Johanneksen kirjeet ovat Jeesuksen opetuslapsen, apostoli Johanneksen, vanhuuden päivinä kirjoittamia ohjeita seurakunnille. Ensimmäisessä kirjeessään Johannes vastustaa jonkin sorttista gnostilaista harhaoppia. Näin siksi, että se oli valloittanut puolelleen kirjeen vastaanottajia paikallisissa seurakunnissa.

”Light of the World – Peace” ( Peace Wall in Hamilton, New Zealand)

Näiden harhautuneiden opettajien oppi kielsi Kristuksen lihaksitulemisen siksi, että he kuvittelivat ainoastaan hengen edustavan hyvää, kuten kreikkalaisessa maailmassa yleisesti tuolloin uskottiin. Se oli looginen päätelmä sen pohjalta, mitä ihmiset yleisesti asiasta ajattelivat. Ikävä kyllä tämä muuten ’hyvä’ ajatus ei vain sopinut ylösnousemus todellisuuteen.

Sen lisäksi, että harhautuneet opettajat eksyttivät laumaa hengellisesti arveluttaville poluille, he eksyttivät heitä myös moraalin alueilla. Jos tämä ruumis oli vain alhainen maja, se oikeutti elämään moraalittomasti, koska ruumiin synnillä ei ollut otetta henkiseen. Ja näin se ajattelu tuntuu olevan monella meidänkin päivinämme. Mitäpä sitä tätä ruumiin temppeliä säästelemään, kun kerran hengellisiä olemme. Eipä ole tämän päivän seurakuntakaan täysin vapaa tästä ajattelusta…

Mainittakoon vielä, että nämä harhautuneet veljet kuvittelivat edelleen olevansa kiusausten yläpuolella ja synnin saavuttamattomissa jonkin yliluonnollisen tiedon kautta. No, tähän ei kristillisissä piireissä juuri törmää. Sen sijaan sama ajattelu vaikuttaa yhä siinä, että moni elää silti sellaisessa harhassa, että heihin ei enää synnin houkutuksilla ole valtaa. Onnittelut sinulle, jos näin todella on. Minä kyllä roikun puhtaasti armon varassa – ja iloitsen heikkoudestani, koska se pitää minut tiukasti kiinni Kristuksen armotyössä.

Luetaanpa nyt, mitä Johannes näille tieltä poikenneille kirjeessään kirjoittaa:

”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä. Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä. Joka sanoo tuntevansa hänet mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä. Tästä me tiedämme olevamme hänen yhteydessään. Sen, joka sanoo pysyvänsä hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli.” (1. Joh. 1:5-2:6)

Vastakohtia

Ensi lukemalta teksti tuntuu vaikealta ja jopa ristiriitaiselta, mutta kun huomioidaan seurakunnissa levinnyt harhaopetus, muuttuu sanoma huomattavasti ymmärrettävämmäksi.

Johannes käytti tavalleen uskollisesti vastakohtia selventämään olennaisinta asiaa. Tekstikatkelmassa hän esittelee lukijalle valkeuden vastakohtana pimeyden. Jumala on valkeus. Valkeudelle on ominaista näkyminen; kun valkeus tulee, se ilmaisee itsensä tuomalla pimeyden peittämät asiat näkyviin.

Valkeudessa ei voi olla pimeyttä, koska valkeuden astuessa pimeyden keskellä, pimeys on jo väistynyt. Tekstiyhteydessä valkeus siis edustaa Jumalan tahdon mukaista vaellusta, ja pimeys synnissä elämistä eli Jumalan säädösten rikkomista.

Jos elämme synnissä, emme elä valkeudessa. Toisaalta, jos sanomme olevamme synnittömiä, teemme Jumalasta valehtelijan, koska Jeesuksen sovitus on tuolloin tarpeeton. Onko tässä ristiriita? – Ei. Synnissä eläminen on eri asia kuin tehdä syntiä.

Synnissä eläminen on elämistä syntisten päämäärien ja arvojen ajamana ilman, että halua tehdä synnistä parannusta. Tämä vastaa asennetta, jollainen ihmisellä on luonnostaan eli ennen uskoon tulemista ja sitä, että Jumala tekee hänet tietoiseksi synnistään.

Omavanhurskauden vaara

On pelottavaa huomata, mihin omavanhurskaus, eli omatekoinen ’muka synnittömyys’, lopulta johtaa. Jos uskottelen itselleni tai muille eläväni synnitöntä ja kelvollista elämää, elän jo valheessa. Ja jos elän valheessa, en elä enää totuudessa, eikä valkeudella ole minussa enää sijaa. On siis erittäin vaarallista tekeytyä synnittömäksi, koska synnittömyyden harha tekee pelastuksen lahjasta kannaltamme tarpeettoman, mikä taas vääristää suhteen Jumalaan, itseemme ja lähimmäisiin

Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä yrittää peittää syntisyyttään Jumalalta, koska hän kyllä tuntee ihmisen ja hänen syntinsä. Koska Jumala on valkeus, ei ole sellaista suojaa, joka voisi peittää ihmisen synnin hänen näkyviltään.

Eikä ole syytä unohtaa syntisyyttään oman itsenkään kannalta, jotta ei ylpistyisi ja luulisi itseään Jumalalle kelpaavaksi ja vaelluksensa hyvien tekojen sulotuoksullaan miellyttävän häntä.

Ei myöskään tule tekeytyä synnittömäksi lähimmäisten silmissä, koska se saa aikaan ennemmin kateutta kuin yhteyttä veljien ja sisarten kesken. On lohdullista, että loppujen lopuksi vain yksi ovi, joka johtaa ihmisen valkeuteen – eikä se ovi ole meissä itsessämme, vaan Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.

Lopuksi

Jumala itse on valkeus. Kun vaellamme valkeudessa, olemme yhteydessä Jumalaan, jolloin yhteys näkyy keskinäisissä suhteissamme. Valkeudessa syntiset tekomme tulevat näkyviin. Jumala tuntee ja näkee ne. Hän vihaa syntiä, mutta hän on valmistanut sovituksen ristillä, joka riittää koko maailmalle.

Valkeudessa näemme syntimme myös itse, minkä vuoksi emme voi tehdä muuta kuin kääntyä Jumalan puoleen ja tunnustaa syntimme. Hän on uskollinen ja oikeudenmukainen. Hän näkee murheemme synnistä ja antaa anteeksi. Jumala puhdistaa meidät jumalattomuudesta; hän pyhittää meidät. Jos meissä olisikin pimeyttä, se joutuu väistymään, kun tulemme Jumalan luo, koska pimeys väistyy valkeuden edessä. Se on yksinkertainen luonnonlaki.

Kristuksessa olemme puhtaat. Me olemme asemallisesti pelastetut, tuodut kirkkauteen niin, ettei meissä ole pienintäkään pimeyttä. Ja käytännön elämässä saamme huomata, kuinka valkeuden teot valtaavat tilaa pimeyden teoilta. Askel askeleelta vaelluksemme alkaa muistuttaa yhä enemmän Kristuksen vaellusta, kun saamme Jumalan armotyön tuloksena muuttua kohti Kristuksen kaltaisuutta.

Ehkäpä jonain päivänä huomaamme noudattavamme arkielämässä niitä arvoja, jotka Jeesus on meille antanut, mutta älkäämme koskaan luulko itsessämme täyttäneemme valkeuden vaatimusta. Ihmisinä emme elä täydellisyydessä, vaan parhainkin päivämme on Jumalan silmissä synnin tahraama. Mutta siinäpä se on valkeuden suuri salaisuus; me kelpaamme Jumalalle yksin armosta!

Pohdittavaa

Tunnenko hyvinä hetkinä olevani synnitön?
Kuljettaako tuo ’synnittömyys’ minua kohden valkeutta vaiko pimeyttä?
Miksi Jumala olisi valehtelija, jos eläisin synnittä?