Olen miettinyt, että milloin uskosta ja Jumalasta on tullut näin kovin vaikea ja monimutkainen asia, mitä se tuntuu välillä olevan… Kun nuorena miehenä löysin elämääni turvan Kristuksesta, kaikki oli selkeää. Se oli pelastetun riemua ja käsittämätön rauha, joka kumpusi siitä yksinkertaisesta totuudesta, että yhteys minun ja Jumalan välille oli palautettu.

Kriketti on yksi niistä peleistä, mitä en ole koskaan sisäistänyt…

Luulisi, että kääntymystä seuraavat vuosikymmenet – etenkin ne, jotka olen pappina palvellut, olisivat selkeyttäneet kallisarvoisen aarteeni olemusta minulle. Olen lukenut ja luen joukoittain teologisia artikkeleita ja teoksia. Osa niistä on kirjoitettu tieteen muotoa kunnioittaen lähdeviittein ja neutraaliin kieliasuun. Paljon olen lukenut myös keveämpiä julkaisuja ja alustuksia mitä erilaisimpien teologisten asioiden tiimoilta. Ja mitä olisikaan ollut elämä ilman kristillistä populaarikulttuuria: saarnoja, luentoja, opetuksia, hartauksia, jne.

Kysyn nyt itseltäni: tunnenko Jumalan täysin? En tietenkään. Eihän luotu voi Luojaansa ymmärtää. Tämän todistaa jo teologia ja hevosetkin nauraa päälle.

Entä tunnenko Jumalan tänään paremmin? Ehkä tunnen, ehkä en. Ja jos tunnenkin, olen oppinut tuntemaan Jumalani kirjatietoa paremmin siellä, missä olen viettänyt aikaa hänen kanssaan. Tunnen hänet arkielämäni henkilökohtaisena Herrana. Olen oppinut tuntemaan hänen uskollisuutensa. Hän ei hylkää niin kuin me ihmiset teemme. Lisäksi se, mitä olen Jumalasta oppinut hänen ilmoituksensa kautta ymmärtämään, antaa minulle toivon siitä, ettei Jumala ei hylkää minua vastaisuudessakaan.

Yksinkertaista uskoa

Pohjimmiltaan usko on yksinkertaista. Se ei rakennu ymmärryksen varaan. Sen polttoaine ei ole tieto. Uskon polttoaine on luottamus. Pohjimmiltaan usko on suhde Jumalaan. Viime kädessä uskoni ei minua kanna – minua kannattelee Jumala. Jos uskoni olisi käsi, se ei pystyisi pitämään kiinni Jumalasta, mutta Jumala pitää kiinni kädestä. Ja hänen otteensa ei kirpoa.

Herrani pitää minut pystyssä ja nostaa ylös kaaduttuani, vaikka uskoni horjuisi ja kaatuisin jälleen. Tämä on Jumalan työ minussa ja minun hyväkseni. Se rakentaa luottamusta ja tuo luottamus on polttoaine uskolleni. Havaitsen siis Jumalan luotettavaksi, ja se saa minut uskomaan hänen varaansa elämääni laajemmin.

Näin ihminen toimii. Hän kokeilee varovasti jalalla jään reunaa ennen kuin uskaltaa edes ajatella astumista jäälle. Kun hän huomaa jään kantavan, hän astuu kohta toisella jalalla jäälle. Kohta seuraa toinen jalka. Ei mene aikaakaan, kun hän kohta kävelee jäällä. Ensin varovasti tunnustellen, kohta hän jo unohtaa jään allansa. Näin luottamus kasvaa askel askeleelta, kunnes se vakiintuu niin, että aluksi epäilyttäneestä jäästä tulee pysyvä kestävä perusta. Ei tarvitse enää tunnustella jään kestävyyttä, koska se todella kantaa.

Sama tapahtuu uskossani Jeesukseen. Mitä enemmän opin käytännön elämässä luottamaan Herrani apuun ja läsnäoloon, sitä enemmän uskallan laskea elämää hänen varaansa. Toki tässä auttaa myös se ymmärrys, joka minulla on hänestä. Silti suurin tekijä luottamuksen rakentamisessa on kuitenkin se, että hän on voittanut luottamukseni ihan käytännössä.

Niin vaikeaa?

Tätä on uskoni. Onko se liian yksinkertaista? Toivottavasti ei, koska minä en jaksaisi uskoa mihinkään sellaiseen, mikä minun pitää ensin ymmärtää, että voisin elämässäni nojata. Olen vain niin väsynyt muka ymmärtämään, kun tosiasiassa en oman tietoni varassa tietää edes sitä, että olenko edes olemassa.

Jäisi kävelyt jäällä nekin sikseen, jos minun pitäisi ensin osata tehdä lujuuslaskelmat, etsiä optimaalinen kengän tulokulma ja huomioida vielä kevät auringon vaikutus jään pinnan sulamisnopeuteen. Sama pätee uskooni Jumalaan. Tahdon yksinkertaisesti uskoa Jumalaan, joka rakastaa minua ilman, että minun tarvitsee ymmärtää hänet monimutkaisten oppilauselmien ja nerokkaiden sanankäänteiden kautta.

Vaikea lakkaa olemasta vaikeaa, kun sen omaksuu omakseen. Oletko koskaan seurannut amerikkalaista jalkapalloa, ’aussifutista’, baseballia, hevospooloa tms. Siis jotain sellaista lajia, mitä et ole koskaan itse harrastanut etkä tunne sen sääntöjä? Peli jää auttamatta mysteeriksi, kunnes pelaat sitä itse tai paneudut muuten siihen.

Itselläni on tästä hauska kokemus nuorena miehenä tykistöprikaatin aliupseerikoulusta. Muistan, kun luin ja yritin epätoivoisesti ymmärtää kenttätykistön aapista eli ’punaisia kirjoja’, joissa käytiin perusteellisesti läpi kenttätykistön tuliasemien mittaukset, valmistelut, tulitoiminta, viestitoiminta, jne. Niistä pidettiin aliupseerikoulussa useita teoriakokeita eikä ne minulla menneet kovinkaan hyvin.

Kirjat olivat minun näkökulmastani täynnä käsittämätöntä tietoa, mitä en kyennyt mitenkään yhdistämään käsitemaalimaani. Tällöin lopputulos kokeisiin lukiessa jäi epätoivoiseksi yritykseksi opetella ulkoa tai jotenkin hahmottaa käsittämättömiä asioita.

Kun sitten teoria osuuden jälkeen alkoi käytännön harjoittelun vaihe, kävimme läpi kaikki teoriassa luetut asiat käytännön harjoituksissa. Ja tiedätkö, siinä vaiheessa ymmärsin varsin hyvin, miten mikäkin asia liittyi toisiinsa. Enää teoriassa ei ollut mitään vaikeaa.

Sama pätee esimerkkien vieraisiin urheilulajeihin. Jos pääset sisälle lajiin, säännöt kirkastuvat sinulle vähän kerrassaan kuin itsestään.

Sama pätee myös uskooni. Ne pienet osaset uskossani hakeutuvat paikoilleen vasta sitten, kun uskallan nojautua niiden varaan ja luottaa. Opin tuntemaan Jumalan käytännön kautta juuri sellaiseksi kuin hän ilmoituksessaan esittäytyy. Hän on ja pysyy mysteerinä, mutta luottamuksen ja uskon kautta hänen tahtonsa minua kohtaan selkenee.

Luottamus ei vaadi minua ensin ymmärtämään, jotta usko kantaisi minua. Päinvastoin luottamus Jumalaan käytännön elämässä tuo minut syväoppijan paikalle. Saan oppia käytännössä sen, mistä olen aiemmin kuullut vain puhuttavan. Tähän kouluun kannustan sinuakin. Näinhän opetuslapsetkin oppivat tuntemaan Jeesuksen. He elivät hänen kanssaan ja oppivat luottamaan häneen. Ei haitannut se, että Jeesus usein puhui heille vielä siinä hetkessä käsittämättömiä asioita.

Miten puhumme Jumalasta?

Lopuksi käännän näkökulman asiaan. Olen pohtinut tapaa, millä me puhumme Jumalastamme. Osaammeko puhua Jumalasta selkokielellä sellaiselle henkilölle, joka ei ole oman kokemuksensa kautta sisällä Herran ’piireissä’.

Miten auttaisin jäälle arasti jalkaansa hivuttavaa henkilöä viemään askeleen rohkeasti loppuun saakka? Aloitanko kertomaan hänelle teoriaa jään muodostumisesta tai jalan ja vettyneen jään välisestä kitkakertoimesta? Vai astunko itse jäälle, näytän mallisuorituksen ja tartun ystävää kädestä ja kutsun hänet mukaani?

Miten opetan ’aussifutiksen’ säännöt tai kenttätykistön punaisen kirjan salat asiaan vihkiytymättömälle? Annako sääntökirjan tai käsken lukemaan kovemmin? Vai otanko hänet mukaani kokemaan, mitä se kaikki on käytännössä?

Tai vieläkin tärkeämpää: miten välitän ilosanoman Jeesuksen rakkaudesta, uudesta elämästä ja sovitustyöstä asiaan vihkiytymättömälle? Avaanko pyhän kirjan ja luen hänelle vaikka tämän:

”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus, josta laki ja profeetat todistavat, on ilmoitettu ilman lakia, se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat; sillä ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa,” (Room. 3:21-24, KR1933/38)

Ja tietenkin luen tekstin juurikin tämän vanhemman kirkkoraamatun sanoin, koska se kertoo asian mielestäni tarkemmin. Vai olisiko parempi kaivaa esiin kreikankielinen alkuteksti, ettei hänen ymmärryksensä haksahda, johonkin käännöskukkaseen…

Toki tässä Paavalin tekstissä on kaikki, mitä uskon alkumetreille ohjaamiseen tarvitaan, mutta onko se kerrottu siinä siten, että sen ymmärtää vain asiaan jo vihkiytyneet? Eikös Paavali kirjoittanut sen kirjeensä seurakunnalle eli heille, ketkä olivat jo sisällä Kristuksen salaisuudessa?

Voisiko siis olla parempi tarttua ystävää kädestä ja ottaa hänet mukaan yhteiselle matkalle? Näytän hänelle, mitä usko merkitsee minulle ja miten arvokas lahjani Kristuksessa on minulle. Kuljen hänen rinnallaan matkaa ja jaan elämäni hänen kanssaan.

Näin teki evankeliumien sivuilla Filippus – ’ensimmäinen evankelista’. Ei hän paljoa silloin Jeesuksesta tiennyt, kun hän kutsui Natanaelin mukaan Jeesuksen matkaan. Hän teki sen minkä osasi; hän otti Natanaelin mukaan matkaan kanssaan.

Lopetan tekstini tähän Filippuksen ’mallisuoritukseen’ ja jään itse miettimään, miten voin itse olla Filippus oman lähipiirini Natanaelille.

”Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi hänelle: ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.” ”Nasaretistako?” Natanael kysyi. ”Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” ”Tule, niin näet”, sanoi Filippus.” (Joh. 1:45, 46)

Pohdittavaa

Miten minä olen saanut ’syväoppia’ uskon salaisuuksia?
Miten viestin uskostani asiasta vihkiytymättömille?