Mooseksen lain kymmenen käskyä ovat tutut monille koulun uskontunneilta tai rippikoulusta. Niistä toinen käsky kuuluu näin:

”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu.” (2. Moos. 20:7; 5. Moos. 5:11)

10 käskyä (Kuva Jondolar Schnurr, Pixabay)

Lainasin käskyä vanhan kirkkoraamatun mukaan, koska sen sanoittaman version ainakin minä olen katekismuksesta aikanaan opetellut ja siksi tuo kuulostaa tutulta minun korvaani.

Jotenkin tuo toinen käsky tuli lapsena ja nuorena ymmärrettyä niin, ettei sovi sadatella eikä puhua rumia. Toki tuota tulkintaa tuli jo silloin ihmeteltyä, kun jo minun nuoruudessani suurin osa ’voimasanoista’ liittyi pääasiassa ihmiskehon alapäähän eivätkä mitenkään Jumalan nimeen. Olihan niitä toki muutama sellainenkin sana, mutta aika vähällä käytöllä kuitenkin.

Jeesuksen ’kommentaari’ toisesta käskystä

Aikamiehenä sivistin itseäni ja tulin ymmärtäneeksi, että käsky liittyy enemmänkin Jumalan nimen arvottomaan käyttöön. Esimerkiksi tässä Uuden testamentin tekstissä Jeesus selittää toisen käskyn sisällön varsin tyhjentäväsi. Sanoisin tätä tekstiä Jeesuksen kommentaariksi Mooseksen lain toisen käsky tulkintaan.

”Vielä teille on opetettu nämä isille annetut käskyt: ’Älä tee väärää valaa’ ja ’Pidä, mitä olet Herralle valalla vannonut’. Mutta minä sanon teille: Älkää vannoko lainkaan. Älkää taivaan kautta, sillä se on Jumalan valtaistuin, älkää maan kautta, sillä se on hänen jalkojensa koroke, älkääkä Jerusalemin kautta, sillä se on suuren kuninkaan kaupunki. Älä myöskään vanno pääsi kautta, sillä et sinä pysty muuttamaan ainuttakaan hiustasi mustaksi etkä valkoiseksi. Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa: ’Ei.’ Enempi on pahasta.” (Matt. 5:33-37)

Selvennykseksi todettakoon, että juutalaisuudessa pitäydyttiin kokonaan lausumasta Jumalan liittonimeä toisen käskyn tähden, vähän niin kuin me ajattelemme sadattelusta. Silti uskonnollisetkin juutalaiset tekivät vääryyttä käyttämällä Jumalan nimeä petollisten valojen vannomisessa. Näin vaikka vannomiseen liittyneet säädökset oli johdettu toisesta käskystä.

Jeesus tiesi tämän ja siksi korosti tinkimättömän totuudellisuuden kuuluvan tämän käskyn piiriin. Kehotus olla käyttämättä Jumalan nimeä sitä halventavasti sisälsi totuudellisuuden. Ei tullut vannoa minkään Jumalalle kuuluvan nimiin harhaanjohtavasti tai muuten kieroillen.

Samaan kategoriaan varmaan kuuluu kaikki sellainen puhe ja tekeminen, missä tavoittelemme jonkun etua Jumalan nimeen harhauttavasti vedoten. Tällaista puhetta on varmasti paljon ja iso osa siitä jää meiltä huomaamatta. Monestihan me kevytmielisesti lupailemme omiamme Jumalan nimissä. Tarkoitan tällä esimerkiksi sitä, että lupaamme jollekin ihmiselle terveyttä, onnea, menestystä tai helpotusta ahdinkoon Jumalan nimissä ihan vain siksi, että se kuulostaa hyvältä asialta tehdä niin. Tai ehkä teemme niin siksi, että emme tahdo itse käydä lähimmäisemme taakkaa keventämään – olisi se sitten meille mahdollista tai ei. Se siitä, ja tämä tästä.

Lausunko tositarkoituksella?

Katsotaan asiaa nyt toisesta perspektiivistä. Tarkastellaan, mikä vastakohtaisesti on tuon käskyn täyttämistä. Ei siis vain siitä pitäytymistä, vaan vielä vähän enemmän jotain, mikä tavoittaa käskyn ihanteen.

Tuo toisen käskyn tulkinta ’karttaa Jumalan nimen lausumista’ on johti juutalaisuudessa Jumalan nimen täydelliseen lausumattomuuteen. Sitä samaa on kyllä vähän meissäkin. Edes Herran omat, eivät juuri puheessa viljele Herransa nimeä silloinkaan, kun voisi sitä tositarkoituksella käyttää. Se nimi muuten on Jeesus.

Älä ymmärrä väärin. En tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi ryhtyä pakkoevankelioimaan lähipiiriä jokaisella sanankäänteellä. Katson asiaa enemmänkin siitä, miten puhun Jumalalle tai Jumalasta. Sillä turhan lausumiseksi sellainen Jumalan nimen ’tyrkkykäyttökin’ menisi, jos sana ’Jeesus’ ei nouse luonnostaan sydämen kielestä.

Tarkoitan Herran nimen lausumattomuudella, että onko meistä tullut niin omavoimaisia, että yhä harvemmin pyydämme Herraltamme armoa ja apua mihinkään. Niin juuri, armoa ja apua – ja ihan konkreettisiin asioihin.

Onko niin, että mieluummin puhumme sisäsiivosti Kaikkivaltiaasta etäisenä suurena hallitsijana ja sitten omaa mikrokosmostamme yritämme hallita ihan itse? Pidämme hairahdukset ja avuntarpeet itsellämme ja Jumalaa lähestymme vain hänen asioissaan.

Mitäköhän se Jeesus oikein tarkoitti, kun hän jäähyväispuheessaankiirastorstaina sanoi tähän tapaan:

”Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään. Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.” (Joh. 16:23-24)

Ei hän kieltänyt käyttämästä nimeään – päinvastoin. Hän kehotti opetuslapsia käyttämään nimeään enemmän, mitä he olivat käyttäneet. Hän kehotti käyttämään nimeä tositarkoituksella. Se tarkoittaa Jumalan lähestymistä niin, että puhun hänelle suoraan, avoimesti ja häneen luottaen.

Tätä on vastakohta arvottomalle nimen käytölle. Arvoton käyttö oli jotain sellaista, että nimeä käytetään omiin tarkoituksiin sen enempää nimenkantajasta piittaamatta. Arvollinen käyttö on nimeen vetoamista, koska tunnemme nimenkantajan.

Toisen käskyn pitäminen ei ole Jumalan nimen käyttämisen välttämistä. Se on toki puolitie silloin, jos nimen käyttäminen olisi sen väärinkäyttämistä. Koko totuus on siinä, että valitsemme käyttää Jumalan nimeä tositarkoituksella. Ja juuri siihen Jeesus meitä kehotti. Se on toisen käskyn pitämistä lainhenkeä kunnioittaen.

Keskusteluissa Jeesuksen kanssa

Jumalan nimen arvollinen käyttö alkaa sitoutumisesta hänen nimeensä. Se tarkoittaa sitä, että mitä hänen nimessään sanomme tai teemme, teemme sen tositarkoituksella.

Kahdenkeskisissä keskusteluissa Jeesuksen kanssa se tarkoittaa jotain sellaista, että puhun hänelle tosissaan ja otan hänet tosissaan. Puhun kuin ”mies miehelle” asiat asioina kaunistelematta ja kiertelemättä. Laitan ne nolot kiertoilmaukset syrjään. On kyse synneistäni tai tarpeestani saada jumalallista apua, niin tulen hänen eteensä ja puhun asiat asioina kiertelemättä ja selittelemättä.

En tiedä, olenko jotenkin ehdollistanut itseni tuolla toisella käskyllä, koska välillä tuntuu siltä, etten enää osaa puhua suoraan edes Jumalalle kahden – sinulle, Jeesus.

Käytän niitä kiertoilmaisuja, vaikka sinä tiedät varsin hyvin, mistä puhun ja sinua nolottaa kuunnella kiertelyäni. Eikö niin, Jeesus? Minä puhun kauniisti hairahduksesta. Selitän, kaunistelen, vähättelen, jne. Ja sinun, Herra, tekisi mieli kysyä, että niinkö se menikin?Ihanko oikein vain pikkujutusta sinun mielestäsi on kysymys? Ja näiden vähäisten pienten asioiden vuoksi, minä Jeesus olen kuollut sinun puolestasi? Ihan vain näiden pienten, jotka vähän nolottaa, niinkö? Etkö edes tohdi sanoa? Vai vähän hairahduit? Piehtaroit synnissä!

Olisiko parempi, että puhun Herralle suoraan? Ei hän punastu, eikä minun suoruuteni hänen armoaan vähennä. Päinvastoin. Ehkä minäkin ymmärtäisin paremmin, mitä kaikkea olen saanut tänäänkin anteeksi, jos edes rukouksessa puhuisin asioista niiden oikeilla nimillä? Ehkä näkisin itseni oikeammin ja ehkä se saisi minut asettumaan oikein myös lähimmäiseeni nähden.

Ja entä ne avunpyynnöt? Voisinko kertoa sinulle Jeesus hädästäni ihan konkreettisesti ja suoraan?Kuulostaisiko hapuileva ”Jeesus, armahda ja auta” paremmalta kuin se epäuskossa lausuttu ylimielinen ”tapahtukoon Herran tahto”.

Ei jälkimmäisessäkään rukouksessa mitään vikaa ole, jos sitä todella tarkoitan. Mutta jos ”Herran tahto” on vain kiertoilmaus epäuskolle, niin Herra armahda minua. Sanonko ”tapahtukoon sinun tahtosi” siksi, että uskon sen olevan parasta minulle vai siksi, etten usko rukoukseni muuttavan päivääni? Tai rukoilenkin niin kenties siksi, etten joudu pettymään? Pelkäänkö siis käyttää sinun nimeäsi, Jeesus?

Uskaltaisinko tänään jopa pyytää sinulta apua konkreettisiin asioihin? Uskallanko nimetä päivän ongelmia ja antaa ne sinun nimessä Taivaallisen Isän tietoon? Oppisinko siis puhumaan sinulle tarpeistanikin niin kuin mies miehelle?

Sama lyhyesti kerraten

Tätä listaa Herran nimen arvollisesta käytöstä voi jatkaa loputtomiin, mutta ymmärrät varmasti jo pointin? Kyllä, niin minäkin.

Kerrataan. Toisen käskyn ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi, nimeä…täyttymys on Jeesuksen sanoissa ”mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille…” Vaikeneminen on tässä puolitie, kun taas Herran nimen lausuminen tositarkoituksella, täyttää lain. Näin se menee lyhyesti sanottuna.

Ei siis jäädä puolitiehen ja vaieta Jumalaa kuoliaaksi puheestamme. Tartutaan hänen nimensä voimaan. Onhan Jeesuksen nimessä pelastuksemme, voimamme ja jokapäiväisen elämän apu ja turva. Luotetaan häneen. Se on Jumalan nimen kunniakasta lausumista oman pienen elämämme ylle.