Moderni ihminen uskoo jatkuvaan kehitykseen. Ihmisen saavutukset, ihmiskunnan kasvaminen, tiedon lisääntyminen ja tietenkin aina tasaisesti kuluva aika luovat vahvan ajatuksen jatkuvasta kehittymisestä. Onhan ihmiselämä sekin kasvamista ja kehittymistä, joten miksei ajatus ihmiskuntana kasvamisesta olisi sangen järkeenkäypä…

Kasvamme, kasvamme – mikä meistä tulee ’isona’? Kuva Bela Geletneky, Pixabay

Entä mihin suuntaan me ihmiskuntana kehitymme? Tästä on lukuisia erinäisiä näkemyksiä, jotka eroavat toisistaan jo siinä, miten ymmärretään käsitteet hyvä ja paha. Ovatko hyvä ja paha pelkästään elämää laadullisesti mittaavia käsitteitä, onnellisuuden määreitä, moraalisia kysymyksiä vai mitä ne ovat? Ovatko hyvä ja paha ihmisen itsensä määriteltävissä, ovatko ne vastakkaisia käsitteitä vai ovatko ne olemassa vastakohtina toinen toisilleen? Onko hyvää olemassa ilman pahaa ja päinvastoin? Edelleen voidaan kysyä, onko olemassa jokin ulkopuolinen taho, kuten Jumala, joka määrittelee hyvän ja pahan vai onko se ihmisen omaa intuitioita?

Voimme pohtia hyvän ja pahan olemusta pitkään kykenemättä täysin asiaa sisäistämään. Kuitenkin lapsellakin on melko hyvä käsitys siitä, mitä hyvä ja paha käytännössä merkitsevät hänen elinympäristössään. Kun seuraavassa puhun hyvästä ja pahasta, tarkoitan niillä juurikin maalaisjärjellä ymmärrettäviä käsitteitä oikean ja väärän hedelmänä.

Ihmiskuntana kasvamassa

Palatkaamme pienen sivuaskeleen jälkeen takaisin ajattelemaan jatkuvaa kehitystä, minkä nimiin kovin moni tänäänkin vannoo. Ihmiskunnan kehitystä ja kasvua ajatellen on vallalla kaksi toisilleen vastakkaista näkemystä kehityksen suunnasta.

Osa tulkitsee ihmiskunnan kehittyvän kohti hyvää – toisin sanoen pitkällä aikavälillä ihminen kykenee ratkaisemaan nykyiset ongelmat ja aikojen saatossa hän kehittynee ihmisenä kohti kasvavaa hyvää. Lopputuloksena on ihmisen jonkinlainen täydellistyminen.

Toinen äärilaita näkee ihmisen ja luomakunnan kehittyvän kohti tuhoa, koska ihmisen pahuus yltyy suurempiin mittoihin kuin koskaan. Ja tämä siis jatkuu, ellei Jumala tai jonkin muu ihmiskunnan ulkopuolinen taho pysäytä tätä kehitystä.

Katsotaanpa seuraavaksi lyhyesti kumpaakin kasvunäkemystä, jotta ymmärrämme mihin ne johtavat. Sen jälkeen esittelen vielä yhden vaihtoehtoisen näkemyksen, jota kutsun elämän ja toivon näkemykseksi.

Ihmiskunta kasvaa paremmaksi

Ihmiskunnan positiivisessa kehityksessä on taustalla ajatus siitä, että pitkällä aikavälillä ihmiskunta täydellistyy, koska ihminen yksilönä ja sukukuntana kehittyy jatkuvasti. Sen mukaan uskomme olevamme juuri tänään kehityksen huipulla jos vertaamme itseämme historian ihmiseen.

Tätä ajatusta ruokkii esimerkiksi tekniikan ja tieteen kehittyminen. Silti herää kuitenkin kysymys, että tarkoittaako tietomäärän kasvaminen lisääntynyttä ymmärrystä ja tarkoittaako epäsuhtainen hyvän elämänlaadun jakautuminen koko ihmiskunnan kasvua parempaan?

Ihminen mieluusti näkee itsensä kaikkivoipana ja uskoo täydellistymisen olevan vain ajan kysymys. Kun aikaa vain kuluu tarpeeksi, ihminen saavuttaa täydellisyyden, jolloin vielä tänään nykymaailmaa kiusaavat heikkoudet on vihdoin voitettu.

Alister McGrath kirjoittaa kirjassaan ’Ateismin lyhyt historia’ ihmiskunnan kehityksestä kovin ylevin sanoin. Hänen sanansa kuvaavat hyvin näkemystä ihmiskunnan kehityksestä parempaan:

”Uskon ihmisen vapauttavaan voimaan, uudelleenluovaan energiaan ja hänen lähestyvään voittoonsa tiedon, rakkauden ja työnteon avulla.”

Ajatus kehittymisestä parempaan näkyy modernin ihmisen tarpeessa selittää jopa olemassaolonsa kehityksen valossa. Ylivertainen ihminen on kehittynyt ja valikoitunut luonnonvalinnan tuloksena pitkän aikavälin kuluessa. Se, että olemme tänään luomakunnassa hallitsevassa asemassa, johtuu siitä, että olemme kehittyneet muita lajeja paremmiksi.

Ikävä kyllä samaa ylevään ja itseriittoiseen kehittymisen ajatukseen sisältyy aina myös lausumaton uhka siitä, että jonain päivänä ihmiskunnan dynastia on ohi ja jokin muu laji ottaa paikkamme.

Ajatus kehityksestä heijastuu vahvasti myös moraalikäsitykseen. Humanistisesta näkökulmasta uskotaan ihmisen olevan pohjimmiltaan hyvä ja hänessä esiintyvä pahuus on voitettavissa hänessä jo olevan hyvän ja tietoisuuden kehittymisen avuin. On perin yleistä ajatella, ettei pahaa Raamatun esittämässä muodossa edes ole olemassa, vaan tämä pahuus johtuu vain ihmisen tietämättömyydestä ja keskeneräisyydestä täydellisyyteen johtavalla polulla.

Näkemys ihmiskunnan kehittymistä kohti hyvää, johtaa lopulta ihmisen täydellistymiseen, mikä siis tarkoittaa sitä, että ihmisestä tulee itsestään jumala – itseriittoinen olento yhteydessä muihin ihmiskunnan – ja jopa koko luomakunnan olentoihin.

Tämä usko ja luja pyrkimys täydellistymiseen itsessään heijastuu kertomuksessa Baabelin tornista (1. Moos. 11), jossa ihmiskunta ryhtyi yhtenä kansana rakentamaan itselleen tarkoitusta ja riippumattomuutta Jumalasta. Siinä ’viisas’ ihminen sanoo:

”Tulkaa, rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, jonka huippu ulottuu taivaaseen, ja tehkäämme itsellemme nimi, ettemme hajaantuisi yli kaiken maan.” (1. Moos. 11:4)

Omavoimaisuus ja usko jatkuvaan kehitykseen kohti täydellistymistä sopii vallan hyvin langenneen ihmisen ajatuksiin itsestään. Hän tahtoo ottaa paikan, jolla Jumala istuu ja korottaa itsensä kaiken olevaisen herraksi. Ja mikäpä paremmin selittää ylpeälle ihmisluonnolle sen erheet kuin tietoisuus siitä, että hän on vasta matkalla ja täydellistyminen odottaa kaukana tulevaisuudessa.

Ikävä kyllä omavoimaisuus ja matka kohti täydellistymistä erehdyttää ihmisen rakentamaan omaa hyvää sen sijaan, että hän kääntyisi Luojansa puoleen etsimään Jumalan täydellistä hyvyyttä ja samalla arvollista tarkoitusta omalle olemassaololleen. Tosin kovinkaan moni ihmisen hyvyyteen uskovista ei usko Luojaan, vaan uskoo kehittyneensä tarkoituksettomuudesta tarkoitukselliseksi…

Ihmiskunta kasvaa kohti tuhoa

Edelliselle näkemykselle vastakkainen näkemys uskoo sekin, että ihmiskunta kehittyy jatkuvasti. Edelleen ajatellaan, että ihminen on jatkuvan tiettyyn suuntaan tähtäävän muutoksen kohteena. Tämän näkemyksen mukaan suunta on käänteinen; se on ihmisen lisääntyvä turmeltuminen.

Näkemys tulee apuun silloin, kun ihmisen on vaikea hyväksyä todellisuutta, jossa moni asia jää ilman tarkoitusta tai näyttää jopa kehittyvän huonompaan kuin menneessä. Näkemyksen kannattajat mieluusti puhuvat totaalisesta tuhosta ja vallan vaihdosta maapallolla, kun jokin muu laji tulee ottamaan ihmisen paikan sen jälkeen, kun ihminen pilaa elinolosuhteet itselleen sopimattomiksi. Jotkut puolestaan näkevät ihmiskunnan itsekkyyden ja pahuuden johtavan joko totaaliseen tuhoon tai ihmisen häviämiseen maailmasta esimerkiksi laajamittaisen sodan seurauksena.

Näkemyksen edustajat tulkitsevat itsekkyyden ja pahuuden olevan ihmisluontoa hallitseva piirre, mikä estää ihmiskuntaa koskaan saavuttamasta hyvyyttä. Päinvastoin jos jotain hyvää on ihmisessä joskus ollutkin, ihminen on kehityksen tuloksena sen kadottanut. Näkemykseen monesti liittyy vahva kaipuu palata menneeseen elämäntapaan ja yksinkertaiseen elämään mieluummin osana luontoa ja luomakuntaa kuin sen hallitsijana. Melko lohdutonta – eikö? Etsi nyt siinä tarkoitusta huomiselle…

Kristittyjen käsitys ihmiskunnan kehityksestä on aavistuksen taipuvaisempi tähän jälkimmäiseen katsomukseen kuin ensin mainittuun. Näin siksi, että uskomme syntiinlankeemuksen jälkeisen ihmisen päätyneen toivottomaan tilaan Jumalan tahdosta langenneena olentona, mikä tietty on aivan totta se.

Puhumme mieluusti siitä, miten pahuus yltyy maanpäällä ja juuri meidän aikamme edustaa ihmiskunnan historian pahuuden huipentumaa. Mielessämme tällöin yhdistyvät kuvaus vedenpaisumusta edeltäneen ajasta ja Jeesuksen sanat ”Nooan päivistä”:

Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat(1. Moos. 6:5)

Niin kuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan päivinä oleva.(Luuk. 17:26)

Näistä ajatuksista muodostuu käsitys siitä, että seurakunta elää viimeisinä päivinä totaalisen turmeltuneessa yhteiskunnassa. Ajattelemme täten turmeltumisen yltyvän päivä päivältä, koska tiedämme Herran tulemisen olevan lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Herran paluun läheisyys tuo mieleen väistämättä ajatuksen siitä, että ihmiskunnan pahuus olisi yltynyt aikanamme suuremmaksi kuin koskaan aikaisemmin.

Ajatus ihmiskunnan pahuuden olemisesta tänään ’huipussaan’, sisältää ajatuksen, että aikamme tänä päivänä on pahempi ja raadollisempi kuin mitä oli esimerkiksi Jeesuksen aikaan. Tämä antaa ääneen lausumattoman luvan päivitellä aikamme pahuutta, mikä korottaa meidät menneitä sukupolvia korkeammalle, koska taistelemme uskomme puolesta huippuunsa yltyneen pahuuden keskellä… tuskinpa nyt sentään.

Toisaalta, kun ajattelemme pahuuden tulevina päivinä vielä tästäkin yltyvän, synnyttää moinen ajatus monen sydämeen kroonisen tulevaisuuden pelon. On luonnollista ajatella, että tulevaisuudessa – jos siis Herran tulo viivästyy – on pahuus vielä nykyistäkin pahempaa.

Pelko kasvavasta pahuudesta pelottaa ihmisen rakentamasta parempaa tulevaisuutta edes pienessä mittakaavassa. Pelko yltyvästä pahuudesta lamauttaa, mikä on sekin Raamatulle vierasta. Herran paluun odotus on näet annettu meille toivoksi paremmasta (Hepr. 6:17-20). Herran paluun ei ole määrä pelottaa, vaan auttaa jaksamaan silloin, kun koemme nykyisyyden ahdistavana. Liekö siis näkemys aina yltyvästä pahuudesta sekään täysin oikea?

Elämän ja toivon näkemys

Kolmantena ja viimeisenä tahdon esittää vaihtoehdon kahdelle edelliselle jatkuvaan kehitykseen perustavalle näkemykselle. Kutsun sitä elämän ja toivon näkemykseksi.

Se on elämän näkemys siinä, että se antaa ihmiselle luvan elää täysipainoista elämää tänään omana aikanaan maailman pahuudesta huolimatta.

Toivon näkemys se puolestaan on siinä, että se antaa varman toivon loistavasta tulevaisuudesta, ja että se näkee ihmisen arvon hänen pahuudestaan huolimatta Jumalan luomistyön ihmeenä.

Lähtökohta luomistyössä

Ensimmäisillä sivuilla Raamattu esittelee ihmisen Jumalan luomistyön ihmeenä. Luomisessa ihminen sai tarkoituksen ja arvon Jumalan hänelle antamana. Ihminen ei ole vain kehittynyt jostain ja matkalla kehittymään kohti täydellisyyttä, vaan hän on Jumalan luomana juuri sellainen, millaiseksi hänet on tarkoitettu. Hän ei kehity tarkoitukseen, vaan tarkoitus on annettu jo luomisessa.

Ainaiseen kehittymiseen liittyy ajatus menneen ja nykyisyyden ala-arvoisuudesta tulevaan verrattuna, mikä kylvää arvottomuuden tunnetta ja kyseenalaistaa elämän tarkoituksen. Tilanne on päinvastainen, kun ihminen saa arvon luomisessa Jumalan hänelle antamasta tarkoituksesta:

”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.” (1. Moos. 1:31)

Ihminen on luotuna olentona tarkoituksellinen eikä vain matkalla kehittymässä sellaiseksi. Ikävä kyllä ihmiskunnan historiassa tapahtui kuitenkin jotain, mikä sai ihmisen kadottamaan elämästään Jumalan antaman suunnan. Se jotain oli syntiinlankeemus (1. Moos. 3). Vaikka lankeemuksessa ihminen valitsi elämälle väärän suunnan, se ei silti muuttanut Luojan ajatusta ihmisestä. Nimittäin jopa langenneessa tilassa ihminen edelleen rakas Herralle, joka hänet on luonut.

”Pahuus lisääntyi maanpäällä”

Aiemmin jo totesin, että pahuus on löytänyt tien ihmisen sydämeen, mikä välittyy ihmiskunnan edesottamuksista lankeemuksen jälkeisessä historiassa. Voidaan silti kyseenalaistaa ajatus siitä, että onko tosiaan niin, että ihmisen pahuus on jatkuvasti kasvanut ja tulee vain yltymään ja yltymään?

Ajattelemmeko syntiinlankeemusta ihmissukuun vaiko ihmissydämeen kylvettynä ’pahuuden siemenenä’? Jos se on ihmissukuun kylvetty, voimme ajatella sen kasvavan jatkuvasti suurempaa synnin hedelmää ihmissuvun vanhetessa, mikä tarkoittaisi sitä, että jokainen uusi sukupolvi olisi edellistä pahempi. Toisaalta voimme tulkita lankeemuksen siemenen olevan jokaista sukupolvea yhtä lailla rappeuttava syntinen luonto ja taipumus, mikä tekee jokaisesta sukupolvesta tasavertaisen vastuullisen Jumalan edessä.

Itse uskon, että pahuus on hallinnut edesmenneitä sukupolvia siinä missä meitäkin, koska sanoohan Raamattu ihmisten ajatusten ja pyrkimysten olleen kauttaaltaan pahat jo ennen vedenpaisumusta. Kauttaaltaan pahasta on vaikea enää juuri pahemmaksi tulla:

Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään.(1. Moos. 6:5-6)

Ikävä kyllä jätämme tekstistä usein lukematta jälkimmäisen jakeen päättävät sanat: ”ja murehti sitä sydämessään”. Mielestäni oleellisempaa ihmisen kannalta on se, mitä Herra Jumala hänestä ajattelee kuin synnin määrä, mitä ajattelemme hänessä asuvan! Tekstihän näet sanoo ihmisten olleen jo silloin kauttaaltaan pahat, joten tuskin nykyihmisen tila on siitä kannaltamme oleellisesti muuttunut. Pahoja olivat he silloin ja paha on ihmiskunta yhä tänään.

Oleellisempaa kuin ihmisen pahuus tässä tekstissä on Jumalan asenne häntä kohtaan. Vaikka Jumalan sanotaan siinä katuneen, Herra ei katunut luomistyötään, vaan hänen katumuksensa kumpusi säälistä ihmistä kohtaan, koska tämä oli antanut pahan vallata elämänsä. Ihmisen onneton valinta teki koko ihmiskunnan elämästä jotain aivan muuta, mihin Herra oli ihmisen tarkoittanut. Ja tätä Herra Jumala ”murehti sydämessään”; hän murehti ihmisen onnetonta tilaa synnin kahleissa, koska hänen rakkautensa langennutta ihmistä kohtaan oli yhä sama kuin luomisessa.

Jumala säälii ihmistä, joka turmelee tiensä ymmärtämättä omaa parastaan. Tänäänkin Herra Jumala säälii sinua ja minua ”ja murehtii sitä sydämessään”, että vaelluksemme ei ole laadultaan ollenkaan sitä, mitä se voisi olla jos ihminen ei olisi turmellut itseään kiintymällä syntiin lankeemuksessa.

Jumala ei jättänyt ihmistä

Toinen asia, minkä voimme lukea jo Ensimmäisen Mooseksen kirjan sivuilta, on se, ettei Jumala jäänyt vain murehtimaan ja katumaan ihmisen onnetonta valintaa, vaan hän toimii aktiivisesti historiassa korjatakseen sen, mitä ihmisen pahuus on rikkonut.

Kerta toisensa jälkeen historian saatossa näemme, että Jumala puuttuu tapahtumiin ja rajoittaa tavalla ja toisella ihmisen pahuutta. Näemme sen kansakuntien nousuina ja tuhoina, kuten myös Israelin vaiheissa. Herra vaikuttaa ajassa kaitselmuksena antaen armonsa ja hyvyytensä vaikuttaa jopa langenneen ihmiskunnan keskellä (Matt. 5:45). Oleellisempaa kuin pahuuden määrän miettiminen on miettiä Jumalan rakkauden pysymistä ihmiskunnan yllä.

Jumalan toiminnassa ihmisen pahuuden vaikutuksen rajoittamiseksi nähdään aina armo. Siinä missä hän rajoittaa pahuutta, hän antaa armonsa vaikuttaa ihmisen parhaaksi. Hyvä esimerkki tästä tuomion ja armon vuorottelusta on Pietarin esityksessä Jumalan toiminnasta muinaisina aikoina:

Eikä hän säästänyt muinaisajan maailmaa, vaan antoi vedenpaisumuksen hyökyä yli jumalattoman ihmiskunnan. Kuitenkin hän pelasti Nooan, vanhurskauden julistajan, ja seitsemän muuta.

Jumala tuomitsi Sodoman ja Gomorran kaupungit polttamalla ne poroksi ja antoi näin varoittavan esimerkin vastaisten aikojen jumalattomille. Sen sijaan hän pelasti hurskaan Lootin, jonka mieltä jumalattomien riettaus painoi.(2. Piet. 2:5-7)

Siinä missä Herra ilmestyy tuomiten pahuuden, hän valmistaa armon tien ihmiselle käydä pelastukseen. Jos siis pahuus oli yltynyt jo ennen Nooan aikaa, oli se yltynyt taas pian Abrahamin aikana hedelmällisen laakson kaupungeissa Sodomassa ja Gomorrassa. Ja kun pahuus sai siellä tuomionsa, oli Jumala järjestänyt pelastuksen heille, ketkä sitä hänen luotaan etsivät.

Edelleen näemme irstauden ja pahuuden vaikuttaneen monen monessa ensimmäisellä vuosisadalla Jeesuksen ja Paavalin aikaan. Kun katsomme historiaa, ovat valtakunnat nousseet ja tuhoutuneet pahuutensa tähden kerta toisensa jälkeen, mutta samaan aikaan näemme, kuinka Jumalan armo on aina tarjolla ihmisille, jotka etsivät apua hänen tyköään.

Yltyvä pahuus vai kestävä rakkaus?

Raamatun kantava pelastushistoriallinen sanoma ei ole kertomus ihmiskunnan pahuuden yltymisestä, vaan Jumalan hyvien ajatusten pysyvyydestä. Jos Jumala on rakastanut ihmistä jo luomisessa, ei hän ole vetänyt eikä vedä rakkautta pois ihmisen ulottuvilta tänäänkään.

Raamattu ei maalaa synkkää kuvaa ihmiskunnan toivottomuudesta ja siitä, miten se sukupolvi toisensa jälkeen vajoaa syvemmälle pahuuteen, vaan Raamattu kertoo yksinkertaisesti siitä, että jokainen ihminen tarvitsee Jumalan armoa pelastuakseen. Raamatun tekstin punainen lanka on Jumalan valmistama pelastus Jeesuksessa Kristuksessa, joka on sama kaikille ihmisille kaikkina aikoina.

Yltyykö pahuus vai kasvaako ihmiskunnan hyvyys, sillä ei ole merkitystä, koska sen enempää lisääntyvä pahuus tai kasvava hyvyys ei muuta ihmisen asemaa viimeisellä tuomiolla Jeesuksen tulemisen päivänä. On kysymys vain siitä, onko ihminen valmis kohtaamaan Luojansa.

Hyvä esimerkki tästä on juurikin Jeesuksen sanoissa Nooan päivistä Luukkaan ja Matteuksen evankeliumeissa (Luuk. 17:26-30; Matt. 24:37-39). Aiemmin mainitsin tekstin ensimmäistä jaetta käytetyn ’todisteena’ siitä, että pahuus yltyy Jeesuksen tulemusta kohden. Vaan jos luet tekstin huolella, huomaat, ettei Jeesus viittaa siinä Nooan tai Lootin päiviin ihmisten erityisen syntisyyden tähden, vaan korostaakseen tuomion hetken yllätyksellisyyttä:

Niin kuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan päivinä oleva. Ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, ja tulva tuli ja tuhosi heidät kaikki. On oleva niin kuin oli Lootin päivinä. Ihmiset söivät ja joivat, ostivat ja myivät, istuttivat ja rakensivat. Mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, taivaasta satoi tulta ja tulikiveä, ja se tuhosi heidät kaikki. Samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy.(Luuk. 17:26-30)

Synnin ja pahuuden sokaisemat ihmiset elivät ’normaalia elämää’ ennen vedenpaisumusta tai Sodoman hävitystä aavistamatta lainkaan tuomion hetken läheisyyttä. Samoin he elävät tänäänkin ymmärtämättä, että Ihmisen Pojan tulemus voi olla käsillä hetkellä millä hyvänsä. Elämme siis ’Nooan päiviä’ siinä mielessä, että Ihmisen Pojan ilmestyminen odottaa hetkellä millä hyvänsä.

Teksti ei täten puhu siitä, että ennen Kristuksen paluuta pahuuden olisi yllettävä uusiin mittoihin, vaan se on vakava varoitus valvomattomille. Se on muistutus siitä, ettei

sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa eikä edes Poika, ei kukaan muu kuin Isä.” (Mark. 13:32; Matt. 24:36)

Jokaisen on täten oltava valmis kohtaamaan Herra, jotta Ihmisen Pojan paluun päivä ei olisi hänelle tuomion vaan armon päivä. Se on täten samalla armon ja vapautuksen sanoma jokaiselle uskovalle – Herran paluun ja kunnian hetki voi odottaa jo kulman takana! Nimittäin niin kuin Nooa ja Loot pelastuivat tuomion edellä, niin pelastuvat hekin, jotka ovat Jeesukseen Kristukseen toivonsa laittaneet. Uskovalle tuo päivä on ilon ja rauhan – ei tuomion ja pelon päivä.

Oleellisempaa kuin kauhukuvien maalailu synnin yltymisellä on ymmärtää, ettei Jumala kiellä rakkauttaan yhdeltäkään ihmiseltä sen enempää menneinä, tulevina kuin meidänkään aikanamme (Room. 5:20). Ei ole ketään niin syntistä, kenelle Jumalan armo ei olisi mahdollinen. Ei ole myöskään ketään niin hyvää, etteikö hän olisi Jumalan armoa vailla.

Jokainen ihminen on Jumalan edessä luomisessa saamansa arvon mukaan hänen kestävän rakkautensa kohde (Ps. 17:6-9). Tähän maailmaan ei ole syntynyt ketään, etteikö hän olisi Jumalan erityisesti rakastama. Jokainen sukupolvi on samalla viivalla. Siinä missä menneet sukupolvet elivät arkielämää osa odottaen Herran Jeesuksen paluuta ja osa siitä välittämättä, samoin mekin tänään elämme. Emme tiedä milloin tuo hetki meidät kohtaa yksilöinä tai sukukuntana.

Sama armo, jota Herra on menneille sukupolville osoittanut, on tänään meidän yllämme. Ei ole oleellista, olemmeko sukupolvena kenties parempi tai huonompi kuin edelliset, vaan oleellista on tunnustaa, ettemme kuitenkaan kykene itseämme auttamaan. On aika etsiä armoa. On näet meidän vuoromme valmistautua kohtaamaan Herran tulemisen päivä.

Pohdittavaa

Kasvaako ihmiskunta paremmaksi vaiko pahemmaksi?
Mihin ajatukseni siitä johtaa? Tulevan pelkoon, väärään varmuuteen?
Onko Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan muuttunut?