Vene tai sen ’isoveli’ laiva symboloivat ’samassa veneessä’ matkaa tekevää Kristuksen kirkkoa peräsimessä Kristus itse. Symboliikka tulee esiin esimerkiksi goottilaisessa kirkkoarkkitehtuurissa, jossa alttarille johtavaa keskikäytävää kutsutaan laivaksi. Seurakunta on vertauskuvallisesti kokoontunut yhteen ’samaan veneeseen’ katse suunnattuna alttarille kapteeni Kristukseen.

Laiva tunnetaan jo vanhastaan seurakunnan vertauskuvana. Se on kuva kirkosta, jossa Kristus on kapteeni. Jo varhaisiin seurakunnan opettajiin lukeutunut teologi Hippolytos Roomalainen (170 – 235) vertasi seurakuntaa laivaan. Hänen mukaansa:

”Maailma on meri, jolla kirkko purjehtii kuin laiva, mutta aallot eivät voi sitä tuhota.”

Aalloilla keinuvan laivan symboliikan juuret löytyvät jo antiikin ajan latinankielisestä lentävästä lauseesta ”fluctuat nec mergitur”, eli ”vaappuu, vaan ei uppoa”. Se korostaa selviämistä olosuhteista huolimatta. Nykyään sama lause koristaa Pariisin kaupungin vaakunaa – tulvat kun ovat olleet Pariisin riesa iät ja ajat.

Kristillisessä symboliikassa laivan mastoksi piirretään usein risti, koska pelastus on Jeesuksen ristin varassa, mutta samalla sillä korostetaan, että Kristus itse on mukana kirkkonsa elämässä ja ohjaa sen taivaaseen. Eli samassa veneessä ollaan.

Moni kristitty kantaa uskonsa tunnuksena ristiä kaulassa. Vastaavasti ristiä purjeena kantava vene puolestaan symboloi kuinka koko Kristuksen seurakuntana olemme yhdessä samassa veneessä Kristuksen kanssa. Siitä on tullut ekumenian tunnus.

Varhaiset kristityt ammensivat aiheen laivasymboliikkaan Vanhan testamentin kertomuksista, kuten Nooan arkista ja psalmistien kuvauksista myrskyyn joutuneista merenkulkijoista, jotka hädässään turvautuivat Herraan ja jotka hän vei kaivattuun satamaan (Ps. 107:23-30).

Tärkein symboliikan siivittäjä on kuitenkin ollut tietenkin kolmeen synoptiseen evankeliumiin mukaan otettu tuttu kertomus Jeesuksesta ja opetuslapsista myrskyssä Gennesaretin järvellä (Matt. 8:23-27; Mark. 4:35-41; Luuk. 8:22-25). Käydään siis tekstissääme opetuslasten ja Jeesuksen matkaan.

Myrskyssä Gennesaretin järvellä

Käyn tekstin läpi Markuksen evankeliumin mukaan, koska hän on ottanut kertomukseen mukaan joukon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Yksityiskohdat eivät ole tekstin täytesanoja, vaan niillä on paikkansa kertomuksessa.

”Samana päivänä illan tultua Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ’Nyt lähdemme vastarannalle.’ Opetuslapset lähettivät väen pois ja nousivat veneeseen, jossa Jeesus jo istui. Muitakin veneitä lähti hänen mukaansa. Äkkiä nousi kova myrskytuuli ja aallot löivät veneeseen, niin että se oli täyttymäisillään. Mutta Jeesus vain nukkui veneen perässä nojaten päänaluseen. Opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ’Opettaja, etkö näe, me hukumme!’ Silloin hän nousi, nuhteli tuulta ja käski merta: ’Vaikene, ole hiljaa!’ Tuuli asettui, ja tuli aivan tyven. Jeesus sanoi heille: ’Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?’ Silloin suuri pelko valtasi heidät ja he kyselivät toisiltaan: ’Mikä mies tämä oikein on? Häntähän tottelevat tuuli ja aallotkin.’” (Mark. 4:35-41)

Tekstin ensimmäisessä virkkeessä Markus mainitsee jotain kertomuksen etenemisen kannalta varsin oleellista:

”Samana päivänä illan tultua Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ’Nyt lähdemme vastarannalle.’” (Mark. 4:35)

Vastarannalle

Ensimmäinen huomionarvoinen seikka on, että Jeesus ja opetuslapset eivät lähteneet ’risteilylle’, vaan Jeesus johti opetuslapset jonnekin. Hän vei heidät ”toiselle puolen järveä Gerasan alueelle” (Mark. 5:1; Luuk. 8:26) tai ”Gadaran alueelle” (Matt. 8:28).

Jeesus jätti Galilean ja siirtyi jatkamaan työtä Galilean mereksikin kutsutun Gennesaretin vastarannalle sen itäpuoliselle alueelle, joka oli suurelta osin pakanoiden asuttamaa seutua, mihin viittaa seuraavassa luvussa esiintyvät sikalaumat. Juutalaisille sika oli näet seremoniallisesti epäpuhdas eläin (Jes. 65:4) ja kelpaamaton syötäväksi, joten juutalaiset eivät sikoja kasvattaneet.

Oleellista määränpäästä on aiheemme kannalta ymmärtää, että Jeesuksen tarkoitus ei ollut vain viedä opetuslapsia veneilemään kanssaan, vaan matkata ’vastarannalle’ kohtaamaan uusia ihmisiä.

Toinen vähintään yhtä oleellinen seikka on ymmärtää, että opetuslasten näkökulmasta yllättävistä käänteistä huolimatta seurue lopulta päätyi juuri sinne, minne Jeesus heitä oli viemässäkin. Myrsky ei muuttanut määränpäätä, vaan Jeesus johti veneen juuri sinne, missä hänen oli seuraavaksi määrä aloittaa toimintansa.

Tämä ajatus pätee myös seurakuntaveneeseen. Nimittäin emme seilaa veneessä vain viettääksemme laatuaikaa ’risteilemässä’ Jeesuksen kanssa, vaan olemme jatkuvasti matkalla jonnekin. Olemme matkalla sinne, minne Jeesus on meitä viemässä.

Aivan niin kuin tekstissä Jeesus johdatti opetuslapset uudelle alueelle, samoin Jeesus vie meidät uudelle alueelle. Hän vie meidät sinne, missä on ihmisiä, jotka tarvitsevat Jeesusta. Ja hänen matkassaan me voimme luottaa siihen, että saavumme oikeaan paikkaan olosuhteista huolimatta.

Illan tultua

Toinen merkityksellinen ilmaus tekstissä on ”illan tultua”. Maantieteellisen sijainnin vuoksi vuorenrinteitä laskee alas Gennesaretille Välimereltä noussut lämmin ilmavirta, mikä nostattaa vielä nykyäänkin nopeasti rajun myrskyn Gennesaretilla. Myrsky nousee yllättäen, joten sitä ei voinut Jeesuksen ajan keinoin kokenutkaan kalastaja ennakoida paljoakaan ennen sen alkua.

Yleensä järvi on tyyni öisin ja aamulla, joten järven ylittäminen oli viisasta tehdä ilta-aikaan (Matt. 4:35). Opetuslapset eivät siis joutuneet merihätään omaa tyhmyyttään, vaan myrsky tosiaan yllätti heidät hetkellä, jolloin oli jo myöhäistä palata takaisin. Matkalla järven poikki he joutuivat kauas rannikosta ja olivat näin myrskyn armoilla kykenemättömät saavuttamaan rantaa.

Ilta oli siis hyvä aika lähteä ylittämään järveä, minkä lisäksi se sopi myös pitkän päivätyön tehneelle Jeesukselle, joka vuorostaan sai levätä venematkan ajan.

Entäpä miten tämä pätee vertauskuvalliseen seurakuntaveneeseen? – Ainakin siten, että on viisaus laskelmoida parhaita mahdollisia olosuhteita ja ajoituksia, mutta siitä huolimatta pitää muistaa, että epätodennäköinenkin tapahtuu joskus. On tilanteita, kun epätodennäköinen käy todennäköisen sijaan.

Opettaja, etkö näe, me hukumme!

”Äkkiä nousi kova myrskytuuli ja aallot löivät veneeseen, niin että se oli täyttymäisillään. Mutta Jeesus vain nukkui veneen perässä nojaten päänaluseen. Opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ’Opettaja, etkö näe, me hukumme!’” (Mark. 4:37-38)

Jos oli tunnettua, että Gennesaret oli tyyni yöaikaan, edelleen oli myös tunnettua, että jos myrsky kuitenkin nousi yöaikaan, se oli hyvin voimakas ja nostatti aallokon, jossa pienikokoisella kalastajaveneellä joutui merihätään. Ei siis ihme, että opetuslapset, jotka olivat tottuneet kalastamaan lähellä Kapernaumin rannikkoa, eivät hekään osanneet varautua myrskyn voimakkuuteen. Merihätä oli todellinen, minkä Pietari Markuksen evankeliumin kertojana pystyi kyllä totuudellisesti arvioimaan.

Myrsky tuli yllätyksenä opetuslapsille, koska myrskyn nouseminen oli epätodennäköistä, mutta tavatonta se ei ollut. Myrskyn riepottelemassa veneessä nukkuva Jeesus on täydellinen vastakohta hätääntyneille opetuslapsille. Siinä missä ihminen on voimaton luonnonvoimien edessä, luonnonvoimat ovat Jumalalle alamaiset.

Uupuneena päivän rasituksesta Jeesus oli käynyt nukkumaan veneen peräosaan. Myrskyn noustessa Jeesus jatkaa unta, kun opetuslapset pelkäävät aivan aiheesta henkensä edestä. Siinä missä olosuhteet saavat ihmisen hätääntymään, Jumala ei hätäile.

Mielenkiintoinen vain Markuksen mainitsema yksityiskohta on se, kuinka opetuslapset käyvät moittimaan Jeesusta herättäessään hänet: ”Opettaja, etkö näe, me hukumme!” Ehkäpä he ajattelivat, että saisi nyt tuo rabbikin osallistua veden äyskäröintiin, että tästä selvittäisiin.

Opetuslasten reaktio kuvastaa sitä, etteivät he olleet ymmärtäneet, kuka veneessä nukkuva Jeesus oli miehiään. Entä olemmeko me ymmärtäneet, kenen kanssa olemme samassa seurakuntaveneessä?

Kuinka usein mekin pyydämme Jeesusta ’äyskäröimään’, kun hän olisi voimallinen tyynnyttämään koko myrskyn? Monesti on viisasta pysähtyä hetkeksi miettimään, kenen veneessä ja kenen johtamana matkaamme. Älkäämme unohtako, että seurakunta on inhimillisestä ulkomuodostaan huolimatta Jumalan luomistyön ihme. Jumala itse on samassa veneessä kanssamme.

Miksi te noin pelkäätte?

”Silloin hän nousi, nuhteli tuulta ja käski merta: ’Vaikene, ole hiljaa!’ Tuuli asettui, ja tuli aivan tyven. Jeesus sanoi heille: ’Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?’” (Mark. 4:39-40)

Jeesuksen ei tarvinnut muuta kuin nuhdella tuulta ja käskeä merta. Siinä kaikki – kerta kaikkiaan! Olosuhteet muodostivat uhkan opetuslasten kaltaisille ammattikalastajille – he tiesivät olevansa merihädässä eivätkä kyenneet hallitsemaan tilannetta. Mutta entä sitten ’tämä Jeesus’? – Hän ’vain’ nuhteli tuulta ja käski merta, minkä jälkeen tilanne oli ohi. Tätä on olla samassa veneessä Jeesuksen kanssa.

Jos edellä opetuslapset moittivat Jeesusta välinpitämättömäksi ja herättivät hänet kenties äyskäröimään vettä pois veneestä kanssaan, nyt oli Jeesuksen vuoro sanoa muutama sana opetuslapsille.

Jeesuksen nuhde opetuslapsille heidän uskonsa puutteesta viittaa siihen, etteivät opetuslapset tunteneet vielä Jeesusta kyllin ymmärtääkseen, että hänelle Jumalan Poikana oli annettu kaikki valta. Jos he olisivat sisäistäneet kenen matkassa he ovat, he eivät olisi hätääntyneet myrskyssä. Mitäpä heille olisi voinut tapahtua, kun Jeesus itse oli samassa veneessä heidän kanssaan?

Voimme pilkaten katsoa samaan aikaan noloja ja hämmästyneitä opetuslapsia, mutta kovin usein tosiasia on se, että Jeesus joutuu esittämään meille saman kysymyksen: ”Miksi te noin pelkäätte?”

On kovin inhimillistä unohtaa laskuista seurakuntaveneessä tuo yksi ehkä vähemmän itsestään ääntä pitävä matkustaja. On inhimillistä katsoa olosuhteita ja vavista niiden edessä, vaikka seurakuntaveneen kurssia ohjaa Jumalan Poika. On myrsky millainen tahansa, Herra Jeesus on voimallinen taltuttamaan sen ja viemään veneen perille määränpäähän. Kun Jeesus on samassa veneessä kanssamme, ei kukaan veneessä joudu hukkaan.

Mikä mies tämä oikein on?

”Silloin suuri pelko valtasi heidät ja he kyselivät toisiltaan: ’Mikä mies tämä oikein on? Häntähän tottelevat tuuli ja aallotkin.’” (Mark. 4:41)

Kun Jeesus on tyynnyttänyt myrskyn, joutuivat opetuslapset uudemman kerran pelon ja hämmästyksen valtaan. Eivät siksi, että he olisivat pelänneet Jeesusta, vaan siksi, että he olivat konkreettisesti kokeneet Jeesuksen vallan Jumalan Poikana. Oli hämmentävää nähdä omin silmin, mikä valta Jumalan Pojalle on annettu taivaassa ja maanpäällä.

Opetuslasten esittämä kysymys ”Mikä mies tämä on?” on retorinen, koska he tiesivät toki vastauksen vallan hyvin. Uuden testamentin ajan juutalaisuudessa uskottiin näet yleisesti, että enkelit hallitsivat luonnonvoimia kuten tuulta ja merta. Edelleen enkelien uskottiin olevan alamaiset Jumalalle, joka puolestaan sääteli luonnonvoimia (Ps. 65:6-7; Ps. 107:25-30; Joona 1:15). Jeesuksen ihmeteko oli opetuslapsille konkreettinen todistus Jeesuksen jumaluudesta – alkuperästä Jumalan Poikana. Ja Jeesus Jumalan Poikana on johtoajatus koko Markuksen evankeliumissa jo sen ensimmäisestä jakeesta (Mark. 1:1) alkaen.

Opetuslasten kysymys ei kuitenkaan ollut käytännön tasolla retorinen, sillä vaikka he tiesivät todisteiden valossa vastauksen, he olivat edelleen hämmästyneet kohdatessaan Jeesuksen siinä voimassa, mikä hänelle oli annettu. He tiesivät vastauksen, mutta vastauksen merkitys ylitti heidän ymmärryksensä.

Jos opetuslasten oli mahdotonta silminnäkijöinä käsittää näkemänsä, on nykyihmisen hänenkin vaikea hyväksyä tämän kaltaiset ihmeet, koska tiede on muka selvittänyt, miten monimutkaisista asioista vaikkapa juuri myrskyn tyynnyttämisessä on kyse.

Jos siis Jeesuksen aikalaisten näkökulmasta Jeesuksen ihmeteko oli valtava ja jopa pelottava, nykyihmisen mielestä se on mahdoton. Ja jos taas pidämme ihmeitä mahdottomina, kuinka voimme väittää tuntevamme sen ihmeitä tekevän Jeesuksen seurakuntaveneessä.

Siinä missä opetuslapset kunnioittivat pelonsekaisin tuntemuksin Jeesusta, nykypäivän ihminen, jopa uskova sellainen, pohtii kertomuksen todenperäisyyttä tai etsii ’vippaskonstia’, mikä tekee Jeesuksen ihmeestä ihmisjärjelle ymmärrettävän silmänkääntötempun.

Nykyihmisen ongelma onkin kyvyttömyys nähdä oma pienuutensa suhteessa Jumalan suuruuteen. Heti, kun hän ei ymmärrä, miten Jumalan ihme on mahdollinen, hän alkaa epäillä sen todenperäisyyttä sen sijaan, että hän tunnustaisi Jumalan suuruuden ja ihailisi Herraa kiitollisin ja kunnioittavin mielin. On tyhmää ajatella, etteikö Jumala voisi tehdä mitään sellaista, mitä ihminen ei käsitä. Melko mitätön olisi sellainen Jumala, joka olisi alisteinen ihmisen ymmärrykselle.

Seurakuntaveneessä mekin joudumme ottamaan kantaa opetuslasten esittämään kysymykseen ”mikä mies tämä oikein on?” Kysyessä tiedämme vastauksen, mutta olemmeko valmiit hyväksymään vastauksen käytännön merkityksen? – Hyväksymmekö sen tosiasian, että seurakuntavenettä ohjaa Jeesus, joka on voimallinen tekemään ja myös tekee jotain sellaista, mikä ylittää ymmärryksen?

Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja hän on kanssamme samassa veneessä. Ja hän myös tekee ihmeitä, kun on niiden aika. Uskokaamme häneen ihmeiden ja suurten tekojen Jumalana – siinä on meidän rauhamme silloin, kun meri myrskyää.

Samassa veneessä

Olemme käyneet läpi merikertomuksen Gennesaretin järven ylittämisestä Markuksen evankeliumin mukaan. Voit lukea saman kertomuksen myös Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista. Oleellisinta on kuitenkin ymmärtää, että mekin olemme seurakuntana samassa veneessä Jeesuksen kanssa. Olemme seurakuntana yhdessä Jeesuksen ristin muotoisen purjepuun juurella. Mutta asia, mikä meiltä turhan monesti seurakuntalaivassa unohtuu, on se, että Jeesus Jumalan Poika on itse läsnä seurakunnassaan.

Jeesus ei ole läsnä vain ajatuksissamme, vaan hän on konkreettisesti samassa veneessä kanssamme. Hän on yhä tänään se sama ihmeitä tekevä Jeesus, josta me kerta toisensa jälkeen evankeliumeista luemme ja saarnoissa kuulemme. Hän on läsnä konkreettisesti seurakunnassa – samassa veneessä meidän kaikella tapaa vajavaisten ihmisten kanssa.

Entä mitä Herran Jeesuksen läsnäolo seurakunnassa merkitsee meidän kannaltamme?

• Me olemme turvassa, koska Jumala itse on kanssamme. Hän ei ole meille Jumalan Poika teoriassa ja raamatunlehdillä, vaan käytännössä jokapäiväisessä elämässä.

• Kun olosuhteet käyvät hurjiksi ja meitä alkaa kovin pelottamaan, muistakaamme, että Jumalan poika on kanssamme samassa veneessä. Joskus elämässä toteutuu se epätodennäköinen, vaikka emme sitä pitäisi mahdollisena. Tällöin älkäämme unohtako Jeesus veneestä. Älkäämme myöskään unohtako ”mikä mies tämä oikein on?”

• Ja muistakaamme, kuka seurakuntaveneessä antaa suunnan veneelle. Emme ole risteilyllä Jeesuksen kanssa – nauttimassa hänen siunauksistaan, vaan olemme matkalla. Olemme menossa sinne, minne Jeesus tahtoo meidät viedä. Hän on vievä meidät sinne tuuli tai tuiversi sitten kuinka kovin tahansa.

• Minnekö Jeesus vie meidät? – Hän vie meidät sinne, missä on ihmisiä, jotka eivät häntä vielä tunne. Älkäämme koskaan unohtako, minkä vuoksi seurakuntavene seilaa yhä ajan merellä. Se seilaa kutsumassa heitä, jotka eivät ole vielä Jeesusta oppineet tuntemaan.

Tätä viimeistä ajatusta tunnen kehotuksen korostaa. Nykypäivän kristillisyydessä näkyy siellä täällä merkkejä siitä, että ihmiset ovat kokoontuneet seurakuntalaivaan vain viettämään aikaa keskenään. He ovat tulleet risteilemään – viettämään aikaa sitoutumatta päämäärään. Kristuksen veneessä emme kuitenkaan ole risteilyllä. Se on reittimatka.

Älkäämme jääkö risteilemään, vaan kulkekaamme Jumalan viitoittamille maille etsimään kadonneita ja julistamaan Jumalan ilosanomaa kadotetuille. Ja missä evankeliumia julistetaan, siellä näemme Jumalan suuria töitä ja ihmeitä, kun Herramme Jeesus Kristus raivaa pois esteet evankeliumin sanoma edeltä. Menkäämme yhdessä – samassa veneessä.

Pohdittavaa

Millä tavoin vene vertauskuvallisesti muistuttaa seurakuntaa?
Mitä voimme oppia samassa veneessä olemisesta tekstimme kautta?
Kuka on seurakuntaveneen kippari? Kuka tyynnyttää myrskyn?