Kohta on taas tuo aika, kun lauantaina vietämme pyhäinpäivää. Hautausmaa liekehtii kynttilämerenä, mikä muistuttaa minua vastaavasta joulutraditiosta.

Itselleni pyhäinpäivä aloittaa näin joulunajan odotuksen, vaikka vasta tuomiosunnuntai päättää kirkkovuoden ja adventti aloittaa kirkollisen joulunodotuksen ajan. Syynä tähän henkilökohtaiseen assosiaatioon lienee juuri pyhäinpäivänä hautausmaille syttyvä kynttilämeri, joka saa toisintonsa jouluaattona.

Viettämäämme pyhäinpäivään on yhdistetty kaksi eri kirkkojuhlaa: kaikkien pyhien päivä (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien sielujen päivä (Commemoratio omnium fidelium defunctorum).

Ensin mainittu traditio on alun perin peräisin 300-luvulta idästä, jossa sitä vietettiin pääsiäisaikana ja bysanttilaisessa kirkossa helluntain jälkeen. Lännessä kaikkien pyhien päivää vietettiin 700-luvun lopulta saakka kelttien ja frankkien parissa, josta se levisi Rooman kirkkoon.

Sielujen päivä on puolestaan peräisin vasta vuodelta 998, juhlaksi se vakiintui 1300-luvulla. Päivästä tuli myöhemmin suosittu etenkin Yhdysvalloissa (Halloween, 31.10). Halloweenin tunnus on ontosta kurpitsasta tehty irvistelevä lyhty.

Erityisesti Amerikassa vietetyn Halloweenin juuret eivät ole yksin kristillisessä traditiossa, vaan päivän taustalla on kelttien muinainen sadonkorjuujuhla, jonka yhteydessä vainajia muistettiin.

Kelttien uskomusten mukaan kaikkien edellisvuonna tuonpuoleisuuteen siirtyneiden sielut liittyivät sadonkorjuuta juhlivien ihmisten seuraan. Tätä ennakoiden sadonkorjuuväki pani ylleen pelottavia naamioita, jotta vainajien sielut häädettäisiin elävien maailmasta takaisin kuolleiden valtakuntaan.

Vastaavasti suomalaisen kansanperinteen mukaan pyhäinpäivän aattona ei ollut lupa hakata puita eikä muutenkaan kolistella, koska aattoyönä uskottiin pyhien miesten, autuaiden vainajien, olleen joukolla liikkeellä.

Monessa katolisessa maassa juhlitaan edelleen molempia päiviä, mutta protestanttien keskuudesta pyhäinpäivän juhlasta tuli yksipäiväinen jo pian uskonpuhdistuksen jälkeen. Vaikka pyhäinpäivänä katseemme kääntyvät tästä ajasta jo poistuneihin pyhiin, ei pyhäinpäivä ei ole kuitenkaan pelkkä vainajien muistopäivä, koska kaikki Kristuksen omat, elävätkin, ovat pyhiä.

Odotuksen varmuus

Pyhäinpäivään niin kuin moniin muihinkin kristillisiin kirkkopyhiin liittyy voimakkaasti odotus. Pyhäinpäivänä odotamme tapaavamme ikuisuudessa tämän maailmanajan jättäneet meille läheiset ihmiset. Paino tässä on sanalla ’odottaa’; se on vastakohtana toivomiselle, johon liittyy epävarmuus tulevasta.

Odotuksessa ei sen sijaan ole epävarmuutta. Tämä odotus käy ilmi myös kansankirkkomme pyhäinpäivän vaihtoehtoisista saarnateksteistä, joista olen valinnut tämänkertaisen tekstin.

”Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa {pyrkivät parempaan, KR38}, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.” (Hepr. 11:13-16)

Odottaminen on jopa kirjaimellinen osa tätä tekstiä, sillä siinä sanotaan: ”Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata”.

Teksti alkaa kuolemasta: ”Uskovina nämä kaikki kuolivat.” Sanat ’kaikki nämä’ viittaavat edeltävässä tekstissä mainittuihin patriarkkoihin ja uskon sankareihin: Abrahamiin, Saaraan, Iisakiin ja Jaakobiin. Kirjeen kirjoittaja todistaa heidän uskoneen Jumalan lupaukseen aina maanpäällisen vaelluksensa loppuun saakka (1. Moos. 15:5). He uskoivat näkevänsä Jumalan täyttävän lupauksen, vaikka eivät kuolinhetkeensä mennessäkään olleet vielä nähneet luvattua maata. Siitä huolimatta kirjeen kirjoittaja todistaa heidän kuolleen edelleen luottaen Jumalan lupaukseen.

Eivätkö he sitten odottaneetkaan pääsyä maahan, joka oli luvattu heille ja heidän jälkeläisilleen? Oliko heidän odottamansa maa sittenkin kenties jossain muualla? Näin ainakin heprealaiskirjeen kirjoittaja meille todistaa:

”Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne.”

Toisin sanoen, jos Abraham olisi halannut takaisin Harraniin tai Kaldean Uriin, mikä olisi estänyt häntä palaamasta sinne. Samoin Isak ja Jaakob olisivat aina voineet palata hedelmälliseen laaksoon paimentamaan laumoja. Voimme siis päätellä, että se maa, jonka he kokivat isänmaakseen ei ollut Kanaa eikä sen kummemmin kumpikaan noista Babylonian suurista kaupungeista.

Luvattuun maahan

Ensimmäinen jae antaa jo pienen vihjeen luvatun maan sijainnista, sillä patriarkkojen sanotaan tunnustaneen olleensa ”vieraita ja muukalaisia maan päällä”. He olivat siis henkilöitä, jotka olivat oman maansa ulkopuolella vieraassa maassa. He olivat maahanmuuttajia — oleskelijoita vain jonkin aikaa. Heidän tarkoituksenaan ei ollut jäädä asumaan pysyvästi paikkakunnalle eikä edes hakea maan kansalaisuutta. He kokivat olevansa ”vieraita ja muukalaisia maan päällä” ja samaan aikaan he ”osoittavat kaipaavansa isänmaata”. Ajatus muukalaisuudesta maanpäällä ei ollut yksin heprealaiskirjeen kirjoittajan näkemys, vaan hänen aikansa diasporajuutalaiset kokivat itsensä ’oleskelijoiksi’ kansojen keskellä; tällä kielenkäytöllä on juuret jo Vanhan testamentin sivuilla (1. Moos. 23:4; 4. Moos. 25:23).

He etsivänsä toista maata, parempaa kuin se, missä he nyt asuivat tai mistä he olivat aikanaan lähteneet. Se ei voinut olla mikään muu kuin paikka, jota me kutsumme ’taivaaksi’, sillä he ilmaisivat sekä sanoillaan että elämällään olevansa muukalaisia tässä maailmassa. Heidän isänmaansa oli Jumalan luona – todellinen ’Isän maa’. Isänmaa (kreikan sana ’patris’) kuvaa todellista kotimaata, josta ihminen on syntyisin ja jonne hän todella kuuluu. Isänmaassa ollessaan henkilöllä on perustuslain takaamat oikeudet ja edut; vieraalla tai muukalaisella ei koskaan ole vastaavia oikeuksia kuin maan kansalaisella. Koko elämänsä matkan patriarkat odottivat pääsyä isänmaahansa – Jumalan luo: ”Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.”

Taivaallinen isänmaa

Tämä taivaallinen isänmaa ja kaupunki, johon he odottivat palaavansa ei ollut mikä vain kaupunki jossain tulevaisuudessa, vaan kaupunki, jonka Jumala ”on heitä varten jo rakentanut valmiiksi.” Taivaallinen koti oli valmis jo patriarkkojen aikana; Jumalan suunnittelema ja rakentama kaupunki odotti valmiina matkamiesten paluuta kotiin. Eli taivas oli valmistettu jo patriarkoille ja kaikille muille Jumalan pyhille, jo ennen kuin he olivat päättäneet pyhiinvaellusmatkansa maan päällä. He eivät kuuluneet tänne maanpäälle, vaan odottivat jo ajassa pääsyä taivaalliseen isänmaahan – Jumalan omilleen suunnittelemaan ja rakentamaan kotikaupunkiin (Hepr. 11:10).

Diasporajuutalaisuudessa Jumalaa kutsuttiin maailman arkkitehdiksi ja rakentajaksi. Tätä ajatusta kannatti etenkin ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla Aleksandriassa elänyt juutalainen filosofi Philo, joka omistautui sekä juutalaisuudelle että kreikkalaiselle filosofialle. Hän oli vaikutusvaltainen ja arvostettu Aleksandrian juutalaisten keskuudessa ja hänen opetuksensa vaikuttivat vahvasti paikallisen juutalaisuuden näkemyksiin.

Philo näki taivaan eräänlaisena ’äitikaupunkina’, jonka Jumala on suunnitellut ja rakentanut. Hän ei ajatellut taivaallista Jerusalemia maanpäällisenä tulevaisuuden kaupunkina, kuten perinteinen juutalaisuus asian näki, vaan päinvastoin hän piti mahdottomana taivaallisen Jerusalemin ilmestymistä maanpäälle. Myös Heprealaiskirjeen kirjoittaja uskoi taivaallisen Jerusalemin olleen taivaassa jo patriarkkojen aikana, vaikkakaan hän ei kiellä, etteikö tuo Jumalan uusi Jerusalem voisi jonain päivänä laskeutua maanpäälle ihmisten keskuuteen (Ilm. 21:10). Joka tapauksessa kirjoittaja ymmärtää, ettei nykyinen maa ole vanhurskaan kotimaa; taivas on.

Voidaan siis sanoa, että me uskovat olemme maanpäällä kuin ohikulkumatkalla. Emme ole täältä kotoisin, emmekä koe tätä aikaa omaksemme; kotimaaksemme. Me odotamme sitä päivää, että pääsemme ’Isän maahan’ – Jumalamme luo.

Ja koska meillä on tämä ylevä päämäärä, jonka mukaisesti tässä ajassa vaellamme, ”ei Jumalakaan häpeä meitä, vaan sallii itseään kutsuttavan meidän Jumalaksemme” (2. Moos. 3:6). Tämä ei tarkoita sitä, että Jumala voisi hävetä jotain mitä hän on tehnyt (ihmistä), vaan teksti puhuu ihmisten tekemisistä. Jos elämämme kelvottomasti kiinnittäen sydämemme vain tähän maailman aikaan ja kuitenkin kutsumme häntä Jumalaksemme, tällöin häpäisemme hänen nimensä ja hän häpeää, että kutsumme häntä Jumalaksemme. Sen sijaan, jos sydämen kaipuu on hänen luokseen — taivaalliseen kaupunkiin, ”ei Jumalakaan häpeä meitä, vaan sallii itseään kutsuttavan meidän Jumalaksemme”.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja haluaa tällä patriarkkojen elämästä ottamallaan esimerkillä vakuuttaa meille, ettei meidän tule kiinnittää elämäämme vain näkyvään nykyiseen todellisuuteen, vaan meidänkin tulee muistaa olevamme täällä ajassa vieraita ja muukalaisia. Tämä ei ole kotimaamme.

Se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi vieraantua yhteiskunnasta tai vetäytyä pois ihmisten keskuudesta. Muukalaisinakin olemme osa yhteiskuntaa ja elämme sen osana parhaamme mukaan. Muukalaisuus tälle ajalle näkyy sydämen asenteessa; odotamme syvällä sisimmässämme taivaallista ’Isän maatamme’, emme kiinny tähän maailman aikaan. Sydämemme kaipaa vain jatkuvasti sinne, missä taivaallinen isänmaamme on.

Kotiin!

Se tosiasia, että taivaallinen isänmaa odottaa meitä jonain päivänä palaavaksi sinne, minne oikeasti kuulumme, auttaa meitä jaksamaan vielä hetken muukalaisuutta tässä ajassa. Elämä täällä on tilapäistä; emme asetu tänne pysyvästi, vaan kotimme odottaa meitä Isän tykönä. Ethän siis lannistu vaikeuksien tai menetysten tähden tässä ajassa. Kaikki tämä on vain tilapäisjärjestelyä, joka saa väistyä, kun palaamme kotiin Isän luo.

Eletään tämä lyhyt aika täällä diasporassa (=hajaannus) kunniaksi tunnustamamme Jumalan nimelle. Pidetään kiinni kansalaisuudestamme taivaan kansalaisina ja tehdään kuten patriarkat tekivät: ”He odottivat parempaa {pyrkivät parempaan, KR38}, taivaallista isänmaata.”

Pohdittavaa

Missä on Herran omien isänmaa?
Mitä tarkoittaa, että olen vain muukalainen tässä ajassa?
Mihin sydämeni on kiintynyt?