Uskon, että Raamatun kertomus Joosefista on sinulle entuudestaan tuttu. Joosefin seikkailu vieraalla maalla – ts. Jumalan suunnitelmassa – alkaa traagisesti:

”Kun Joosef tuli veljiensä luo, he kävivät häneen käsiksi, riisuivat häneltä hänen pitkän värikkään pukunsa ja heittivät hänet kaivoon, joka silloin oli kuivillaan. Veljekset istuutuivat syömään…” (1. Moos. 37:23-25a)

Tämä välikohtaus oli välttämätön, että Joosef tuli reväistyksi irti mukavasta paimentolaisen perhearjesta isä Jaakobin suosikkipoikana. Ilman välikohtausta Joosef olisi tuskin koskaan Egyptin maaperälle astunut.

Joosef ei saanut mukaan matkaan muuta kuin luottamuksen Jumalaan. Matkalle lähtiessä luottamus oli kiiltokuvamaista koettelematonta luottamusta, mutta matkalla se koeteltiin kestäväksi.

Joosefin kanssa kaivoon

En jatka Joosefin matkakumppanina matkaa ismaelilaisten karavaanissa Egyptiin. Pysähdyn tähän, missä hän odottaa kaivossa veljiensä jatkosuunnitelmia. Hän odottaa kaivossa yksin, kun veljet aterioivat kaivon lähettyvillä.

Miksi pysähdyn tähän? – Täysin subjektiivisista syistä. Teksti on puhutellut minua jo kuukauden päivät. Olen viettänyt koko ajan Joosefin paikalla kaivon pohjalla ja pohtinut elämääni – eräänlainen kaivoretriitti siis.

Samaistuin Joosefiin kaivon pohjalla, kun hyvä ystäväni näki unen minulle. Samalla, kun hän jakoi unen minulle puhelimitse, hänen unensa piirtyi selkeästi kuin näky eteeni ja katselin samaa näkymää sieluni silmin. Näky on elänyt minussa ja sen merkityskin on avautunut osa osalta. Silti olen sen kanssa yhä matkalla.

Nyt koen, että ajatukset näystä ovat kyllin valmiit, että voin jakaa sen tässä. Jaan sen siksi, että yhdistettynä tähän Raamatun kertomukseen se saattaa puhutella muitakin, jotka Jumala on kuljettanut elämässään vastaavalle paikalle kuin minut. Katsele näkymää ja anna sen puhua tai olla puhumatta. Kuvauksessa on paljon minua ja tulkintaani, joten suhtaudu siihen kuin ystävän yksinpuheluun.

Kaivon pohjalla

Ystäväni uni alkoi näkymästä, missä hän näki minut istumassa yksin mietiskelemässä kuivuneen erämaakaivon pohjalla. Hän sai sanat ”veljet heittivät hänet kaivoon”. Ymmärtänet siis, miksi tilanne yhdistyy tulkinnassani kertomukseen Joosefista.

Oli yö. Istuin hiljaisuudessa. Siinä oli kaikki rauha ja Jumalan läsnäolo. Tilanne ei ollut millään tavalla ahdistava, mutta siihen liittyi voimakas odotus. Odotus loi jännitteen vallitsevaan rauhaan.

Istuin kuopan pohjalla ja odotin. En kyennyt nousemaan. Olin kyvytn lähtemään liikkeelle. Odotin passiivisesti, että pian joku tulee hakemaan minut tai tapahtuu jotain. Tai ehkä sittenkin minun on määrä vain jäädä tänne yön pimeyteen.

Vaan kohta näin, että kuoppa oli erilainen mitä se oli Joosefilla. Se ei ollut ylettömän syvä ja sieltä näkyi pilvetön tähtitaivas. Taivaan tähdet olivat Jumalan lupauksia – siis niitä, mitä varten minut on luotu. Katselin taivasta kaiholla ja ajattelin, etteivät ne varmaan olleetkaan minua varten – kunhan kuvittelin.

Mutta kuten sanoin, kuoppa oli erilainen. Se oli sellainen, että jos vain lähtee liikkeelle ja yrittää nousta sieltä ylös, niin sieltä kyllä pääsee pois. Mikä sitten esti minua nousemasta kuopasta? Vastaus ei ole ’ei mikään’ vaan se on ’pelko’.

Tilanne oli näet siltä osin sama kuin kertomuksessa Joosefista, että ”veljet istuivat syömässä” kuopan lähettyvillä. Mitä he tekisivät tai sanoisivat, jos nousen omin luvin kuopasta, johon he ovat minut heittäneet? Herrani Jeesus ei vahingoittaisi minua, vaikka jäisin kuoppaan enkä lähtisi tavoittelemaan tähtiä taivaalta. Mutta mitä veljet tekisivät? Sitä en tiedä ja se pelotti minua.

Uskallanko jättää kuopan, missä veljet tahtovat minun olevan? Tiedän olevani jotain muuta tekoa – minä en kuulu tänne kuoppaan, vaikka veljet niin tahtovat. En pääse liikkeelle kuopasta, koska omat ajatukset ja mielikuvat ovat tehneet kuopan reunoista minulle esteen. Oikeaa estettä ei ole – se on minun ajatuksissani – pelkoni veljistä.

Teenkö Jumalan tahdon vai tyydynkö siihen, mitä ajattelen ihmisten odottavan? Tätä tulen pohtimaan kuolemaani asti ellen nouse ylös kuopasta. Näky päättyi sanoihin: ”Sinulla on lupa tulla pois kuopasta”.

Silti minua piinaa yhä oma kysymykseni: ”Jos nousen täältä ’omin luvin’, niin mitä sitten veljetkin sanovat?”

Ylös kaivosta

Pohdintani jatkuu. Olen päättänyt nousta kaivosta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa on avoin. Toinen kysymys liittyy hetkeen, milloin on aika nousta? Siitä alkaa matkani kohti Egyptiä…

Kyse on yksinkertaisesti vanhasta johtajuuskoulutuksessa jo fraasiksi tulleesta kysymyksestä: ”Mitä tekisit, jos et pelkäisi?”

En tiedä miksi tämän tekstin kirjoitin, mutta jos se sinua puhuttelee, niin ole avoin sen edessä ja rehellinen itsellesi. Niin yritän minäkin olla. Miksi kehotan olemaan rehellinen itselle? Ehkä siksi, että me ihmiset olemme mestareita valehtelemaan itsellemme. Jumalan Henki sen sijaan ei valehtele eikä hän petä. Hän on rehellinen meille ja hänelle emme voi valehdella.

Ole rohkea ja luota elämäsi seikkailu Jumalan käsiin. Päätän tämän tekstin Mooseksen rohkaisun sanoihin:

”Silloin minä sanoin teille: ’Älkää säikkykö älkääkä pelätkö heitä. Herra, teidän Jumalanne, kulkee teidän edellänne.” (5. Moos. 1:29-30a)

Pohdittavaa

Jos nousen täältä ’omin luvin’, niin mitä sitten veljetkin sanovat?