on ’koinonian’ koti

Minua Luukkaan kuvauksessa Jerusalemin seurakunnasta puhuttelee erityisesti yksi ainoa termi:

”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Ap. t. 2:42)

Tekstissä sanoilla ”keskinäisessä yhteydessä” on käännetty kreikankielen sana ’koinonia’. Se on sana, jota käytetään uskovien välisestä yhteydestä, ateriayhteydestä ja osallisuudesta Herran pöytään (1. Kor. 10:16-17). Se on yhteyttä ihmisten kesken sekä ihmisten ja Jumalan välillä.

Kristityt kutsuvat yhteisen uskon luomaa yhdistävää sidettä termillä ’yhteys’, jonka konkreettinen ilmenemismuoto maanpäällä on paikallinen seurakunta. Seurakunnasta käytetty laatusanana ’yhteys’ tarkoittaa 1) Kristuksen ja uskovan välistä- sekä 2) uskovien välistä yhteyttä. Puhutaan vertikaalisesta yhteydestä (uskovan ja Kristuksen välillä) ja horisontaalisesta yhteydestä (uskovien välillä).

Kreikan kielen sana ’koinonia’ pitää sisällään merkitykset ”yhteisö, kumppani, yhteys, jakaminen ja osallistuminen”. Merkitykset eivät kuitenkaan tavoita sanan ’koinonia’ koko merkitystä, koska sanan merkitys on ensisijaisesti käytännöllinen. Voisi sanoa, että ’koinonia’ ei ilmene paperilla eikä se tule ymmärrettäväksi ilman, että se löytää tiensä käytännön elämään.

Sana ’koinonia’ on käytössä Uuden testamentin kielessä myös ihmisten välisestä kumppanuudesta (Luuk. 5:10; Filem. 1:17). Seurakuntayhteys on ’koinoniaa’ seurakuntalaisten välillä ja Jumalan välillä. Se ei ole vain ihmisen ja Jumalan yhteys eikä vain ihmisten yhteys. Se on ne kummatkin yhdessä erittelemättä.

Yhteys ei ole abstrakti ’se jokin’. Se on konkreettinen yhteys uskovien ja Jumalan välillä, joka tulee esiin kumppanuutena ja jakamisena ihmissuhteissa, Herran ehtoollisessa ja palvonnassa. Seurakunta on yhteys, jossa uskovat kokevat konkreettisen yhteyden Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa yhdessä keskenään.

Yhteys ei ole ylisana tai käsite jollekin näkymättömälle ’uskonsiteelle’, vaan se kumppanuutta Jeesuksessa, joka tulee lihaksi keskinäisenä rakkautena uskovien välillä. Se on arkitodellisuutta: huolenpitoa, huomaamista, välittämistä ja kantamista – kaikkea hyvää, mitä odotamme itsellemme tapahtuvan. Mitä enemmän sallimme ’koinonian’ toteutua elämässämme, sitä vähemmän sen olemassaoloa tarvitsee sanoin todistella uskosta osattomille. Elävän ’koinonian’ kautta sokeakin kykenee näkemään Jumalan todella asuvan seurakunnassa.

Seurakunta on jakamisen paikka

Pohdipa hetki, millä tavoin ’koinonia’ tuli sanattomana ja edelleen käytännöllisenä ja näkyvänä todisteena ilmi Jerusalemin seurakunnassa. Väitän, että sama todistus säilyi apostolisen ajan seurakunnissa edelleen, vaikka kokoontumisten muoto, paikat ja ihmiset vaihtuivat sen mukaan, millaisessa yhteiskunnassa he elivät.

Elämän jakaminen ja keskinäinen yhteys kertoivat vastaansanomattomasti siitä, millainen Jumala asui seurakunnan keskellä. Seurakunta oli elämän jakamisen paikka. Nykypäivän ihmistä hirvittää alkuseurakunnan käytäntö omaisuuden jakamisesta. Se ei olekaan ’se juttu’, vaan se kuvaa sitä, miten ’koinonia’ tuli ilmi heidän keskellään. Se kuvaa elämän jakamisen syvyyttä, mikä seurakunnassa vallitsi. En usko, että yhteisomistus tai saman katon alla eläminen, olivat oleellisia argumentteja vierestä katsojille silloinkaan. ’Se jokin’ oli tuo ’koinonia’, joka vaikutti ja sai aikaan yhteisomistuksen sen ajan ihmisissä.

Keskinäisen yhteyden ja jakamisen näkökulmasta omaisuuden jakaminen tuskin on radikaalisuudestaan huolimatta vaikeinta elävässä ’koinoniassa’. Luulen, että jakamisemme nykypäivän seurakunnissa jää vajaaksi alkuseurakunnan ’ideaalista’ jo siinä, miten uskallamme jakaa toinen toisillemme omaa elämäämme.

Kysynkin nyt, että onko seurakunta sinulle jakamisen paikka? Uskallanko jakaa kipuni, heikkouteni jne.? Entä uskallanko pysähtyä kuuntelemaan, kun veljeni tai sisareni avautuu ja kertoo minulle sydämensä asioita? Onko seurakunnassa tilaa jakamiselle vai onko se vain paikka johon ’samanmieliset’ kokoontuvat yksin joukossa palvomaan näkymättämäksi jäävää Jumalaa?

Onko seurakunta jakamisen ja yhteyden kehto – vaiko onko se kylmä paikka, missä uskovat kokoontuvat yhteen samalle alttarille palvomaan yksin joukossa Kaikkivaltiasta Herraa? Jos vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on myöntävä, on korkea aika katsoa peiliin ja pysähtyä miettimään suuntaa.

Jos samaan aikaan puhumme Jumalasta, joka rakastaa ja kuuntelee, mutta itse pitäydymme ’turvallisuussyistä’ lähemmästä koinoniasta, ketä sellainen vakuuttaa? Kuka tahtoo tulla seurakuntaan, jossa huomaa kaikkien pysyttelevän tiukasti naamarien takana? Jos ihmiset ovat etäisiä ja kylmiä toisilleen, eikö silloin heidän Jumalansakin ole sellainen? Vai eikö heidän Jumalansa kykene muuttamaan heitä?

Ei voi olla niin, että sanomme emmekä tarkoita tai emme sano, kun tarkoitamme. Kysymys on arka ja vaikea: vallitseeko keskellämme aito, pinnallinen vai peräti valheellinen ’koinonia’?

Mitä minä pelkään? Voisiko elävän seurakunnan ydin olla niin yksinkertainen totuus kuin se, että etsimme yhdessä Herran Jeesuksen kasvoja ilman, että peitämme omat kasvomme häneltä ja toinen toisiltamme.

Kohti elävää ’koinoniaa’

Alussa kysyin muutamia kovin pinnallisen oloisia kysymyksiä. Mitä sinulle kuuluu? Ystäväni, miten menee? Onko ollut hyvä päivä, viikko? Miten sinulla menee työssä? Entä ovatko asiat hyvin kotona?

Jos ajattelet näitä kysymyksiä nyt elävän ’koinonian’ – yhteyden ja jakamisen valossa, ovatko kysymykset pinnallisia? Antaako seurakunta sinulle ja minulle sen tason yhteyden, että pinnallinen lakkaa olemasta pinnallista ja voimme tulla kipuinemme ja iloinemme yhdessä seurakuntaan?

Onko seurakunta minulle sen luokan yhteys, missä voin hetken hengähtää ja olla rikkinäisyyteni ja puutteineni alaston? Itselläni on ollut mahdollisuus tähän erilaisten pienryhmien ja ihmissuhteiden kautta. Ja ollakseni rehellinen se on ikävä kyllä seurakuntakentässämme valtava etuoikeus, jota ei kaikilla ole. Ja vieläkin harvinaisempaa ’herkkua’ se on hengellisen työn tekijöille ja seurakuntapalvelijoille, joista on tehty eläviä ’ikoneja’ – ts. kuvia siitä, mitä kaikki tahtovat olla.

Olisiko uskovien aika nousta yhdessä toteuttamaan sitä seurakunnan tehtävää, jonka Herra Jeesus on meille yhteiseksi haasteeksi luottanut? Olisiko tullut aika rakentaa keskinäinen yhteys – ’koinonia’, joka todistaa Herramme Jeesuksen Kristuksen uudeksi tekevästä voimasta oman aikamme ihmisille? Sanojamme he voivat epäillä ja siihen heillä on jopa velvollisuus, mutta kun todisteeksi Jumalan rakkaudesta näkyy aito ’koinonia’, se on vastaansanomaton todiste.

Käykäämme yhdessä Herran Jeesuksen eteen ja alkakaamme yhteinen rukoustaistelu sen puolesta, että uskovien keskinäinen yhteys rakentuu siihen mittaan, että se todistaa Herramme rakkaudesta ja luonteenlaadusta seurakunnan seinien ulkopuolellakin. Se on erityinen rukoustaistelu, koska siinä me tuomme Jumalan eteen itsemme ja pyydämme häntä tekemään meissä uutta.

Tie tuskin on helppo, mutta Herra Jeesus Kristus käy sen yhdessä meidän kanssamme. Vallitkoon Jumalan rakkaus ja koinonia vahvana keskuudessamme.

Pohdittavaa

Missä yhteys näkyy? Miten se näkyy? Vetääkö se ihmisiä puoleensa vai ajaako se heidät pois?