Aiheeseeni viitaten totean arvoituksellisesti: missä velallinen siellä velkoja. Sunnuntain kirkkotekstit käsittelevät anteeksiantamisen jatuomitsemisen sekä armon ja armottomuuden kysymyksiä rakkaudesta käsitteestä käsin.

Sanoisin, että aihepiirin periaatteet ovat varsin selkeät, mutta niiden sovellus käytännönelämässä ontuu. Periaatteet ja ’totuudet’ kasvavat mittasuhteisiin, missä ihmisestä tulee mielipiteiden pelinappula. Ei ole enää tilaa olla ihminen – puhumattakaan armahdetusta sellaisesta.

Käsittelen pääasiassa sunnuntain epistolatekstiä Paavalin kirjeestä roomalaisille. Tahdoin kuitenkin käydä sen maisemaan sisään evankeliumitekstin johdattamana. Näin siksi, että evankeliumiteksti puhuu ’velallisista’ ja ’velkojista’, mikä auttaa meitä lukemaan Paavalin tekstistä sen ydinasian.

Peräti seitsemän kertaako?

Päivän evankeliumitekstissä (Matt. 18:21-35) Pietari kysyi Jeesukselta tarkentavan kysymyksen koskien anteeksiantoa:

”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?” (Matt. 18:21)

Jeesus vastasi Pietarin kysymykseen tavalleen poikkeuksellisen lyhyesti ja suoraan. Hän antoi Pietarille varsin yksiselitteisen ja selkeän vastauksen. Tällaisia mekin toivomme saavamme. Pietari pyysi lukumäärä ja Jeesus antoi hänelle sellaisen. Jeesus sanoi:

”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa” (Matt. 18:22)

Pietari toki odottikin Jeesuksen vastaavaan kysymykseensä kieltävästi, mutta silti hieman toisin aseteltuna. Luultavasti hän odotti Jeesukselta jotain tämän suuntaista:

”Ei nyt sentään – kaksi tai kolme kertaa on jo riittävä määrä.”

Enimmillään Pietari odotti radikaalin Jeesuksen ehkä ehdottavan Pietarin jo valmiiksi liioiteltua seitsemää kertaa. Jeesuksen vastauksen jälkeen Pietari haukkoi henkeään, silmät pyörivät päässä ja suukin oli jäänyt auki…

Ongelma ei ollut se, etteikö vastaus ollut ymmärrettävä ja selkeä. Vastaus ei vain mahtunut Pietarin ennakko-odotuksiin. Ajatus oli mahdoton – miten tuon voisi edes laskea? Ei mitenkään ja siinähän se ’juttu’ olikin.

Jeesus näki Pietarin ihmetyksen, minkä vuoksi hän päätti jatkaa vastausta esittämällä vertauksen ”armottomasta palvelijasta” (Matt. 18:23-35). Ehkä tämä kertomus avaisi asian ytimen.

Vertauksessa Jeesus peilasi varsin kivuliaasti meidän ihmisten armottomuutta toinen toistemme ’velkoja’ kohtaan. Karhuamme ’velkoja’ toinen toisiltamme, vaikka Taivaallinen Isä on hyvittänyt meidän omat suunnattomat ’velkamme’. Me saamme kyllä uuden elämän ’velkojen’ mitätöinnin kautta, mutta samaa armoa emme suo omille velallisillemme.

Itselleen rehellinen lukija asettuu vertauksessa tuon armottoman palvelijan paikalle, mikä tekee Jeesuksen esittämästä anteeksiantamisen periaatteesta varsin ymmärrettävän.

Periaatteesta sovellukseen ja päinvastoin

Evankeliumitekstin puheessa Jeesus antoi ensin periaatteen ja sen jälkeen hän selvensi sitä elävän elämän esimerkillä. Jeesuksen vertaus oli geneerinen esimerkki – ei varsinainen ’case study’ eli elävän elämän opetus.

Esimerkki avasi hänen esittämänsä ’vaikean’ totuuden ja teki siitä ymmärrettävän ja vastaanotettavan. Jeesus näin ollen sovelsi eräänlaista ”periaatteesta sovellukseen” -menetelmää. Hän antoi ensin säännön ja valaisi sitä sen jälkeen esimerkillä.

Alussa mainitsin keskittyväni tässä Paavalin epistolatekstiin Roomalaiskirjeestä. Ja niin teenkin. Nimittäin Paavalin teksti (Room. 14:1-12) käsittelee samaa aihetta hieman toisesta tulokulmasta tarkasteltuna. Siinäkin pohditaan suhtautumista toinen toisiimme ’velallisina’ kuten myös Jumalaa tuomarina, jolla on suvereeni oikeus armahtaa, kenet tahtoo.

Edellä Jeesus valitsi edetä periaatteesta sovellukseen, Paavali puolestaan etenee päinvastaiseen suuntaan sovelluksesta periaatteeseen. Hän ei kirjoita vertauksin, vaan ottaa kaksi Rooman seurakunnalle ajankohtaista esimerkkiä ’case study’ -kohteiksi. Esimerkit valaisevat Paavalin kappaleen lopussa esittämää yleistä periaatetta, joka – yllätys, yllätys – on täsmälleen sama, minkä Jeesus antoi vastaukseksi Pietarille.

Kun nyt tunnet Paavalin tekstin rakenteen, tiedät odottaa pitkää tekstiä lukiessa, että suuri opetus on vasta tulossa. Jos takertuisimme vain Paavalin esimerkkeihin, emme tule koskaan soveltaneeksi tekstin periaatetta omaan elämään siinä laajuudessa kuin Paavali ja Jeesus sen meille esittävät.

Paavalin tekstin esimerkit

Huomaa, että roomalaiskirjeen teksti kuuluu kirjeen viimeiseen eli soveltavaan osaan. Siinä Paavali kommentoi paikallisen seurakunnan ajankohtaisia asioita ja neuvoo niissä. Tekstissä mainitut ongelmat eivät koskettaneet vain Roomassa asuvia, vaan samat ohjeet Paavali antaa myös Korinttiin kirjoittamissaan kirjeissä.

Yhtenevyys lukukappaleen opetusten ja korinttilaiskirjeiden vastaavien tekstien välillä onkin ilmeinen. Kummatkin seurakunnat sijaitsivat oman aikansa suurissa metropoleissa, joten siinä mielessä ei ole yllättävää, että he kamppailivat samansuuntaisten ongelmien kanssa. Täten Paavali toistaa jo kerran korinttilaisten tilanteeseen sovelletut periaatteet nyt roomalaisille.

Hän esittää tekstissä kaksi elävän elämän tilannetta, joihin hän soveltaa esimerkkien jälkeen johtamaansa laajempaa periaatetta. Katsotaan ensin lyhyesti kumpaakin ’case study’ -esimerkkiä. Näin huomaamme Paavalin ohjeen olevan ajankohtainen meillekin.

Ruoka-asiat

Ensimmäinen ohjeistus koskee käsityksiä sallituista ruoka-aineista. Tekstistä on helppo päätellä, että jännitteet hiersivät seurakunnan juutalais- ja pakanakristittyjen suhteita. Ilmeisesti juutalaistaustaiset syyttivät pakanataustaisia epäpuhtaiden ruokien syömisestä – eli ’synnissä elämisestä’. Vastakohtaisesti pakanataustaiset näkivät juutalaisten ruokavalio noudattamisen ahdistavana ’lakihenkisyytenä’. Entä mitä Paavali heille kirjoittaa?

”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä. Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia. Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin. Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu – vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.” (Room. 14:1-4)

Paavali kehottaa kiistan kumpaakin osapuolta tulemaan vastaan ja luottamaan siihen, että Jumalalla loppuviimeksi on tuomiovalta. Heillä sitä ei ole. Heidän ei tule tästä ’velkoa’ toinen toisiaan, vaan jättää ’velkominen’ Jumalalle. Jumalan edessä he ovat kaikki samassa asemassa, joten Paavali sanookin:

”Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu – vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.”

Huomaa, että Paavalin esimerkissä ”uskossaan heikkoja” olivat kummankin ääripään edustajat, eli he ketkä ’velkoivat’ toinen toistaan. Tämä jää meiltä usein huomaamatta. Jyrkkä ja selkeä mielipide ei automaattisesti tarkoita ”uskossa vahvaa”. Jyrkkyys voi olla johtua heikosta perustasta, joka ei kestä keskustelua ja siksi pakenee ehdottomuuden taakse.

Pyhät päivät

Toinen kiista esiintyi sekin mitä ilmeisemmin juutalais- ja pakanakristittyjen välillä. Tämä kiista liittyi sapatin ja muiden juhla-aikojen viettoon. Pohjimmiltaan asetelma oli täsmälleen sama kuin ruoka-aineita koskevissa kysymyksissä. Oli kaksi äärinäkemystä. Syyttivät ja sättivät toinen toisiaan kuka jumalattomuudesta ja kuka lakihenkisyydestä. Lopputulos oli sama; porukka jakaantui ’velkojiin’ ja ’velallisiin’ – vieläpä niin, että ’velkojat’ olivat toinen toistensa ’velallisia’.

Ja koska osapuolet olivat kutakuinkin samat kuin edellisessä kiistassa, Paavali niputtaa tässä kummatkin kiistat yhteen ja toistaa saman ohjeen kuin edellä.

”Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma. Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa. Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.” (Room. 14:5-9)

Paavali ei nostanut riidan toista osapuolta toisen yläpuolelle, vaan hän kehotti kumpaakin osapuolta säilyttämään itselleen tärkeät periaatteet. Hän kysyy, eikö vapaus voisi vallita, jos kerran kummatkin tahot noudattavat periaatteitaan Jumalan kunniaksi. Mitä se sinulle kuuluu, jos tuo toinen kunnioittaa Jumalaa eri tavoin kuin sinä?

Nämä kaksi esimerkkiä Paavali poimi Rooman seurakunnan arkielämästä. Tässä välissä on hedelmällistä pysähtyä pohtimaan, mitkä asiat Paavali nostaisi esimerkeiksi omasta kontekstistamme? Mistä asioista me käymme ’velkomaan’ toinen toisiamme netin palstoilla, seurakunnissa tai kirkkokuntien välillä? Mitä me käymme ’velkomaan’ toisilta ja mitä he ’velkovat’ meiltä?

Jos tämä olisi oppitunti, pysähtyisin tässä ja kehottaisin kaikkia yhdessä nimeämään esimerkkejä niistä asioista, jotka herkästi ’kasvamattomien’ kristittyjen parissa nousevat erottaviksi kysymyksiksi. Toki tiedän varsin hyvin itsekin, että minulla on myös omat sokeat pisteeni, missä löydän itseni ’velkomasta’ toisia.

Tuomiolla

Näiden kahden esimerkin kautta Paavali tuo meidät nyt saman kysymyksen eteen, mihin Jeesus kuljetti kuulijansa vertauksella armottomasta palvelijasta. Kuuntelepa, miten puolestaan Paavali summaa opetuksensa Rooman seurakunnan ”armottomille palvelijoille”:

”Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. Onhan kirjoitettu: – Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa. Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään.” (Room. 14:10-12)

Paavali painottaa Jumalan viimeistä tuomiovaltaa. Meidän mielipiteemme eivät sen edessä paljoa paina. Ja mitä sillä tarkoitan? Tarkoitan kahta asiaa.

Ensiksi kuvittelen itseni Jumalan edessä tuomiolla. Kysyykö Kaikkivaltias Jumala siinä minulta, että ”miten meni noin niinku omasta mielestä”? Olenko tämän kysymyksen edessä ’vahvoilla’? Ehkä odotan saavani ansioni mukaan – velkavankeutta.

Vaan miltä minusta tuntuu, kun ennakko-odotuksestani poiketen Jumala toteaa, että ”mene Herrasi iloon, sinun ’velkasi’ on pyyhitty pois”. Valitanko tuomiosta? Käynkö sanomaan, että tuo ei ole oikein – vaadin uutta oikeudenkäyntiä? Vai otanko armon vastaan syvästi kiitollisena? Mitä teen?

Seuraavaksi ajattelen itseni samaan ’oikeussaliin’. Nyt istun siellä jo armahdettuna, mutta tällä kertaa sivustakatsojan paikalla. Seuraan siinä, kun Kaikkivaltiaan eteen tuodaan joku sisar tai veli seurakunnasta. Se on hän, jolta minulla on vielä ’velkoja’ perimättä. Hän ei vaeltanut samalla tavalla kuin minä matkani vaelsin – varoitinkin häntä monesti. Niin, kuinka muuten se minun vaellukseni nyt riittikään?

Nyt tämä henkilö vuorostaan astuu tuomiolle. Entä, kun hänen kohdallaan toteutuu täsmälleen sama, minkä juuri kuvasin juurikin omalla kohdallani? Mitä teen? Huudanko Jumalalle, ettei tuolla tavoin sovi tehdä? Hän on syntinen! Ei häntä voi armahtaa, koska hän… Ja kun hänkin astuu ”Herransa iloon” käynkö sitten perimään ’velkojani’ häneltä.

Kuinka voit? Kuinka saatat?

Kuvitteellisen oikeusalikohtauksen tilanne – etenkin jälkimmäinen – kuulostaa järjettömältä, eikö totta? Eikö armosta pelastettu pikemminkin iloitse siitä, kun joku toinenkin saa kohdata armon? Ei siitä nyt sentään valittamaan käydä, eihän? Ei tietenkään, mutta silti teemme sitä jatkuvasti.

Tänään seison tässä Kristuksessa armahdettuna – minun synnit ja velat on kertakaikkisesti pyyhitty pois. Joskus sitä on vaikea uskoa todeksi, mutta usko pois. Näin se on. Ja sama koskee sinun armahdettua sisarta ja veljeäsikin. Tapaammehan sanoa, että seurakunta on armahdettujen syntisten joukkoa. Siellä me kaikki olemme; suuret velat on sovitettu Kristuksen ristinkuolemassa. Kuinka kevyt on askel, kun velat on painettu villaisella!

Silti heti nurkan takana kiitollisuus unohtuu. Jos vain näemme edes pienen vilauksen toisinajattelevasta kristitystä, hyökkäämme kohta häntä ’velkomaan’ ja vaatimaan häneltä saataviamme. Vaadimme hänet tuomiolle ’mielipiteestä’ tai sen puutteesta. Ja näin perimme ’velkoja’ samalla tavoin kuin roomalaiset tai korinttilaiset sättivät toisiaan Paavalin aikaan. Kysyn vain, kenellä oli tuomiovalta silloin? Ja kenellä se on tänään?

Kuuntelepa tarkkaan, mitä Paavali kysyi roomalaiskirjeen pääopetuksen aluksi seurakunnan väeltä.

”Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi?” (Room. 14.10a)

Huomaatko, miten Paavali asettelee kysymyksen kahtaalle? Hän näkee, että samalla tavalla ’velkovat’ he ketkä ”tuomitsevat veljensä” kuin he ketkä ”halveksivat veljeään”. Ei ole yhtään enemmän oikein halveksia häntä, kenellä on ”pipa tiukassa” kuin tuomita hänet, kenen ”pipa on jäänyt kotiin”.

Roomalaiskirjeen tekstin kautta myös Jeesuksen opetus ”armottomasta palvelijasta” avautuu monin verroin lähemmäs meitä jokaista.

Päivän tekstit korostavat yhteen ääneen Jumalan armon suuruutta. Siinä, missä löydämme toinen toisemme ’velkomassa’ pieniä saataviamme, siellä Jumala armahtaa ’isoja velkoja’. Ei ole kyse siitä, onko meillä ’oikeus’ vaatia ’saataviamme’, vaan siitä kenen tilille meidänkin ’saatavamme’ lopulta päätyvät.

Jos minun Herrallani on varaa armahtaa minut – hänen palvelijansa – eikö minulla ole varaa armahtaa kanssapalvelijaani? Tätä jään pohtimaan ja pyydän Jumalaa vuodattamaan armahtavan rakkautensa minunkin sydämeeni.

Herra, anna minunkin olla armollinen toisille, koska se on sinun luontosi.