Mooses meni ulos ja kertoi kansalle, mitä Herra oli sanonut. Sitten hän kokosi seitsemänkymmentä miestä kansan vanhimpien joukosta ja vei heidät pyhäkköteltan luo. Herra laskeutui pilveen verhoutuneena ja puhui Moosekselle. Sitten hän siirsi Mooseksen saamaa henkeä näihin seitsemäänkymmeneen vanhimpaan, ja kun henki laskeutui heihin, he joutuivat profeetalliseen hurmokseen. Myöhemmin tätä ei heille enää tapahtunut. Leiriin oli jäänyt kaksi miestä; toinen oli nimeltään Eldad ja toinen Medad. Heidätkin oli merkitty seitsemänkymmenen valitun joukkoon. Henki laskeutui myös heihin, vaikka he eivät olleet menneet teltalle, ja he joutuivat hurmoksiin leirissä. Muuan poika juoksi kertomaan Moosekselle: ’Eldad ja Medad ovat joutuneet hurmoksiin leirissä.’ Joosua, Nunin poika, joka oli nuoruudestaan saakka ollut Mooseksen palvelija, kiirehti sanomaan: ’Mooses, herrani, tee siitä loppu!’ Silloin Mooses sanoi hänelle: ’Mitä syytä sinulla on kiivailla minun puolestani? Kunpa koko Herran kansa olisi profeettoja ja saisi Herran hengen!’ Sen jälkeen Mooses ja Israelin vanhimmat palasivat leiriin. (4. Moos. 11:24-30)

Oheinen raamatunteksti on kirkkokalenterissa sijoitettu sunnuntaille, jossa on otsikkona ”kahdenlainen kylvö”. Tuon sunnuntain evankeliumin teksti on vertaus kylväjästä, joka kylvää hyvän siemenen peltoon, mutta vertauksessa myös hänen vastustajansa kylvää siemenen. Kumpikin siemen kasvaa satonsa, mutta ennen kuin kasvusto näkyy maanpäällä, on vaikea arvioida, mitä pellossa kasvaa. Samoin ihmisen on monesti vaikea arvioida elämän kylvöstä, missä kulkee Jumalan ja pahan kylvön raja. Lopullisen vastauksen siihen saa vasta aikojen lopulla, kun Jumala tekee viimeisen erottelun.

Ajassa – eli Jumalan armonaikana – uskovien tulee antaa Jumalan sanan vaikuttaa keskuudessaan, saadakseen jotain selvyyttä elämän moninaisen kylvön laatuun ja kestääkseen toinen toistensa heikkouksia, kun seurakunta vielä odottaa Jumalan korjuuaikaa.

Samasta aiheesta kertoo myös saman sunnuntain Vanhan testamentin teksti eli ylle lainattu teksti 4. Mooseksen kirjasta. Se on esimerkki siitä, miten me ihmiset olemme monessa tilanteessa enemmän kuin pulassa puutteellisen arvostelukykymme kanssa, mitä tulee paitsi tekojen sisäisiin vaikuttimiin niin etenkin hengellisen maailman ilmiöihin.

Sana kahdenlaisen kylvön tulkkina

On hyvä muistaa, että vaikka Jumalan ilmoitus, eli Raamattu ja Jumalan tahdon ilmaus moninaisten armolahjojen kautta, näyttää todeksi vaelluksemme kestämättömyyden Herran edessä, ei Jumalan ilmoituksen ensisijainen tehtävä ole tuomita ihmistä armonajassa. Sana ei kutsu uskovia ensisijaisesti tuomaroimaan, vaan julistamaan tarvetta parannukseen sekä armon evankeliumia niin toisille kuin itsellemmekin. Toki Jumalan pyhyyden edessä kohtaamme vastaansanomattomasti oman syyllisyytemme, mutta tuomion aika ei ole vielä tänään.

Elämme Jumalan armonaikaa, minkä vuoksi Jumalan sana ei vie meitä ensisijaisesti tuomiolle, vaan se kutsuu ihmistä katumukseen ja etsimään armoa Jumalan edestä. Se on meidän paikkamme tässä ajassa – Jumalan armon ajassa.

Jumalan sana – jopa silloin, kun se sivaltaa syvältä (Hepr. 4:12; 1. Kor. 2:10-11) – on ensisijaisesti armonväline, vaikka se tuokin lahjomatta esiin ihmisen raadollisuuden ja kelvottomuuden. Sana kutsuu ihmisen tutkisteluun – arvioimaan elämänsä laatua ja etsimään Jumalan luota apua.

Samaa tarkoitusta palvelee saarnastuoli. Sekin on armonväline – ei tuomioistuin. Nousee julistetusta sanasta aihe mikä tahansa, saarnastuolin kutsu käy Jumalan armoon ja parannukseen. Sieltä kuuluu kutsu Herran yhteyteen ja hänen palvelunsa yhteyteen. Se on armon kutsu elämään armahdettuna ja edelleen armahtaen. Saarnastuolista julistettu sana kutsuu ihmisiä Jumalan luo – ei aja heitä pois tuomion pelon tähden.

Ero armonvälineen ja tuomioistuimen välillä on oleellisen tärkeä, puhutaan sitten kirjoitetusta tai julistetusta sanasta. Jumalan ilmoituksen luonteen ymmärtäminen armonvälineeksi on tärkeää paitsi sen tarkoituksen vuoksi, etenkin siksi, että niin kuin tekstistämme tulemme huomaamaan, me olemme ihmisinä kuitenkin melko vajavaisia näkemään elämää oikein – puhumattakaan sen tulkitsemisesta!

On parempi kutsua ihminen kääntymykseen ja armoon kuin tuomita hänet inhimillisen kovin rajoittuneen ymmärryksen perusteella. Ethän siis jätä työtä puolitiehen, vaan näytä myös tie korjaamaan rikottu. Tästä meitä muistuttaa myös tekstimme.

Mooseksen kirjan tilanne

Raamatun teksti on 4. Mooseksen kirjasta. Tapahtumahetkellä on kulunut noin vuosi ja kaksi kuukautta siitä, kun Israelin kansa on lähtenyt Egyptistä, minkä jälkeen se oli leiriytynyt pidemmäksi aikaa Siinain juurelle. Elettiin arviolta vuotta 1445 eKr.

Reilun vuoden aikana Israelin heimot olivat Mooseksen johdolla järjestäytyneet kansaksi, joten se oli valmis aloittamaan matkan Siinailta luvatun maan rajoille sekä valmistautumaan siellä maan haltuunottoon Jumalan marssikäskyn (5. Moos. 1:6-8) mukaan.

Luvusta 10 alkaa noin kymmenen luvun mittainen raskas jakso Israelin historiassa (4. Moos. 10:1-20:29). Se on kertomus kapinasta, alennuksesta ja katumuksesta, mutta myös anteeksiannosta ja uudesta alusta Jumalan armossa. Lukutekstimme tuo Jumalan armon pilkahduksen Israelin ailahtelevaan vaellukseen.

Tekstissä kansa oli matkalla; se oli lähtenyt Siinailta kohti luvattua maata. Matkaa oli tehty vasta kolmen päivän verran (4. Moos. 10:33), kun kansa alkoi jo itkeä ja valittaa (4. Moos. 11:1). Jumala vastasi kansan niskoitteluun sinkoamalla tulen leirin liepeille, johon kansa puolestaan vastasi osoittamalla katumusta (4. Moos. 11:1-3).

Tapahtumaa seuraa Mooseksen pitkä puhe, jossa hän kertoo avoimesti olevansa väsynyt kansan toistuvaan toraan ja tyytymättömyyteen. Ainainen valitus söi Mooseksen voimat ja hän väsyi olemaan kansan ja Jumalan välissä puolustamassa kumpaisellekin aina toisen tekoja ja valintoja.

Vastaus Mooseksen ongelmaan

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Mooseksella oli ongelmia töidensä delegoimisessa, mikä johti hänen uupumiseensa. Jumala ei ohittanut Mooseksen ongelmaa, vaan hänellä oli siihen kestävä ratkaisu. Teksti kertoo, miten Jumala kevensi Mooseksen kasvanutta työtaakkaa nimittämällä hänen tuekseen 70 vanhinta (4. Moos. 11:1-30; 5. Moos. 1:9-18).

Mooses meni ulos ja kertoi kansalle, mitä Herra oli sanonut. Sitten hän kokosi seitsemänkymmentä miestä kansan vanhimpien joukosta ja vei heidät pyhäkköteltan luo. Herra laskeutui pilveen verhoutuneena ja puhui Moosekselle. Sitten hän siirsi Mooseksen saamaa henkeä näihin seitsemäänkymmeneen vanhimpaan, ja kun henki laskeutui heihin, he joutuivat profeetalliseen hurmokseen. Myöhemmin tätä ei heille enää tapahtunut.” (4. Moos. 11:24-25)

Mooses sai avukseen 70 vanhinta, joille Herra antoi samaa henkeä, mitä Mooseksella oli (4. Moos. 11:16-17). Vanhimmat saivat täten tarvittavan taidollisuuden avustaa Moosesta kansan johtamiseen liittyvissä tehtävissä (4. Moos. 11:24-30).

Jumala kuuli väsyneen palvelijansa pyynnön ja antoi hänen rinnalleen valittuja miehiä (4. Moos. 11:26) palvelemaan kansaa tehtävissä, jotka Moosesta ehkä turhaan taakoittivat. Jumala täytti tehtävään valitut palvelijat samalla Hengellä (4. Moos. 11:25-26), joka lepäsi Mooseksen yllä ja varusti heidät lahjoilla, joita he tarvitsivat Mooseksen avustajina ja kansan tuomareina.

Huomaa, että teksti painottaa miesten osallisuutta samaan Henkeen, jonka Mooses oli saanut. Menettely antoi kansan silmissä 70 valitulle saman auktoriteetin, jota Mooses käytti Jumalan nimissä. Valtuutuksen piti olla näkyvä ja Jumalan antama, jotta kansa saattoi hyväksyä Mooseksen apulaiset täysivaltaisina tuomareina ja profeettoina. Hurmoksen tarkoitus oli täten osoittaa valinta kansalle ja näyttää sen olevan jumalallista alkuperää.

Jatkossa vanhimmat ottivat kantaakseen Mooseksen työstä sen osan, minkä Herra heille osoitti ja Mooses sai keskittyä siihen, mihin häntä erityisesti tarvittiin. Vanhimpien nimittäminen on toinen kerta, kun Mooseksen liikaa työtaakkaa kevennetään; vajaa vuosi aikaisemmin appi Jetro näet ohjeisti Mooseksen nimittämään tuomareita avukseen (2. Moos. 18:13-27).

Joosuan ongelma

Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin ’elokuvissa’, vaan reaalisessa elämässä tapahtuu välillä jotain odottamatonta, minkä tulkitseminen on kovin vaikeaa. Näin kävi tälläkin kerralla:

Leiriin oli jäänyt kaksi miestä; toinen oli nimeltään Eldad ja toinen Medad. Heidätkin oli merkitty seitsemänkymmenen valitun joukkoon. Henki laskeutui myös heihin, vaikka he eivät olleet menneet teltalle, ja he joutuivat hurmoksiin leirissä. Muuan poika juoksi kertomaan Moosekselle: ’Eldad ja Medad ovat joutuneet hurmoksiin leirissä.’(4. Moos. 11:26-27)

Tämä ei sopinut Joosualle – ilmeisesti siksi, että tapahtumien kulku ei vastannut hänen mielikuvaansa siitä, miten asioiden piti hänen mielestään tapahtua. Teksti ei kerro, minkä tähden miehet eivät olleet tulleet kutsuttuina teltalle.

Jumalan Hengen laskeutuminen heidän ylleen vahvisti sen, etteivät miehet ainakaan jättäneet saapumatta paikalle sen tähden, että olisivat pitäneet tapahtumaa toissijaisena tai halpana. Mikä ikinä heidän syynsä olikaan, se oli oikea syy ja kestävä Herran edessä. Tätä ei tietenkään ihmiset – tässä erityisesti Joosua – voineet tietää. Ja niinpä Joosua – vasta 40 vuotias kiivas Herran mies – oli kärkäs tuomitsemaan tapahtuman:

Joosua, Nunin poika, joka oli nuoruudestaan saakka ollut Mooseksen palvelija, kiirehti sanomaan: ’Mooses, herrani, tee siitä loppu!’ (4. Moos. 11:28)

Mihin yksityiskohtaan Joosua pahoitti mielensä? Kenties hän piti miehiä epäluotettavina ja tottelemattomina, kun he eivät olleet saapuneet määrähetkenä sovittuun paikkaan. Tai kenties Joosua moitti epäsuorasti Herraa siitä, että hänen käsityskykyynsä ei sopinut ollenkaan ajatus siitä, että Jumala voisi ilmestyä toisaalla kuin pyhäkköteltan lähistöllä. Uskoisin kyseen olleen jälkimmäisestä; Joosuan sanoista kun välittyy spontaani huoli ja hämmästys.

Jumala piti tärkeämpänä valittujen miesten varustamista ja valtuuttamista kuin heidän maantieteellistä sijaintiaan, mikä puolestaan oli Joosualle ongelma. Vaikka Joosua oli hengellisesti valveutunut ja näkökykyinen johtaja jo tuolloin, hän ei osannut arvioida yllättävää tilannetta.

Joosua kävi tahtomattaan vastustamaan Jumalaa kapeakatsantoisuutensa takia. Hän ei kyennyt näkemään Jumalan voiman ilmestymistä muualla kuin ilmestysmajan tai Mooseksen läheisyydessä. Ja mistäkö tämä sokeapiste oli Joosuan hengelliseen näkökenttään tullut? – Ehkä siitä, että tähän mennessä Jumala oli toiminut aina siten, miten Joosua ajatteli. Ongelma tuli siitä, että Jumala ’ylitti toimivaltansa’ siinä, että hän toimi tällä kertaa toisin kuin aikaisemmin.

Lukijan on syytä asettaa itsensä tässä tekstissä Joosuan paikalle; se tarjoaa jokaiselle terveellisen itsetutkistelun hetken siitä, millaisiin raameihin me Jumalan toimintaa rajoitamme. Yleensä tietty luemme tekstiä Mooseksen näkökulmasta, mutta ehkäpä näkökulman vaihdos olisi tässä paikallaan.

Mooseksen kypsä näkemys

Mooses osoittaa tekstissä kypsää hengellistä näkökykyä. Hän ei rajoittanut Jumalan toimintaa opittuihin puitteisiin eikä nähnyt Jumalan voiman jakamisen vanhimmille olevan mitenkään pois itseltään.

Tässäkin voimme käydä miettimään omaa asennettamme. Löytyykö meiltä kypsyyttä nähdä Jumalan suuruus sielläkin, missä koemme oman palvelupaikkamme jaetuksi? Mooses näki oikein; siunaus ei ollut pois häneltä, vaan päinvastoin kansa tuli entistä siunatummaksi, kun Jumalan siunaus sai virrata useamman palvelijan kautta!

Silloin Mooses sanoi hänelle: ’Mitä syytä sinulla on kiivailla minun puolestani? Kunpa koko Herran kansa olisi profeettoja ja saisi Herran hengen!’ Sen jälkeen Mooses ja Israelin vanhimmat palasivat leiriin.(4. Moos. 11:29-30)

Joosua oli ’tottumusten’ sokaisema, minkä vuoksi hän teki melkoisen virhearvion Jumalan toiminnasta. Virhearvio sai hätääntyneen Joosuan neuvomaan Moosesta asiassa, mikä ei edes ollut Joosuan vastuulla.

Mooses puolestaan katsoi laajempaa kokonaisuutta eikä jäänyt kiinni itseensä tai siihen, miten hän oli tottunut Jumalan voiman kokemaan. Mooses oli monet kerrat kokenut Jumalan ylittävän hänen ennakko-odotuksensa, mikä oli kasvattanut hänet kypsällä tavalla hengelliseen avarakatseisuuteen.

Näkökykyni ja ongelmani

Tulkaamme tekstistä omaan aikaamme ja käykäämme arvioimaan hengellistä näkökykyämme ja sitä, miten itsellemme tyypilliset puutteet vaikuttavat toimintaamme erilaisissa tilanteissa.

Millaisissa tilanteissa ja asioissa minun hengellinen näkökykyni pettää? Onko kenties asioita, joita en osaa arvioida oikein? Siinä missä minä puolestaan kykenen Jumalan armosta arvioimaan oikean ja väärän, erotatko sinä sen? Entä silloin, kun sinä näet tarkasti? Kenties minulle sen näkeminen on vaikeaa?

Mitä ovat hengellistä näkökykyämme ja Jumalan tuoretta kohtaamista rajoittavat tekijät? Ovatko ne väärää ’hengellistä’ ylpeyttä? Kenties jokin minulle rakas tottumus tai tapa estää minua näkemästä Jumalaa? Entä arvotanko elämää oikein? Ehkä sokeuteni johtuu oman elämäni arvoista tai normeista, jotka eivät olekaan sopusoinnussa Raamatun hengen kanssa?

Kuka minä olen arvioimaan jotain sellaista, mitä en ole koskaan nähnyt enkä kokenut? Otetaanpa muutama esimerkki.

Vanhemmat joutuvat monesti selvittämään lasten keskinäisiä riitoja. Tyypillisesti vanhemmat tulevat tilanteeseen tietämättä konfliktiin johtaneista tapahtumista, minkä vuoksi sitä tulee tehtyä yksipuolisia ja liian suoraviivaisia päätelmiä.

Ja sama koskee taidetta ja ruokaa. Toinen näkee taiteessa eri asioita johtuen omasta kokemuspohjastaan, mausta, taiteen tuntemuksesta jne. Ja sama koskee ruoassa erilaisia makuja; maistamme ne eri tavoin, vaikka kyseessä olisi täsmälleen sama ruoka.

Lienee sanomatta selvää, että jopa näin arkisissa tilanteissakin, on taito pysähtyä arvioimaan oman näkemyksensä perusteita. Miksi en pysähtyisi samoin arvioimaan näkökykyäni myös hengellisissä asioissa?

Lienenkö sittenkään aina absoluuttisen oikeassa, kun arvoin mielessäni toisen ihmisen ’uskontilaa’ tai kääntymyksen aitoutta? Entä näenkö sydämeen, kun arvioin toisen ihmisen ylistystä? Voisiko ’kylmän ylistäjän’ sydän olla pakahtua ylistyksestä ja ’väkevän ylistäjän’ mieli onkin kiinnittyneenä vain siihen, miltä hänen ylistyksensä näyttää? Ja sama koskien yleensä kaikkea hartauden harjoitusta ja Raamatun tutkimista. Olenko minä läsnä yksinäisinä iltahetkinä, kun hän avaa Raamattunsa tai tutkii innolla rukouskirjaa?

Olenko oman elämäni Joosua vai Mooses? Katsonko elämää oikein? Näenkö oikein? Tulkitsenko ja ymmärränkö oikein?

Yhdessä eteenpäin

Mooses ei nuhdellut ’nuorta’ Joosuaa. Hän ymmärsi Joosuan näkökyvyn rajallisuuden tuossa tilanteessa. Mooses oli joutunut kohtaamaan jo monet kerrat oman näkökykynsä rajallisuuden, minkä vuoksi hän saattoi katsoa armahtaen myös toisten heikkouksia.

Olkaamme armonvälineitä toinen toisillemme. Kestäkäämme heikkouksia ja pitäytykäämme tuomitsemasta toisiamme niin, että tulemme esteeksi lähestyä Jumalan armoistuinta. Toisinaan rakkaus on sydämen avaruutta, kun toisinaan rakkaus kutsuu tarkastelemaan arvojen väljyyttä. Kun en kuitenkaan tiedä, en tuomitse. Mieluummin kutsun sinut kanssani yhdessä etsimään Jumalan armoa ja katumusta hänen edessään.

Tartu käteeni – käydään yhdessä Jumalan eteen. Olen tehnyt väärin. Olen nähnyt väärin. Olen arvioinut lähimmäistäni väärin. Olenpa vielä arvioinut väärin sinuakin Herra! Olenpa ymmärtämättömyyttäni antanut jopa väärän todistuksen sinun suuruudestasi. Herra Jeesus, armahda minua!

Katso Herra, olen syyllinen! En tahdo kuitenkaan juosta pois luotasi, vaan päinvastoin tulen eteesi armoa pyytämään. Herra, toin ystävän mukanani. Tässä me olemme – vikaan katsoneet ja omien ajatustemme harhauttamat ihmiset. Herra, me etsimme sinua. Armahda meitä.

Pohdittavaa

Näenkö oikein? Maltanko pysähtyä arvioimaan katsantoani?