Meille suomalaisille ruoka on itsestäänselvyys. Näin siitä huolimatta, että yhteiskunnassamme esiintyy todellista köyhyyttä, mikä näkyy esimerkiksi ruokajakopalveluissa. Silti ruokaa on saatavilla vielä aivan eri tavoin kuin vaikkapa katovuosina muutama sata vuotta sitten. Eikä nälänhätää ole voitettu nykypäinäkään, vaan ravinnon puutteesta kärsii valtava määrä ihmisiä ympäri maailman.

Rukous. Kuva congerdesign, Pixabay

Ruoka vastaa ihmisen perustarpeeseen. Ruokaa tarvitaan elämiseen ja modernin ihmisen maailmassa sitä löytää on jääkaapista. Ei tarvitse mennä kauppaa pidemmäksi metsälle tai kalaan. Ilmaista ruoka ei tietenkään ole. Siitä on maksettava käypä hinta kauppiaalle euroilla, jotka on tienattu kovalla työllä. Ja kyllähän työmies on leipänsä itse ansainnut, vai mitä?

Joku irvileuka voisi jopa vaatia, että Isä meidän -rukousta pitäisi aavistus nykyaikaistaa ja kirjoittaa sana ’Isä’ pienellä alkukirjaimella, jotta lapsille tulee selväksi, että se on ’meidän isi’, joka perheelle jokapäiväisen leivän antaa. No, ehkä ei nyt ihan niinkään – ymmärtänet liioittelun.

Tosiasia silti on, että ruoka kulkee modernissa yhteiskunnassa niin pitkän tien pöytään, että on helppo unohtaa, että viime kädessä emme ole ruuan suhteen omavaraisia, vaan täysin Jumalan armon varassa. Ei loppujen lopuksi tarvita paljoakaan, että sato on pilalla; pakkanen tai kaatosade väärään aikaan, jokin ikävä tuholainen tai sienitauti.

Jos Herra ei anna sadolle kasvua, ei satoa pelasta suurinkaan inhimillinen ponnistus. Ravinnontuotanto on edelleen riippuvainen olosuhteista, joita säätelee joku muu kuin ihminen. Jokapäiväinen leipä on siis edelleenkin Isä Jumalan antama lahja ihmiselle.

Pöytärukousperinne

Ehkä vieraantuminen luonnosta ja ruuan alkulähteistä on syynä myös vanhan pöytärukousperinteen hiipumiseen. Kovin helposti unohdan kiittää Jumalaa ruuasta edes ajatuksissani puhumattakaan ääneen pöytärukouksen lausumisesta. Oletamme vain ruoan tulevan joltain persoonattomalta taholta siinä missä terveyden ja kaikin muunkin hyvän. Uskomme ja luotamme epäjumaliin, kuten rahan ostovoimaan tai yhteiskunnalliseen ihmisten kollektiiviseen herruuteen.

Ruoan siunaus juutalaisuudessa

Kristillisen pöytärukousperinteen juuret ovat jo varhaisessa juutalaisuudessa. Heille maatalousyhteiskuntana ravinto oli luonnostaan Jumalan lahja. He tiesivät sadon olevan lopulta yksin korkeimman käsissä.

Juutalaisen tradition mukainen ruoan siunausrukous kuului jotenkin näin:

”Siunattu ole sinä Herra, meidän Jumalamme, maailman kuningas, joka annat leivän maasta.”

Perinne lienee saanut alkunsa oheisen Viidennen Mooseksen kirjan tekstin ensimmäisestä jakeesta:

Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut. Varokaa unohtamasta Herraa, Jumalaanne. Noudattakaa aina hänen käskyjään, lakejaan ja säädöksiään, jotka minä teille nyt annan. Kun saatte syödä itsenne kylläisiksi, kun rakennatte kauniita taloja ja asutte niissä, kun nautakarjanne, lampaanne ja vuohenne lisääntyvät, kun teille kertyy hopeaa ja kultaa ja koko omaisuutenne kasvaa, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne, joka vei teidät pois Egyptistä, orjuuden maasta.” (5. Moos. 8:10-14)

Ruoan siunaaminen Uudessa testamentissa

Uuden testamentin lehdillä mainitaan Jeesuksen useaan kertaan siunaavan ruuan ja kiittävän siitä Taivaallista Isää. Esimerkkinä olkoon Johanneksen evankeliumista ote tilanteesta, kun Jeesus ruokkii 5000 miestä. Se on oiva esimerkki Jeesuksen suhtautumisesta jokapäiväisen ruuan ihmeeseen.

’Jeesus sanoi: ”Käskekää kaikkien asettua istumaan.” Rinteellä kasvoi rehevä nurmi, ja ihmiset istuutuivat maahan. Paikalla oli noin viisituhatta miestä. Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat. Kun kaikki olivat kylläisiä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan.” (Joh. 6:10-12)

Jeesus ensin siunasi ruuan kiittäen siitä Jumalaa ja kas; vähäiset eväät riittivät ruokkimaan monituhatpäisen joukon. Tämä oli valtava ihme, eikö? Ajattelet, että voi kun minäkin pääsisin todistamaan tuollaista tapahtumaa – nauttimaan pöydästä Jumalan taivaallisia antimia. Ja niinhän sinä teetkin – joka ikinen päivä.

Joka päivä pelkästään Suomessa tapahtuu mitoiltaan laajempi ruokkimisihme. Tänäänkin meidän Taivaallinen Isämme ruokkii viisi miljoonaa suomalaista, jotka eivät ymmärrä kiitollisuuttaan osoittaa. Keväällä kylvetään peltoon vähäinen määrä siemeniä, jotka sitten Jumalan armosta tuottavat monikertaisen sadon – aivan niin kuin Jeesuksen siunaamat vähäiset eväät tuottivat ravinnon 5000 miehelle. En tällä analogialla väheksy Jeesuksen ruokkimisihmettä, vaan korotan Jumalan jokapäiväisen ruokkimisihmeen arvoiselleen alustalle.

Johanneksen teksti kertoo vielä lisää Jeesuksen suhtautumisesta ruokaan. Aterioinnin jälkeen Jeesus sanoi opetuslapsille:

”Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan.”

Kehotus oli käytännöllinen. Se tuotti peräti 12 täyttä koria ruokaa. Ruuantähteiden kerääminen aterioinnin jälkeen oli myöhäisjuutalainen säädös, joka perustui ajatukseen, että leipä on Jumalan lahja ja että Jumalan lahjaa ei tule halveksia jättämällä se tallattavaksi jalkoihin. Käskemällä kerätä tähteet koreihin Jeesus yhtyi tämän tavan takana piilevään ajatukseen: jokapäiväinen leipä on Jumalan lahja, jota ei tule halveksia.

Hävikkiruoan osalta olemme onneksi jo menneet minun elinaikanani hyviä harppauksia eteenpäin.

Pöytärukousperinne

Oletko koskaan miettinyt, miksi tällainen pöytärukousperinne on ylipäätään olemassa? Yksi syy on tietenkin se, että ihminen on luotu Jumalan kunniaksi, ja mikään ei tuo Jumalalle enempää kunniaa kuin vapaaehtoinen sydämestä noussut kiitos. Pelkästään olemassaolon etuoikeus on suuri kiitoksen aihe, joten miksemme kiittäisi olemassaolomme perustasta eli jokapäiväisestä leivästä.

Kaikilla Jumalan säädöksillä on inhimillinen ulottuvuus. Sama koskee myös kehotusta kiittää Jumalaa ravinnosta. Kehotus ”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut. ” on tarkoitettu samalla varjelemaan ihmistä tämän kahdelta ’perisynniltä’: ”varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne”.

Jos aina muistaisimme keneltä jokapäiväisen leivän saamme, varjeltuisimme ovella kolkuttavalta ylpeyden synniltä. On liian helppoa unohtaa elannon olevan viime kädessä Jumalan hyvä lahja, puhumattakaan siitä, mitä ’joka päiväinen leipä’ pitää sisällään laajennettuna ihmisen hengellisten, henkisten ja sosiaalisten tarpeiden alueelle.

Jos muistamme, kuka meidät ruokkii ja kuka antaa kasvun, emme niin usein löytäisi itseämme varastamasta Jumalalle kuuluvaa kunniaa. Aivan liian usein omavanhurskaus nousee pintaan ylistämään ihmistä itseään ja tämän omaa kyvykkyyttä. Kenellä on kanttia sanoa Jumalalle: ”Minä se olen leivän tämän talon pöytään aina tuonut.

Pöytärukousperinne elämän rikkaudeksi

Pöytärukousperinne on omiaan muistuttamaan meitä asemastamme Jumalan edessä ja näin varjelemaan ylpeyden synniltä. Samoin se on paikallaan myös varjelemaan unohtamasta Herraa.

Arjen keskellä on helppo unohtaa, että Herra on myös arkipäivän Jumala. Arjen kiireessä voi mennä kokonainen työviikko ilman, että ’ehtisi’ hoitaa jumalayhteyttä. Siinä sitten hakkaamme päätä seinään ymmärtämättä, että apu olisi enemmän kuin lähellä. Jos taas rukouselämämme on kiinnitetty jokapäiväisiin tapahtumiin, kuten ruokailuun, ei Herrakaan unohtuisi arjen kiireessä. Jos pysymme jatkuvasti tietoisina Jumalan läsnäolosta arkistenkin asioiden keskellä, antaa tuo tietoisuus meille rauhan ja levon jopa elämän myrskyisinäkin hetkinä. Herra on läsnä arjessakin, mutta ymmärränkö sitä?

Tällä tekstillä en vaadi ketään vaalimaan muotojumalista pöytäperinnettä. Sen sijaan rohkaisen sinua aloittamaan uuden ’sydämen pöytärukousperinteen’, kiittämään Herraa ruuasta ja antamaan hänelle kunnian työstään. Joka päivä sinulla on tilaisuus kiittää Jumalaa jokapäiväisestä ruokkimisihmeestä – tässäkin suhteessa elät alati ihmeessä.

Sydämen rukouksen ei tarvitse olla kaunis, monisanainen tai pitkä. Rukouksesi voi olla vaikkapa ”Herra, kiitos tästä ruuasta”. Pieni rukous keskellä päivää virvoittaa sinua myös hengellisesti. Tärkeintä on, että rukouksesi on vilpitön. Se on hetki Jumalan läsnäolossa.

Saat rohkeutta jatkaa kohti iltaa tietoisena siitä, että sinun Herrasi on myös arkipäivän Jumala. Ja tuo pieni rukous yhdistettynä aterioinnin kaltaiseen jokapäiväiseen tapahtumaan estää sinua unohtamasta kuinka hyvissä käsissä elämäsi oikeastaan onkaan. Pienen pieni muutos voi tuoda elämääsi suuremman siunauksen kuin voit koskaan kuvitella.

Pohdittavaa

Onko pöytärukous vain ahdistava suomalainen perinne?
Mitä hyötyä minulle olisi vaalia ’sydämen pöytärukousta’?